Hiljaisia signaaleja etsimässä

Enemmistö on voittanut. Tai en tiedä, voittiko kukaan. Mutta ääripäät ovat hävinneet.

Piispainkokous asetti kirkon keskelle kylää, reaalimaailmaan. Piispojen enemmistö sorvasi hyvän kompromissin. Hyvään kompromissiin kuuluu, ettei oikein kukaan ei ole tyytyväinen. Ja kirkon reaalimaailmaan kuuluu, että myös piispat voivat olla erimielisiä.

Olennaista on, että kompromissin kanssa voi elää – ja jos ei voi, niin aina voi vetää henkilökohtaisia johtopäätöksiä. Ei kirkko kuitenkaan tähän kompromissiin kuole, kuten ei ole yli 2000 vuoden aikana kuollut aikaisempiinkaan erimielisyyksiin.

EHKÄ KIRKOSSA ON VÄLJEMPÄÄ

Kysymys on tietysti samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä tai siunaamisesta, joka on lamaannuttanut Suomen luterilaisen kirkon päätöksentekoa ja keskustelun ilmapiiriä jo vuosikaudet.

Ei tämä kiista ole mihinkään hävinnyt, mutta ehkä kirkossa on nyt vähän väljempää – ainakin julkisuudessa. Ensireaktiot piispojen pastoraaliseen ohjeeseen tosin saavat epäilemään, että tilanne vain kärjistyi, niin rajua ja ivallista kieltä piispoista, homoista ja itse asiasta on somen ja kirkollisen median keskustelupalstoilla jo käyty. Ja julkilausumia väsätty, puolin ja toisin.

Mutta ehkä samalla keskustelu myös marginalisoituu, koteloituu entistä pienemmän vähemmistön sisäiseksi kipuiluksi, molemmissa ääripäissä. Enkä ainakaan minä usko mihinkään kirkostaeroamisaaltoon – kovin on ollut pientä fundamentalistien virta Lähetyshiippakuntaan tähänkin asti.

OLENNAISTA ON SE MISTÄ EI PUHUTA

Olen viime aikoina yrittänyt seurata, minkälainen on median kautta välittyvä kuva ja mielikuva kirkosta. Olen hakenut tilannekuvaa siitä, millä perusteella valtaosa kirkon jäsenistä muodostaa käsityksensä siitä, mikä ja minkälainen on kirkon ääni ja mitä hänen maksamansa kirkollisveron euroilla tehdään.

Olen myös yrittänyt tutkailla erityisesti hiljaisia signaaleja, aiheita ja asioita, jotka eivät yllä suuriksi uutisiksi, mutta joita voi havaita rivien välistä, sivulauseista, satunnaisesti. Ja enemmänkin ehkä niin, mitä nämä hiljaiset signaalit kertovat siitä, mistä kirkossa pitäisi puhua. Sillä olennaista ei ole se, mistä puhutaan vaan se, mistä ei puhuta.

Viime kädessä kysymys ei tietenkään ole avioliitosta tai naispappeudesta vaan raamatuntulkinnasta ja kirkon opista, siitä miten yksittäisiä raamatunlauseita ja niiden yhteyksiä tulkitaan tässä ajassa

Näistä jakolinjoista on syntynyt julkisuudessa kuva sisäänpäin kääntyneestä kirkossa, joka riitelee itsensä kanssa oikean opin tulkinnasta. Raamatun lausetta mukaillen: toinen toistensa raatelemisesta heidät tunnetaan.

KOVIN ON MARGINAALISTA

Kirkkoa jakavassa avioliittokysymyksessä puhutaan lopultakin kovin marginaalisesta ilmiöstä – osapuolille ja kohteille tietysti luovuttamattomasta ja periaatteellisen tärkeästä mutta määrällisesti pienestä asiasta. Siitä on seurannut, että tässä kuten monessa muussakin opillisessa kysymyksessä kirkko on vähemmistöjensä vanki. Siitä pitää huolen kirkolliskokouksen ¾ määräenemmistövaatimus.

