Tarkkoja havaintoja Moskovasta

Antti Helanterän suurlähettiläskauden (2020–2024) aikaisiin muistiinpanoihin ja muihin lähteisiin perustuva Muistiinmerkintöjä Moskovasta avaa yhden parhaista mahdollisuuksista kurkistaa diplomatian kabinettien samettiverhojen välistä siihen, miten Venäjä on tullut reilun kolmen vuosikymmenen mittaisen kehityskaaren kautta nykyiseen tilanteeseen sekä siihen, kuinka sota siellä nähdään ja miten Suomeen nykyisin suhtaudutaan.

Kirja poikkeaa edukseen monista saman aihepiirin varsin suosituistakin esityksistä siinä, ettei se yritä myydä lukijalle teennäiseen tai stereotyyppiseen teoriaan paketoitua ”näin Venäjä toimii” -vastausta, vaan perustuu tarkkoihin havaintoihin naapurimaamme kehityksestä ja pitkäaikaiseen kokemukseen Suomen Venäjä-suhteiden hoitamisessa. Teksti on analyyttistä, tiivistä ja arvioni mukaan myös erittäin objektiivista, siitäkin huolimatta, että Suomen kantojen kertominen ja edun puolustaminen on kirjoittajalla verissä. Kirja ei tyhjene yhteen lukukertaan, ja siinä on ainesta yhdeksi murroskauttamme tarkastelevan poliittisen historian lähteeksi.

Millainen 30 vuoden kaari

Maantieteilijänä Helanterä vertailee Venäjää Yhdysvaltojen kanssa talousmaantieteellisellä rinnastuksella. Molempien lähtökohdissa on samanlaisia piirteitä. Yhdysvaltojen ekspansio alkoi takamatkalta, mutta sen kehityksen voi kaikilla mittareilla arvioida ohittaneen Venäjän jo viime vuosisadan alkupuolella. Erot selittyvät kirjoittajan mukaan yhteiskunnan toimintalogiikoilla – maantiede ei sanele politiikan sisältöä.

Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän ensimmäinen kymmenluku alkoi pitkälti samoista lähtökohdista kuin muilla eurooppalaisilla entisen sosialistisen järjestelmän mailla. Vuosikymmentä ei voi hänen mukaansa luonnehtia menestykseksi. Muiden rautaesiripun itäpuolisten maiden valitessa läntisen integraation ja demokraattisen kehityksen tien Venäjä säilyi syvärakenteiltaan pitkälti samanlaisena, vaikka kokikin useita päällekkäisiä muutoksia.

Neuvostoliiton hajoamista seurannut 1990-luvun kaaos onkin nykyisen Venäjän poliittiselle keskustelulle vapaata riistaa. Valtiojohtoinen mielipiteenmuokkaus esittää sen vakavana harha-askeleena ja perusteluna nykyisen poliittisen järjestelmän oikeutukselle. Helanterän analyysi päätyy tulkintaan, että Venäjän kehitysuran erilaisuus johtuu siitä, ettei kukaan ollut miehittänyt Venäjää [kuten se itse oli tehnyt itäisen Euroopan maille – sinänsä hullua, että miehitys aiheutti uhreilleen suuremman krapulan kuin miehittäjälle], eikä sillä ollut EU-jäsenyyden kaltaisia tavoitteita.

Helanterä avaa tiiviisti Venäjän poliittisen kehityksen 1990-luvun alussa ja vallan siirtymisen Jeltsiniltä Putinille, joka pystyi kovaotteisuudellaan Tšetšenian sodassa kasvattamaan itselleen kovan johtajan auran, jolla lyötiin sekä kommunistit että demokratiaan nojanneet poliittiset ryhmittymät. Putinin transformaatiopolitiikan tukena oli Venäjän ennätysnopea talouskasvu, reilut seitsemän lihavaa vuotta. Vaikka Helanterä ei löydäkään noilta ajoilta merkkejä Venäjän valmistautumisesta sotaan, hän päättelee, että ilman valtavaa talouskasvua ja sen tuottamia puskureita Venäjä olisi tuskin selvinnyt vuonna 2022 aloittamastaan pitkittyneestä hyökkäyssodasta.

