Reformaation juuria ja rovioita

Kristinuskon, juutalaisuuden ja maailmanhistorian kohtaamiset ja mutkat ovat huikea jatko-kertomus. Termi juutalais-kristillinen sivilisaatio ei ole kaikkien tahojen hyväksymä. André Swanström kirjoitti tästä mielenkiintoisesti 22.7.2024. On ehkä sattuma, että Benjamin Netanjahu käytti tätä termiä kertoessaan ystävyydestään Charlie Kirkin kanssa. Kertoi kutsuneensa hänet Israeliin tutustumaan Jeesuksen jalanjälkiin. Olen uskalias vinoon ajattelija, mutta pidän Nasaretilaista ennen kaikkea juutalaisena, oman uskontonsa totisena ja ”napinallisena” seuraajana.

Juutalaisuudesta kristinuskon syntyyn johtanut historian jatkumo on sivilisaation suuren virran mutka, joka antaisi syyn nähdä kristinuskon yhdeksi juutalaisuuden haaraksi. Vihanpidon ja ennakkoluulojen sijasta tämä voisi olla rikkaus koko tämän yhteisen perinteen kaikkien haarojen kannalta. Sivilisaation virran koskipaikkoja ja haarautumia ovat Jerusalemin tapahtumien jälkeen islamin lohkeaminen 600-luvulla, itä–länsi-skisma 1054 ja reformaatio 1517.

Oma identiteettini osuu pohjoisen Euroopan protestantismin haaraan.  Yritän kuitenkin kaiken aikaa muistaa, mistä olemme tulleet. Ei ole yllättävää, että reformaation 500-vuotismerkkivuoden jälkeen maailman uskontomediassa on noussut kristillisen apologian kiistoja, joissa katolisuuden ja protestantismin osapuolet todistelevat omaa oikeellisuutta ja toisten virheitä. Tästä muutamia huomautuksia ja oikaisuja. Uskallan kysyä, oliko Jeesus Nasaretilaisen aikomus perustaa uusi uskonto? Olisiko mahdollista ajatella, että syntyvä halkeama oli juutalaisuuden traaginen lohkeama? Yksi seuraus – kenties – oli 600 vuotta myöhemmin islamin repeytyminen irti juutalaisuuden ja kristinuskon perinteistä. Tämä on maltillisen historiatarkastelun mielessä selvittämätön asia, avaamaton pähkinä. Mitä Arabian niemimaalla oikein tapahtui?

Läntisen kirkon halkeaminen 1517 oli suunnittelematon katastrofi, riita ja konflikti, joka lähti lapasesta. Joskus unohtuu, että ennen vuotta 1517 läntinen kirkko oli yksi kokonaisuus ja käytämme termiä katolinen kirkko harhaanjohtavasti toiseuttavassa merkityksessä. Esimerkkinä olkoon Pariisin Notre Dame, jota kutsutaan katolisen kirkon katedraaliksi. Totta tietenkin, mutta kirkon rakentaminen alkoi 1100 luvulla ja se valmistui 1345. Se on siis koko läntisen kristinuskon yhteinen muistomerkki ja pyhäkkö. Reformaation rajuilma hajotti katolisen kirkon sirpaleiksi, joita kutsutaan kokoavalla termillä protestantismi. Halkeamisesta on kirjoitettu lukemattomia sivuja. Eräs tärkeä seikka on reformaatiota edeltävät tapahtumat, jotka osoittavat, että katolisen imperiumin sisällä näkyi kuplintaa ja protestivirtauksia vähintään 200 vuotta ennen Lutheria. Ongelmakohdat ja tyytymättömyyden aiheet eivät olleet lainkaan uusia.