Mittakaavasta sen verran, että vuonna 2024 samaa sukupuolta olevat parit solmivat kaikkiaan 425 avioliittoa, joista 291 oli kahden naisen ja 134 kahden miehen avioliittoja. Samana vuonna kaikenlaisia avioliittoja solmittiin kaikkiaan 21420, joista kirkon toimintatilaston mukaan kirkollisia vihkimisiä tai siunaamisia oli 6905 eli vain reilu 32 prosenttia kaikista avioliitoista. Jos tätä prosenttilukua pidetään matemaattisena kriteerinä, niin vain 126 samaa sukupuolta olevaa paria olisi saattanut olla kiinnostunut avioliittonsa solmimisesta papin edessä.

Missään ei erikseen tilastoida, paljonko samaa sukupuolta olevia pareja on vihitty tai siunattu avioliittoon kirkollisesti. Kirkollisia vihkimisiä toimittavien Sateenkaaripapit-facebooksivuston edustajien arvion mukaan toimituksia olisi ollut tähän mennessä noin 100 vuodessa eli kaikkiaan noin 700 siitä alkaen, kun uusi avioliittolaki hyväksyttiin 2017. Tämä luku on varsin lähellä myös tilastollista todennäköisyyttä.

Eli kovin suuresta määrästä ei todellakaan ole kysymys. Kyllä samaa sukupuolta oleville pareille aina vihkipappi löytyy, jos ei omasta, niin naapuriseurakunnasta ainakin – ilman että siihen tehtävään joku joutuisi vastoin omaa tahtoaan.

Toisaalta voi tietysti kysyä, onko tämä luku – että vain reilu 30 prosenttia aviopareista ylipäätään haluaa kirkollisen vihkimisen –   nimenomaan se luku, josta kirkossa enemmänkin ja nimenomaan pitäisi olla huolissaan.

VÄHEMMISTÖJENSÄ VANKI

En kiistä tai väheksy sukupuolivähemmistöjen oikeutta tasavertaiseen ja lain mukaiseen kohteluun myös kirkossa. Se ei ole marginaalista. Haluan vain asettaa koko kysymyksen mittakaavaan suhteessa siihen käytettävään energiaan. Ja julkisuuskuvaan.

Kyllä tämän kokoluokan asia pitäisi kyetä ratkaisemaan ilman että se jää vuosikausiksi hiertämään kirkon päätöksenteossa ja hallitsemaan kirkon julkisuuskuvaa, puhutaan sitten miten periaatteellisesta asiasta tahansa.

Voi siis kysyä, miten kauan kirkolla on varaa juuttua tähän asemasotaan, miten kauan kirkko voi olla vähemmistöjensä vanki. Ollaanko kirkossa ajauduttu samaan uhkakuvaan kuin identiteettipolitiikkaan ja ääriliikkeiden vihamieliseen retoriikkaan juuttuneessa taistelussa hyvinvointivaltion, demokratian, sanavapauden ja koko sääntöpohjaisen yhteiskuntajärjestelmän tulevaisuudesta.

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo hätkähdytti Hesarin esseessään 20.3.2025 kysyessään, voivatko vähemmistöjen oikeuksia puolustavat oikeutetut vaatimukset kääntyä itseään vastaan.

Hiilamon mukaan populistit ja äärioikeistolaiset puolueet perustelevat maahanmuuttovastaista identiteettipolitiikkaansa väitteillä siitä, että maahanmuuttajat uhkaavat perinteisiä arvoja. Samojen perustelujen mukaan pienten vähemmistöjen sukupuoli-identiteetin tunnustaminen myös horjuttaisi yhteiskunnan rakenteita.

Samaan aikaan osa poliittisesta vasemmistosta on Hiilamon mielestä hylännyt perinteiset kannattajansa ja ottanut syleilyynsä toinen toistaan pienemmät ja vaikeammin määriteltävät vähemmistöt.

”Kyse on myös kielestä: pitääkö kaikkien todella tietää, mitä lyhenne LGBTQIA+ tarkoittaa,” Hiilamo kysyy.

Tilanne on johtanut siihen, että uusvasemmistossa etsitään ongelmia suurennuslasilla ja paheksutaan pienintäkin rasahdusta, jossa voisi väittää olevan rasismia, misogyniaa ja vanhoillisuutta. Tämä politiikka innostaa nuorta ja koulutettua yhteiskuntakriittistä väestöä, mutta hämmentää perinteistä kannattajakuntaa.