Keskeiseksi Putinin Venäjän elementiksi Helanterä esittelee kirjoittamattoman yhteiskuntasopimuksen. Talouskasvu toi monien venäläisten ulottuville sellaisia, lähinnä kuluttamiseen ja yrittämisen vapauteen perustuvia mahdollisuuksia, joita ei ollut maassa aiemmin koettu. Sopimukseen ei kuitenkaan kuulunut suojattuja poliittisia oikeuksia eikä vahvoja ihmisoikeuksia. Politiikan kenttä muokattiin vaihtoehdottomaksi. Helanterä ei kiistä järjestelmään sisältynyttä vallanpitäjien repressiota eikä mielipiteen muokkausta mutta arvioi Venäjän poliittisen opposition toimintaa viimeisen 20 vuoden aikana umpisurkeaksi. Kun vastavoimaa ei ollut, repressio vain yltyi. Helanterä lohkaisee venäläisestä liberaalioppositiosta tarkkanäköisesti, mutta myös vertailukohdettaan tökäten: ”Minulle tuli joskus mieleen liberaalioppositiota kuunnellessani, että heissä on jotakin samaa kuin monissa suomalaisissa ateisteissa. Ovat syvästi pohjimmiltaan luterilaisia, vaikka jumalan [sic] kieltävätkin.”

Toinen Suomen Siioniin liittyvä vertaus on Venäjän vaalien vertaaminen seurakuntavaaleihin, joissa ehdolla ovat Jumala tai poikansa. ”Muita ehdokkaita voisi toki ilmoittautua, mutta opillisilla kysymyksillä pääehdokasta ei voisi haastaa.” Venäjällä järjestettiin hyökkäyssodan aikana presidentinvaalit vuonna 2024. Ilman Helanterän muistiinmerkintöjä en osaisi nimetä yhtään ehdokasta Putinin lisäksi. Vaalien lopputuloksesta Helanterä vetää venäläisten kollektiivisen vastuun kannalta raskauttavan analyysin: vaalitulos [Putinin kannatus oli yli 88 %] oli rituaalinen hyväksyntä sodalle Ukrainaa vastaan. Kyseessä ei ole yksin Putinin sota – ja se kuului, kun suurlähettiläs tapasi asemamaansa eliittiä ja intelligentsijaa.

Erikoisoperaatio

Virallinen ja suurlähettilään usein kuulema virallinen selitys sotilaallisen erikoisoperaation aloittamiselle oli se, että Ukraina valmistautui hyökkäämään helmikuussa 2022. Sotilaallinen erikoisoperaatio on siten erityisesti Venäjän virkakuntaan kuuluvien ja sen näkemyksiä syystä tai toisesta tukevien mielestä sataprosenttisesti oikeutettu puolustussota. Ulkoiselta hyökkäykseltä puolustautumisen ohella sota esitettiin Venäjällä puhdistautumisriittinä lännen vaikutuksesta, jonka uhrina maa oli ollut Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien.

Lähes kaikista Helanteran selostamista keskusteluista venäläisten asiantuntijoiden kanssa, riippumatta siitä kannattivatko tai hyväksyivätkö he sotaan ryhtymisen vai vastustivatko he sitä, heijastui se vakaumus, että Venäjä ei saa hävitä sotaa. Mitä pidempään sota jatkuu, sitä enemmän tätä näkemystä perustellaan uponneiden kustannusten argumentilla.

Sodasta puhuminen ilman kiertoilmaisuja on Venäjällä kiellettyä tai halutonta, siksi käyttöön on muun muassa sotaa edeltävää aikaa kuvaamaan kehittynyt kiertoilmaus ”viime aikoja edeltänyt aika”.

Sodan alettua monet yritykset vetäytyivät Venäjältä, pitkälti pöyristyneiden länsimaisten asiakkaidensa vaatimuksesta. Myös länsimaisen viihteen, urheilun ja muun kulttuurin saatavuus heikentyi. Helanterä tuo esiin sen, että samalla luotiin asetelmaa, jossa Venäjän valtiojohdon ohjailema poliittinen tarjonta täytti länsimaisen sisällön jättämän tilan omilla viesteillään. Olen aivan samaa mieltä. Kylmän sodan aikana lännen erilaisia vaihtoehtoja tarjonnut kulttuurinen vaikuttaminen oli yksi idän totalitarismia nakertanut tekijä. Nyt ei edes yritetä.

Helanterä erittelee huolellisesti sodan vaiheet ja arvioi niiden yhteydessä myös lännen tavoitteenasettelua.