Reformaation aamutähti

Vuonna 1328 syntynyt englantilainen teologi, pappi ja Oxfordin yliopiston professori John Wycliffe oli vaikutusvaltainen toisinajattelija. Hän omaksui kriittisen näkemyksen ihmiskunnan tilasta, jossa mukana lähestyvän tuomion odotusta ja moitteita papiston tilasta. Hän oli saanut vaikutteita mm valdolaisen, paavin kirkkoa moittineen herätyksen ajatuksista. Mustan surman pandemiaa hän arveli kelvottoman papiston syyksi. Wycliffen näkemykset sisälsivät eurooppalaisen reformaation myöhemmin esiin nostamia aineksia. Hän oli vaatimassa papistolle köyhyyden ideaalia, arvosteli predestinaatio-oppia, pyhimysten palvontaa, kirkon sakramenttioppia, sielunmessuja ja luostarihyveitä. Hänen arvostelunsa kärki oli globaalin paavi-instituution moite; tilalle hän olisi vaatinut maallisen ja kirkon hallinnon yhdistämistä (cesaropapism). Wycliffen sekaantuminen kirkkopoliittiseen aktivismiin johti lopulta hänen tuhoonsa. Tapahtumia ja skandaaleita oli tulossa kuten paavi Gregorius XI:n tuomiokirje (bulla), jonka jakelussa mukana arkkipiispat, kuningas Edvard III, lordikansleri, yliopiston johto. Rattaat pyörivät, matkalle osui kuninkaan kuolema 1377 ja paavin kuolema 1378.

Wycliffe oli jo tuolloin kiistanalainen poleemikko. Paavin moitekirjeessä oli 18 kohdan lista hänen katsomuksistaan, jotka olisivat virheellisiä ja vahingollisia kirkolle ja valtiolle. Hän oli vaihtelevien kurinpitotoimien kohteena vuosina 1377–1382. Hän oli kuulusteluissa, tuomaroimassa eri vaiheissa piispojen ja aateliston edustajien (tosin erimielinen) rintama, Oxfordin kansleri, Canterburyn arkkipiispa. Osa papistoa ja piispoja sekä kasvava joukko maallikkoja olivat hänen tukijoitaan. Hän säästyi niukasti kuolemantuomiolta. Hänen kirjoituksensa koskien kirkon omaisuuksia, papiston etuoikeuksia ja leveää elämää, kirkon veronkantoa, aneita ja virkasuhmurointia ym. saivat osakseen ymmärrystä. Wycliffen kohtalokas erhe oli hänen opetuksensa ehtoollisen teologiasta. Transsubstantiaatio-kritiikki sai vastustajien kupin nurin. Wycliffe ehti sairastua ja kuoli luonnollisesti 1384. Kirkon pitkä käsivarsi ei unohtanut viistoon ajattelijaa ja vuoden 1415 Konstanzin kirkolliskokous päätti, että John Wycliffin luut kaivetaan haudasta ja poltetaan roviolla.

Kunnon sotamies Böömissä

Seuraava reformaatiota kuuluttanut teologi oli tsekkiläinen Böömissä vaikuttanut pappi Jan Hus. Hän saarnasi Prahassa ja toimi Kaarlen yliopistossa. Hän omaksui aikansa paavi-instituutiota kritisoivia ajatuksia, moitti papiston, piispojen ja jopa paavin moraalisia hairahduksia. Hän sai vaikutteita Wycliffen teksteistä ja omaksui katolisen kirkon opetuksia vastustavaa kantaa koskien kirkko-oppia, eukaristiaa, kirkon virkanimitysten suhmurointia ja erityisesti anekauppaa. Euroopassa oli menossa kahden paavin skisma. Tämä heijastui valtakuvioihin ja koitui myös Husin vahingoksi. Vastaaavi Aleksanteri V julkisti 1409 bullan tarkoituksena eliminoida Wycliffen kirjoitukset Prahasta. Samalla Jan Hus kannattajineen tulivat erotetuksi kirkosta. Husin seuraajista oli muodostumassa näkyvä liike, jossa anekaupan vastustus oli keskeinen aihe. Kuningas Wenzel IV Luxemburgilainen koetti järjestää sovintokokousta 1412. Sovinnon sijasta Husin näkemykset vain tiukkenivat ja hän oli oikeastaan vaatimassa Böömin kirkon autonomiaa, kirkko-opillista itsenäisyyttä suhteessa Rooman kirkkoon. Paavin hallinnon asemesta kirkon pää olisi Jeesus – kuinkas muuten.

Katolínen kirkko järjesti yleisen kirkolliskokouksen Saksan Konstanzissa 1414–1418. Aiheina olivat erilaiset skismat, kahden paavin ongelma ja häiriköivät aktivistit Wycliffe ja Hus. Hus lupautui olemaan läsnä saatuaan turvallisuustakuut kuningas Sigismundilta. Hän huomasi tulleensa huijatuksi. Häntä kuulusteltiin, painostettiin ja vangittiin lopulta dominikaaniluostarin tyrmään. Turvatakuut myöntänyt kuningas Sigismund raivostui, mutta hänelle kerrottiin, että harhaoppiselle annettu lupaus ei sido.  Kuulustelussa Jan Hus ei suostunut perumaan puheitaan ja hänen poltettiin roviolla 6 heinäkuuta 1415.