Lopputulos voi Hiilamon mukaan nimittäin olla se, mitä nähtiin jo aiemmin Venäjällä ja nyt Yhdysvalloissa: ”Kun väheksyntää, mitätöimistä ja sortoa kokenut ryhmä vaatii oman erityislaatuisuutensa tunnistamista itsestään selvänä oikeutena, herättää tämä vastareaktion erityisesti niissä ryhmissä, joiden turvallisuutta taloudellinen ja kulttuurinen globalisaatio horjuttavat”.

ÄÄRIPÄIDEN TIELLÄ EI VOI JATKAA

Voi siis olla, että kompromissia etsivät piispat ovat avioliittokysymyksessä paljon suuremman kysymyksen äärellä, sillä esimerkkejä ei tarvitse maailmalta etsiä, ne vyöryvät päälle. Ehkä piispat ovat todella heränneet siihen, että molempien ääripäiden edustaman fundamentalismin tiellä ei voi enää jatkaa – ei kirkossa eikä yhteiskunnassa laajemminkaan – vaan nyt on pakko nöyrtyä keskitien sovittelevaksi kulkijaksi.

Siksi saattaisi olla hyvä havahtua katsomaan esimerkiksi edellä kerrottuja pieniä lukuja avioliittoon vihkimisestä, parien seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Miten lähellä olemme tilannetta, jossa kohta ei enää ole mitään puolustettavaa, kun kirkollinen avioliittoon vihkiminen ei enää kiinnosta, on sitten kyseessä samaa tai eri sukupuolta oleva pari.

Onko yksi ajan merkki vaikkapa se, että eihän television  Ensitreffit alttarilla -ohjelmassakaan ole jatkossa edes häivähdystäkään kirkollisuudesta tai alttarista, kun Kari Kanalakin jätti ohjelman!

Tai onko viisasta laittaa arkkipiispa Tapio Luoma saarnaamaan sateenkaarimessussa sateenkaarenvärisin alttarivaattein somistetulle alttarille, kun muissakaan erityismessuissa ei käytetä kuin tarkoin määrättyjä kirkkovuoden teologisten värien mukaisia alttarivaatteita. Tai provosoida takavuosien tapaan sallimalla ehtoolliselle pääsy vain samanmielisille, kuten silloisen Suomen Luther -säätiön intomieliset papit kohtelivat emerituspiispa Eero Huovista. Tai kieltäytyä ehtoollisyhteistyöstä naispappien kanssa Maata näkyvissä -nuorisofestareilla. Tai voivat innokkaimmat julkkishomot katsoa myös peiliin: Pride on tietysti karnevaali, mutta ei ihan kaikkia asioita aina tarvitsisi katsoa vain sukupuoli-identiteetin värisin vaattein.

Eli ei verta kannattaisi ihan joka käänteessä kaivaa nenästään, etenkään tilanteessa, jossa kirkon toimintatilastossa ainoa nousua osoittava trendi on hautaan siunaamisessa.

KOHTI AVARAMPAA ILMATILAA

Hiljaisia signaaleja olen siis etsimässä. Tätä kannattaa kysyä juuri nyt, kun voisi kuvitella – tai ainakin toivoa –  että avioliitokiistan ainakin osittainen laukeaminen voi vapauttaa voimavaroja myös muuhun keskusteluun.

Hiilamon lisäksi hätkähdin toisesta Hesarin jutusta: 15.4. oli lehdessä juttu otsikolla Irti terapiatabusta. Alaotsikko kertoi laajemmin: Iita-Lotta Hyryn ja Tuukka Rantalan suhde oli ajautunut umpikujaan. Sitten he hakeutuivat kirkon perheneuvontaan.

Toimittaja Oona Laineen juttu on hyvä ja lopputulos positiivinen, niin haastateltavien kuin kirkon kannalta: apua löytyi parisuhteeseen ja kirkon huomattiin tekevän merkittävää työtä, vieläpä maksuttomasti. Ei siitä tässä sen enempää, jutun voi lukea täältä.

Hätkähdin nimenomaan sitä, että en tähän hätään muista, koska olisin lukenut kirkon perheneuvonnasta näin laajaa ja perusasioita avaavaa juttua. Arkistoja kaivelemalla vastaan tuli lähinnä sitä, mitä olin ollut julkisuudesta muistelevina: soteuudistukseen liittyvä kuntien ja hyvinvointialueiden rahoituksen väheneminen on siirtämässä perheasian neuvottelukeskuksia ja niiden rahoitusta entistä enemmän seurakuntien vastuulle.

