Emerituspiispa ja korkeasti oppinut eksegeetti Wille Riekkinen lausui äsken, että Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana. Tarkastelen seuraavassa lyhyesti ajatuksen aatehistoriallista tulkintahorisonttia, koska koen idean filosofisesti kiinnostavaksi.
Augustinus itsensä tuntemisen mahdollisuudesta
Riennän ensin lausumaan, että Jeesuksen ajatuksella itsestään Jumalana tuskin on suurta merkitystä myöhemmälle kristinuskolle. Jeesus ei tunnustanut Nikean tunnustusta, se lienee varmaa. Voidaan kaiketi pitää pointsina Jeesukselle, ettei hän pitänyt itseään Jumalana. Kun niin sanotaan muista ihmisistä, arvio on kriittinen.
Mutta millä perustein voidaan arvio suorittaa?
Uskomuksessa siitä, mitä voimme tietää yksityisistä ajatuksista, on tapahtunut muutoksia.
300-luvulla skeptisestä koulukunnasta nuoruudessaan syvimmät vaikutteensa saanut Augustinus uskoi, että ihminen ei tunne itseään. Vain Jumala tuntee sydämessämme elävät itsetuntemukseemme kietoutuvat ajatukset.
Augustinuksen mukaan edes Jeesus, sikäli kuin hän oli ihminen, ei tuntenut itseään, vain Jumala tunsi. Ihmisenä oleminen on sidoksissa luottamukseen, että Jumala tietää. Valtaosa itse-itseidentifoitumisestamme on haurasta ja harhaanjohtavaa. Se on myös ulkoisesti manipuloitavissa. Emme tiedä, keitä olemme. Jos jähmetymme olemaan joku, erehdymme. Ja ainoa pääteltävä asia tästä on se, että tiedämme olevamme olemassa.
Sivumennen sanoen tämä oli radikaali muutos antiikin ajattelussa. Kukaan ei ollut esittänyt, että subjektiivinen olemassaolon varmuus olisi varma pohja tiedolle. Mutta Augustinus mursi tämän idean si fallor sum, erehdyn, siis olen -periaatteellaan, joka on seuraava:
Epäilen
On olemassa epäilyä
Epäilyn toteuttaa subjekti, jonka nimi on Augustinus
Siis Augustinus on olemassa
Kuten Gareth B. Matthews on esittänyt, Augustinuksen radikaali ratkaisu ennakoi Descartesin ideaa. Moderni epäily varman tiedon lähteenä heräsi henkiin noin 1300 vuotta aikaisemmin kuin standardihistorioissa.
Keskiajalla enemmän tietoa itsestä ja 1800-luvun murros
Niin merkittävä kuin Augustinuksen jälkivaikutus olikin, tultaessa keskiajalle tulkinta saa uusia sävyjä. Keskeiseksi hartaudenharjoittamisen muodoksi tuli rukoukset pyhille ja enkeleille. Oletettiin, että enkelit eivät tiedä ihmisen sydämen ajatuksia, toisin kuin Jumala. Tästä syystä enkeleitä tulee informoida.
Suojelusenkelille suunnattu informaatiorukous sisältää raportin rukoilijan tarpeista. Ilman sellaista enkeli ei tiedä sitä. On kiinnostavaa, että rukous edellyttää rukoilijan osalta käsityksen tilanteestaan. Sellainen tuskin on mahdollista ilman, että henkilöllä on jonkinlaista välitöntä tietoa siitä, joskin on mahdollista, että hän on erehtynyt. Jos Jeesus olisi elänyt keskiajalla, ehkä hän olisi tietänyt paremmin, kuka hän on.
Edellä mainitut ajattelutottumukset saivat rinnalleen 1800-luvun puolivälin jälkeen tulkintoja, joiden mukaisesti henkilö voidaan auttavasti analysoida ulkopuolisen toimijan avuitse. Vaikka henkilö itse onkin itsensä suhteen sekava, perehtynyt analyytikko voi häntä kuultuaan selvittää hänen identiteettiään
Monet ihmiset uskovat nykyisinkin tähän.
On oma kysymyksensä, voidaanko menneisyydessä eläneiden henkilöiden tilaa selvittää samoin menetelmin. On kuitenkin esimerkkejä. Useiden historiallisten henkilöiden tilaa Aleksanteri Suuresta alkaen on selvitetty. Kristillisissä piireissä tunnettu esimerkki on Erik H. Eriksonin teos Nuori Luther, joka sai lukevissa piireissä kiittävän vastaanoton. Koettiin, että Lutherin isäsuhteella ja vatsavaivoilla on keskeinen selitysvoima arvioitaessa niin sanottua reformaatiota.
Historian kannalta on ongelmallista, että useiden henkilöiden osalta ei ole lähteitä historiantutkimuksen edellyttämällä tavalla. Tukeudutaan ensisijaisesti teksteihin, jotka eivät välttämättä vastaa alkutilannetta. Näin menneisyyden ihmisen tilanteen analyysi muotoutuu edellä kerrotun lisäksi myös kirjallisuustieteelliseksi.
On uskottavaa sanoa, että Timo K. Mukka ei ajatellut olevansa Frans Emil Sillanpää. Mutta miten ajattelisimme tekstianalyysin ja normaalijärjen avuitse ehdotetuista menneisyyden ihmisten itseidentifikaatiokuvausten osalta niiden historian mittaan kehittyneiden ajattelutottumusten perillisinä, joita yllä selostin?
Jos on vain teksti, joka ei osoita jonkun ajatelleen niin ja niin ja teksti ei ole historiallinen lähde ja edelleen muuta lähdettä ei ole, eikö olisi paikallaan sanoa, että emme tiedä. Tässä tapauksessa voisi yhtyä Harry G. Frankfurtin kirjassaan Paskapuheesta (suom. 2005) esittämään johtopäätökseen: ”Itseasiassa olemuksemme on hauras ja tavoittamaton – tunnetusti vähemmän vakaa ja vähemmän kiinteä kuin muiden asioiden. Ja sikäli kuin asia on näin, on vilpittömyys itsessään paskapuhetta.”
Artikkelikuvasa pyhä Augustinus ottaa vastaan Jeesuksen kaikkein pyhimmän sydämen. Philippe de Champaignen maalaus 1600-luvulta. Kuva: Philippe de Champaigne , Public domain, via Wikimedia Commons