Suomi-suhde

Suomen suhde Venäjään perustui Helanterän mukaan ”viime aikoja edeltäneenä aikana” muotoutuneisiin neljään pilariin: maiden ulko- ja turvallisuuspolitiikan johdon välisiin suhteisiin, taloussuhteisiin, viranomaisyhteistyöhön ja ruohonjuuritason yhteyksiin. Pilarien väliset rajat eivät olleet tarkkoja. ”Järjestely oli poikkeuksellinen, mutta ei erityissuhde sanan sormella osoittelevassa merkityksessä.” Suurimmaksi eroksi muihin Euroopan valtioihin Helanterä näkee sen, että viranomaisten kosketuspinta oli erittäin laaja. Tämä suhteiden järjestelmä alkoi muuttua jonkin verran Krimin miehityksen (2014) jälkeen. Silti keskinäisten suhteiden näkymissä ei vielä syksyllä 2020 ollut ennakoitavissa mitään erityisen hankalaa.

Helanterä kuvasi venäläisille kontakteilleen Suomen tarvetta turvallisuuspoliittisen linjan kiireelliseen päivittämiseen Venäjän aloitettua hyökkäyssodan: ”Logiikka oli ollut sisäänrakennettuna myös hallitusohjelmien ja selontekojen linjauksiin. Suomi oli koko ajan varannut – tietenkin – itselleen oikeuden tarkastella toimintaympäristön muutoksia eikä ollut sulkenut pois mahdollisuutta hakea Naton jäsenyyttä.” En tiedä, kuinka pitkä on Helanterän ”koko ajan”, mutta muistan hyvin Kataisen (kok.) hallitusohjelman linjauksen (2011) ”Suomi ei tämän hallituksen aikana valmistele Nato-jäsenyyden hakemista”, ja sen vaikutukset silloisella virkapostillani. Turvallisuuspolitiikan kirjausten ylitulkintaan taipuvaisella alalla tuo lause ei helpottanut, ja oli Luojan lykky, ettei vastaavaa ollut Marinin (sd.) hallitusohjelmassa (2019).

Helanterän havaintojen mukaan Venäjän viralliset tahot ja heidän näkemyksiinsä tukeutuvat keskustelukumppanit esittivät Suomen Nato-jäsenyyden olevan ainoastaan Yhdysvaltojen ja sen käsikassarana toimivan Naton pakottaman vääjäämättömän kehityskulun tulos. Venäjän aloittaman hyökkäyssodan vaikutusta Suomen kokemaan turvallisuusympäristön muutokseen ei Moskovassa haluttu tunnustaa, ja Suomen oma toimijuus sekä päätöksenteon legitimiteetti kiistettiin.

Reaktiot Suomen liittoutumiseen olivat odotettua laimeampia. Venäläisten käsitykset Suomesta muuttuivat jyrkästi kielteisimmiksi. Suomen vastainen propaganda yhdistyi yleiseen lännen parjaamiseen. Mielenosoittajat rikkoivat Suomen Moskovan-suurlähetystön koskemattomuutta pariin otteeseen.

Vuoden 2023 rajakriisi oli Helanterän tulkinnan mukaan uuden naapuruuden demonstraatio Venäjältä Suomelle. Suomella oli suvereeni oikeus liittyä Natoon ja sillä oli seurauksensa. ”Voi olla, että venäläiset eivät koe enää tarvetta tehdä Suomen rajaviranomaisten töitä”, kuten Ylen Moskovan-kirjeenvaihtaja Heikki Heiskanen analysoi marraskuussa 2023.

Helanterä arvioi, että Venäjällä on Suomen suhteen tarkasteluvarauma – se haluaa ymmärtää, mitä Nato-jäsenyys tarkoittaa käytännössä. Asemansa ymmärtävänä diplomaattina Helanterä ei juuri jakele ohjeita. Sellaiseksi koen kuitenkin näkemyksen siitä, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan on oltava ennakoitavissa ja johdonmukaista. Suomen ei tule uhata eikä sietää uhkauksia. ”Pitäisi välttää tilannetta, jossa Venäjä jatkuvasti arvailee, mitä Suomi tekee seuraavaksi.”

Venäjä olettaa, että suhteet länteen vielä palaavat. Se ei ymmärrä lännen reaktion syvyyttä, eikä toivoa herätä se, etteivät edes Helanterän valistuneimmat keskustelukumppanit ymmärrä, että aidon suhteiden normalisoitumisen ehtona on Venäjän moraalinen ja taloudellinen vastuunkanto Ukrainaan kohdistamastaan hyökkäyssodasta.

Suomen Venäjä-suhteiden tulevaksi linjaksi Helanterä ennakoi lähinnä riskinhallintaa ilman varsinaista sisältöä. Paluu ”viime aikoja edeltäneen ajan” neljän pilarin suhteisiin vaikuttaa vallitsevista olosuhteista käsin erittäin epätodennäköiseltä.

Arvioitu teos: Antti Helanterä, Muistiinmerkintöjä Moskovasta. Siltala 2026. 320 s.