Kotimaa tiesi kertoa jutussaan 28.12.2024, että viimeisten viiden vuoden aikana perheasiain neuvottelukeskukset ovat pystyneet jopa lisäämään henkilöstöresurssejaan, mutta nyt on edessä käänne.  Rajuimmat leikkaukset ovat edessä Helsingissä, jossa seurakuntayhtymä vähentää vuoteen 2030 mennessä perheneuvonnan resursseja seitsemän henkilötyövuoden verran. Se on paljon, kun lähtötilanne on jo alhainen: ennen supistuksia Helsingissä perheneuvojia oli kymmenen.

Seurakuntien talouden supistuessa tämä on ymmärrettävää: kaikesta joudutaan leikkaamaan, ja oikeutetusti voi kysyä, ovatko henkilökohtainen perheneuvonta ja parisuhdeterapia kirkon ydintoimintaa. Eikä toisaalta voi olla niinkään, että hyvinvointiyhteiskunnan lakisääteisiä aukkoja yritetään paikata kirkon ja muiden kolmannen sektorin järjestöjen voimin.

MIHIN PAPIN EVÄÄT RIITTÄVÄT?

Perheasiain keskusten arvostus ei ole syntynyt tyhjästä. Työntekijöiden ammattitaidon taustalla on määrätietoinen erikoistuminen ja pitkäaikainen koulutus, mutta ei sen jatkuvuus ole itsestäänselvyys.

Tähän viittaa Tampereen Harjun seurakuntapastori Tiia Karvinen YLE:n haastattelussa 22.5.2025. Hän ei puhu perheneuvonnasta vaan yleisemmin papin työstä. Hänen mielestään nykymuotoinen teologian maisterin koulutus ei enää riitä työssä, jossa sielunhoidolliset keskustelut ovat muuttuneet yhä enemmän mielenterveyspainotteiseksi.

”Yhä useampi keskusteluaikaa pyytävä ihminen haluaa puhua ihan muusta kuin hengellisistä asioista tai tavallisista elämän iloista ja suruista. Kun keskusteluapua pyydetään, sitä pyydetään mielenterveysongelmat edellä”, hän sanoo.

”Me papit olemme lukeneet sellaisia oppiaineita kuin eksegetiikka eli Raamatun tutkimus ja dogmatiikka eli uskonoppi. Olemme lukeneet hepreaa, kreikkaa ja latinaa. Se kaikki resonoi aika vähän papin työn nykytodellisuuden kanssa.”

Karvinen toki kärjistää, mutta nostaa esiin olennaisen kysymyksen: monia kirkon työntekijöitä varmasti ahdistaa, kun koulutuksen antamat valmiudet eivät enää tunnu riittävän on-line -aikaan siirtyneen maailman henkisen hädän käsittelyyn ja hallintaan.

PERUSTETAAN VIRKA

Kirkossa on perinteisesti vastattu ajan haasteisiin perustamalla uusia virkoja ja palkkaamalla työntekijöitä. Näin ovat syntyneet sellaiset keskeiset työmuodot kuten diakonia, perheneuvonta, sairaalasielunhoito, vankilapapit, erityisnuorisotyö, päiväkerhot…. Paljon on saatu aikaan, mutta nyt tuo tie on kohta kuljettu loppuun: seurakuntien verorahat menevät jäljellä olevan henkilöstön palkkoihin ja seinien pitämiseen pystyssä.

Kotimaassa hätkähdytti 8.4.2025 otsikko Sairaalasielunhoidon tulevaisuuden ratkaisee kirkko, sairaalapapin virat ovat jo vähentyneet. Tänä vuonna on kulunut 100 vuotta ensimmäisen sairaalapapin viran perustamisesta, nyt sen kunniaksi kirkko vähentää virkoja.