Tyndale ja kavallus

Seuraava reformia ajanut aktivisti helposti unohtuu Kanaalin tällä puolen. William Tyndale oli Englannissa 1494 syntynyt kielitaitoinen raamatuntutkija, jolle kasvoi intohimoinen vakaumus Raamatun saattamiseksi tavallisten ihmisten kielelle. Hänen nuoruutensa osui aikaan, jolloin Englannin kirkko tempautui irti Roomasta. Tyndalesta tuli tässä myrskyisässä tarinassa reformaation mies. Tyndale opiskeli Oxfordissa, hankki laajan kielitaidon ja MA-tutkinnon jälkeen alkoi opiskella teologiaa. Hän kiinnitti pian huomiota sihhen, miten vähän tavallinen kansa ja jopa teologiaa opiskelevat tunsivat Raamatun sisältöä. Hänelle kasvoi kuin pakkomielle saada Uusi testamentti kansan ulottuville.

Vuonna 1408 Oxfordin synodi sääti lain, jonka mukaan Raamatun kääntäminen kansan kielelle on kiellettyä, jollei käännös ole kirkon tarkastama. Samoin tällaisen käännöksen lukeminen. Paavin kirkko pidätti näin oikeuden tulkita esimerkiksi alkuperäisen kreikankielisen Uuden testamentin tarkoituksia. Protestantismin piirissä levinnyt sola scriptura -oppi sai näin muodon, jossa ”sanan auktoriteetti” korvautuu katolisen kirkon perinteessä vakiintuneen ja kirkon tarkastaman tulkinnan auktoriteetilla. Johannes Cochlaeus (1479-1552) oli saksalainen teologi ja humanisti, johtava Lutherin opponentti. Hän oli äärimmäisen nyreä yleiskielelle käännetyn Raamatun ajatusta kohtaan, päätellen lainauksesta, joka Cochlaeukselta on jäänyt (käännös Google): ”Uusi testamentti, joka on käännetty yleiskielelle, on totuudessa kuoleman ruoka, synnin polttoaine, pahuuden verho, väärän vapauden tekosyy, tottelemattomuuden suoja, kurin turmelus, moraalin rappeutuminen, sopusoinnun loppu, rehellisyyden kuolema, paheiden lähde, hyveiden sairaus, kapinan lietso, ylpeyden maito, halveksunnan ravinto, rauhan kuolema, rakkauden tuho, ykseyden vihollinen, totuuden murha.”

Tuossa läksyä liberaalin kristinuskon tulkinnoille. William Tyndale oli asialleen syttyneenä aloittanut Uuden testamentin kääntämisen englannin kielelle, mutta törmäsi tähän säädökseen ja mahdottomuuteen toteuttaa ideaansa. Hän päätti siirtyä Eurooppaan (Hampuri, Köln, Antwerpen,..) jossa jatkoi UT:n käännöstyötä. Seuraava vastus oli löytää kirjanpainaja. Melko uskomattomien vaiheiden jälkeen painotyö lopulta onnistui. Projekti kavallettiin viranomaisille; painajaa kestittiin tavernassa. Tyndale vangittiin ja hänet lopulta poltettiin roviolla. Tyndalen Uutta testamenttia salakuljetettiin Kanaalin yli ja loppu on historiaa. Muutaman vuoden kuluttua kielletty kirja oli Englannin jokaisen kirkon alttarilla ja sakastissa. Tyndalen käännöstyö, samoin kuin Lutherin ja Mikael Agricolan teokset ovat kukin olleet rikastuttamassa kotimaansa kansallista kieltä ja kielialueen kulttuuria.

Tämän ajan roviot ovat suvaitsemattoman sana-ideologian julistuksia. Sivistystämme kannattelevat arvokkaat tekstit ovat jähmettyneet epäjumalan kuvaksi. Aabrahamin sukukunta tarvitsee jatkuvan reformaation ajatusta. Erityisen kipeästi tämä koskee islamin maailmaa, jossa historiakriittinen tutkimus ja opin radikaali uudistuminen odottavat heräämistään.

Artikkelikuvassa William Tyndale. Kuva: McCrie, Charles Greig, 1836-1910Bèze, Théodore de, 1519-1605, Public domain, via Wikimedia Commons.