Kotimaan jutussa kerrotaan, että kyselytutkimusten mukaan lähes kolme neljäosaa kansalaisista kannattaa pappien läsnäoloa sairaaloissa. Mikä onkaan papeille luontevampi paikka kohdata ihmisiä kuin sairaala: tuoda toivoa ja lohtua kivun, sairauden ja kuoleman äärellä. Ja toimia myös henkilökunnan sielun hoitajana. Taustalla on myös paradoksi: suuret ikäluokat ovat tulleet kuolinikään ja saattohoidon tarve kasvaa, mutta samanaikaisesti myös sairaalateologit eläköityvät.

Pitäisikö tästä keskustella laajemminkin: miten kirkossa työtä priorisoidaan, missä ihminen kohdataan aidoimmillaan, missä henkikohtaisen kohtaamisen tarve on suurin?

HUOMIO HAETAAN JULKISUUDESSA

Huomiotaloudessa oman työn ja yhteisön arvojen merkityksellisyys haetaan julkisuudesta. Politiikassa taistelu äänestäjistä käydään television A-studioissa ja somen TikTokissa, tupaillat ja työväentalot ovat mennyttä nostalgiaa.

Myös kirkossa ääntä käyttävät median suosikit, niin hyvässä kuin pahassa. Ja pelkästään sunnuntaisin TV1:n klo 10 televisioitu jumalanpalvelus kerää enemmän seuraajia kuin kaikkien 353:n seurakunnan pääjumalanpalveluksissa on samanaikaisesti osanottajia. Siihen radiokirkko vielä päälle. Ja striimaukset.

Kirkossa on käytössä hauska termi kokoava toiminta. Sillä tarkoitetaan kaikkea puuhakkuutta, jolla yritetään saada ihmiset osallistumaan seurakuntien toimintaan. Hyvä niin, mutta se ei enää oikein riitä eikä toimi – kuten ei toimi muillakaan vapaaehtoiseen osallistumiseen perustuvalla toimijoilla. Nyt ääntä käyttävät ja kehitystä ohjaavat he, jotka jaksavat kovimmin huutaa. Ja nimenomaan julkisuudessa, niin mediassa kuin somessa.

Voisi siis kysyä, pitäisikö myös kirkon perheneuvonta, mielenterveystyö ja sairauden teologia tapahtua julkisuudessa. Enkä todellakaan tarkoita televisioitua parisuhdeterapiaistuntoja, tekopirteää kirkkovieraskeskustelua tai syyllisyydessä rypevää julkkisrippiä vaan kirkon asiantuntijoiden ja teologien vahvaa osallistumista perheiden hyvinvointia, lääketieteen etiikkaa ja vanhustenhoitoa koskevaan arvokeskusteluun – siis siihen keskusteluun, jossa päätetään koko hyvinvointiyhteiskunnan priorisointeja koskevasta arvopohjasta.

Ja siihen kuuluvaan lobbaukseen. Jossa tärkein kriteeri ei ole määrä vaan laatu.

ITSERUOSKINNAN TAITAJA

Laskevista jäsenluvuista huolimatta kirkko mielellään muistuttaa, että se on edelleen 3,5 miljoonan jäsenen yhteisö. Niin erimielinen kuin se välillä onkin, sillä olisi melkoinen selkänoja sanoa yhteisönsä äänellä jotain merkityksellistä. Mutta kovin harvoin tätä ääntä kuulee.

Tästä hätkähdytti myös vanha vaikuttaja ja yrityskouluttaja Jari Sarasvuo, joka piispa Teemu Laajasalon podcastissa – Laajasalo kyllä yrittää olla julkisuudessa – täräytti suoraan, että saarnatuotteessa on laatuongelma: ”Ne ovat voittopuolisesti paskaa.”

”Ne eivät enää ravistele. Ne on rakennettu niin, ettei kukaan vain loukkaantuisi. Mutta se ei herätä mitään. Asia on tärkeä, koska kirkko on henkisen maanpuolustuksen viimeinen linnake, eikä se tajua tehtävänsä vakavuutta, Sarasvuo ruoskii Seurakuntalainen.fi -verkkosivuston jutussa.

Sarasvuo korostaa, että vika on viestinviejässä, ei viestissä. Itse viestin ydin, sanoma armosta, on korvaamaton:

”Sitä parempaa ei ole olemassa eikä tarjolla. Mitä tulee ihmisiin vaikuttamiseen, niin mikään ei ole niin vaikuttavaa kuin armo. Se on niin kertakaikkisen hyvä.”

No, Sarasvuo osaa provosoida. Ja kirkko osaa myös provosoitua ja palkkaa nämä maallikkosaarnaajat kirkollisten lehtien kolumnisteiksi. Itseruoskinnassa kirkko on taitava – voi toki kysyä, kertooko se enemmänkin kirkon huonosta itsetunnosta. Jää nähtäväksi mihin Sarasvuo päätyy, kuten sanotaan.

ETIIKALLA ON KYSYNTÄÄ

On kuitenkin oireellista, että tässä vihapuheen maailmassa yhä useammin on alettu myös kysyä, mikä on oikein, mikä väärin. Ja missä kulkee etiikan ja moraalin viimeinen raja, myös suomalaisessa keskustelussa. Hesarin päätoimittaja Erja Yläjärvi kiteytti tämän terävästi kolumnissaan 24.5. jossa hän pohti Gazan humanitaarista katastrofia ja perusuomalaisten ryhmänjohtaja Jani Mäkelän tokaisua, että kaukana olevasta katastrofista ”vaahdotaan hieman enemmän kuin tarpeellista”. Näin Yläjärvi:

”Historiassa on silti hetkiä, kun ihmisyyteen ja humaaniin yhteiskuntaan kuuluu pohtia yhdessä edes hetken, mitä on epäinhimillisyys ja mitä sille voi tehdä. Se ei tarkoita äkkinäisiä halki, poikki ja pinoon -puheenvuoroja, vaan hidasta ja aikaa vievää pohdiskelua. Tämä hetki meillä on nyt käsissämme.”

Yläjärvi kirjoittaa, että maailmanlaajoissa eettisissä kysymyksissä suomalaisilla on taipumusta etäännyttää itsensä, asettua ulkopuolisiksi tarkkailijoiksi.

”Jos vaikeista eettisistä asioista ei voi puhua, kun asia on kaukana, niistä ei välttämättä puhuta lähellä omassa arjessakaan. Jokaisella meillä on kuitenkin käsissään vaikeita eettisiä tilanteita. Millaiset keinot lasten kasvattamisessa ovat oikeita, millainen eläinten kohtelu on oikein, millainen käytös puolisoa ja perhettä kohtaan on oikein, millä hinnalla tulosta voidaan tehdä?” Yläjärvi kysyy.

TEOLOGIT – SIVISTYKSEN ESITAISTELIJAT

En vähimmässäkään määrin väitä, että kirkko ja teologit olisivat parhaita moraalin ja etiikan asiantuntijoita vastaamaan siihen, mikä on oikein, mikä väärin – vaikka papeilla välillä tuntuu olevan besserwisserismin syntiin erityistä viehtymystä.

Mutta jotain voisi kuvitella kirkon 2000 vuoden historiassaan oppineen Raamatun yleisinhimillisiä perustotuuksia ja Jeesuksen vuorisaarnan opetuksia joka viikko saarnoissaan uudestaan ja uudestaan tulkitessaan. Mutta kovin on ollut kevyttä yläpilveä sosiaalieettinen keskustelu kirkossa – ellei se jotenkin ole sivunnut seksuaalisuutta, tuota kirkossa kaiken muun peittävää väkevää voimaa.

Ehkä jotain on tapahtumassa, jopa yliopistomaailmassa, teologisissa tiedekunnissa, joiden professorit eivät kovin usein ole julkisuuteen uskaltautuneet. Oulun alueen seurakuntalehti Rauhan Tervehdys teki 18.11.2024 jutun otsikolla Öyhötyksen tilalle sivistävää keskustelua – teologeilla erityinen sija sivistyksen esitaistelijoina.

Jutussa kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä patistaa teologian ja uskontotutkimuksen asiantuntijoita osallistumaan nykyistä rohkeammin ajankohtaisiin keskusteluihin esimerkiksi rasismista ja ihmisten eriarvoisuudesta. Lehti lainaa Heikkilän haastattelua Teologisessa Aikakauskirjassa, jossa hän huomauttaa, että teologeilla on erityinen sija sivistyksen esitaistelijoina ja turvajoukkoina maailmassa.

”Hän perustelee näkemystään sillä, että teologit tutkivat ihmisyyden ydintä. Heikkilän mukaan kaikki aikamme suuret ongelmat ovat ihmisen aiheuttamia ja siksi ihmisyyden asiantuntijoiden tulisi ottaa nykyistä suurempi rooli niiden ratkaisemisessa.”

PAPIT SODASSA

Neljännen kerran hätkähdin, kun YLE Areenassa törmäsin tanskalaiseen tv-ohjelmaan Præster i Krig – Papit sota-alueella. Neliosainen ohjelma seurasi sotilaspappeja heidän työssään Tanskan Nato-joukkojen operaatioissa Afganistanissa ja Irakissa.

Ohjelmassa mennään syvälle papin identiteettiin, kun papin kaapu vaihtuu univormuun: mikä saa papin vaihtamaan seurakunnan ja pappilan rauhan sotilaskoulutukseen ja altistamaan itsensä sodan vaaroille. Tai miten sota vaikuttaa ihmiseen, miten papin läsnäolo vaikuttaa tilanteessa, kun tanskalainen sotalaiva joutuu droonien hyökkäyksen kohteeksi Punaisella merellä.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuonut suomalaiset upseerit televisioon uutisten ja A-studioiden jokapäiväisiksi ja selkeäsanaisiksi asiantuntijoiksi. Kovin vähän on edes kirkollisessa mediassa näkynyt suomalaisia sotilaspappeja tai kenttäpiispaa puhumassa sodan moraalista tai kertomassa omasta työstään ja suhteestaan sodan realiteetteihin. Ei oikein riitä, että kauhistellaan Moskovan patriarkka Kirillin Pyhän sodan retoriikkaa ja varauksetonta tukea presidentti Vladimir Putinin erikoisoperaatioille, jos sen rinnalle ei osata tarjota teologisesti kestävää perustelua sotilaspapiston olemassaololle ja tarpeelle.

Sodan henkisten vaikutusten analysointi ja sotilaspappien rooli onkin näkyvimmin jäänyt viime aikoina kirjailija Helena Immosen tehtäväksi. Hänen Kettu-sarjansa kuvaa aivan uudella tavalla sitä kun sota tulee iholle, sodan vaikutusta perheisiin, puolisoihin, lapsiin. Tai siihen, miltä todella tuntuu ampua toinen ihminen – vaikka kuinka on vihollinen. Ja myös silloin, kun ampuja on nainen.

Kirjoitin Helena Immosen ensimmäisestä sotaromaanista Operaatio Punainen kettu Vartijaan kolme vuotta sitten. Nyt tuntuu, että aihe on entistäkin ajankohtaisempi, jo siitäkin syystä, että suomalaisten joukkojen lähettäminen maailman kriisialueille ei ole Natoon liittymisen jälkeen mitenkään epätodennäköinen tulevaisuudenkuva.

PUHETTA VAIN ASEISTA

Mielenkiintoisen näkökulman nosti esiin myös yksi julkisuudessa tutuimmiksi käyneistä Ukrainan sodan kommentaattoreista, tutkija Ilmari Käihkö, joka ihmettelee Hesarissa 11.6., miksi Suomessa puhutaan vain aseista eikä esimerkiksi siitä, keitä lähetetään rintamalle.

”Sota ei ole Käihkön mielestä vain aseteknologiaa vaan yhteiskunnallinen voima, josta pitää puhua,” toimittaja Jarmo Huuhtanen kirjoittaa Käihkön haastattelussa.

Sekin on yksi niistä signaaleista, joista soisi myös kirkossa puhuttavan. Tai se, minkälaisiin eettisiin valintoihin joudumme, kun pitää päättää kasvavien puolustusmäärärahojen rahoittamisesta: mistä sotemenojen momentilta leikataan, miten paljon vanhustenhuollon hoitajamitoitusta höllennetään, mistä koulutuksen osa-alueesta luovutaan. Kun pelkästään velaksikaan ei voi elää.

Se on tietysti poliitikkojen tehtävä. Mutta kyllä kirkolla voisi tästä joku mielipide olla – arvoistahan viime kädessä on kysymys.

PUUTTUU: VANKILAT JA DIAKONIA

Ja jos yhteiskunnan kipupisteissä jatketaan, missä kuuluu kirkon ääni maamme vankiloiden nykytilanteesta. Vankilapapit ovat hoitaneet vankien sieluja jo 1800-luvun lopulta – olisiko heillä jotain sanottavaa siihen, miltä huume-, väkivalta- ja talousrikollisuuden todellisuus näyttää ylikansoitetuissa vankiloissa. Jos olisin populisti, kysyisin, miksi kirkko ei ole näistä synnintekijöistä enempää kiinnostunut – mitenkään väheksymättä sitä työtä, jota vankilapapit ja -diakonit vankiloiden arjessa tekevät.

Mutta missä on kirkon työmuodoista se, joka useimmiten kyselytutkimuksissa mainitaan tärkeimmäksi syyksi kuulua kirkkoon. Tässä jutussa diakoniatyö ei kuulu sarjaan hiljaisia signaaleja, sillä ei se ole juurikaan ylittänyt julkisuuskynnystä. Toki leipäjonoista puhutaan, mutta syvempää analyysiä puuttuu – johonkin on kadonnut emeritusarkkipiispa Kari Mäkisen köyhyystyöryhmä.

Miksi ei puhuta, sitä sietääkin miettiä juuri nyt, kun sosiaaliturvan leikkaukset ja hyvinvointialueiden muutokset sysäävät entistäkin useamman kansalaisen köyhyysrajan alapuolelle. Ei kirkosta toki rahan jakajaksi ole, mutta ääntä se voisi tässäkin asiassa pitää, jopa kirkolliskokouksessa.

KÖYHIEN IHMISTEN KIRKKO

Diakonian osalta joudun palaamaan emerituspiispa Mikko Heikan muistelmiin Toivon piispa. Kirjan yksi otsikko onkin puhutteleva: Köyhä kirkko on köyhien ihmisten kirkko. Otsikko vie suoraan diakonian perusolemukseen. Diakonia ei ole vain aineellista auttamista, se on myös puhetta ja vaikuttamista niiden ihmisten puolesta, jotka ovat vaarassa jäädä esimerkiksi suuren soteuudistuksen myllerryksen jalkoihin.

”Niiden ihmisten auttaminen, joita kukaan muu ei auta, on kirkon geeniperinnössä,” Heikka kiteyttää ja kysyy: ”Löytääkö kirkko paikkansa soteuudistuksessa? Ei hyvältä näytä.”

On myös toinen asia, jota Heikka pohtii – itse asiassa tämänkin jutun koko lähtökohtaa. Hän lainaa Turun yliopiston tietotekniikan professori Erkki Sutisen lentävää lausetta: ”Tulevaisuuden katedraalit rakennetaan verkkoon.”

Heikka lisääkin, että ”verkko on köyhän kirkon mahdollisuus tavoittaa ihmisiä ja hoitaa heidän uskonnollisuuttaan”.

Sillä kirkko todellakin köyhtyy: siksi sen tulevaisuus on verkossa, julkisuudessa, kevyessä organisaatiossa, vapaaehtoisuudessa.

Mutta jos siellä haluaa pärjätä, pitää olla jotain sanottavaa. Eikä monimutkaisen maailman monimutkaisiin kysymyksiin riitä populistisen yksinkertaiset vastaukset.

KOHTI PYHYYDEN KOKEMUSTA

Niin paradoksaalista kuin se onkin, nyt tarvitaan ja kysytään ihmisyyden ydintä luotaavia vastauksia. Ei fundamentalistien moralismia, vaan syvältä teologian ytimestä nousevaa moraalia ja etiikkaa. Siihen kirkolla näyttäisi olevan kysyntää.

Ei sillä kuitenkaan villitä kansanjoukkoja. Mutta ehkä kirkko voisi tässä kylmän kauhun maailmassa välittää jotain ihan muuta: ihmiskunnan omantunnon lisäksi pyhyyden ja mysteerin tuntoa, jotain mihin pelkät sanat eivät riitä.

Tai voi sen sanoa niinkin, että kun oppiriidat ja kuorossa huutaminen eivät enää kanna, nyt tarvitaan paluuta juurille: sitä miten taide, kirjallisuus, teatteri, musiikki ovat vuosisatoja kuvanneet uskonnon syvintä olemusta.

Ehkä piispojen kompromissi voisi vapauttaa kirkon uuteen luovuuteen, ehkä?

Artikkelikuva: Mikko Ketola.