Luin – tai siis kuuntelin – pari vuotta sitten Helena Immosen sotaromaanin Operaatio Punainen kettu.
Kirja on dystopia siitä, mitä voisi seurata, jos naapurimme Ruotsi hakee Naton jäsenyyttä – Suomen selän takana.
Ajattelin silloin kirjoittaa kirjasta Vartijaan, sillä siinä oli muutama mielenkiintoinen, harvemmin nykyisessä sotakirjallisuudessa esiin nouseva teema. Yksi niistä on romaanin läpäisevä naisnäkökulma, onhan kirja Pääesikunnassa työskentelevän reservin vänrikin kirjoittama esikoisromaani, jossa sodan, tappamisen ja koko turvallisuuspolitiikan todellisuutta katsotaan useammankin naisen ja perheen näkökulmasta. Ja sivutaan kirjassa myös maahanmuuttajien tuntoja puolustusvoimissa ja vilahtaa siinä empaattinen kenttärovastikin.
Kirjoittaminen kuitenkin jäi, ei ehkä vähiten siksi, että kysymykset Natoon liittymisestä tai sodasta Euroopan sydämessä olivat vielä kaksi vuotta sitten kovin kaukaisia ja teoreettisia, ihan noin yleisesti ja omakohtaisesti erityisesti.
Kirja muistui mieleeni nyt, kun Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan on kulunut yli kaksi kuukautta, sota jyrää täydellä voimalla vain reilun tuhannen kilometrin päässä Suomesta, ja samanaikaisesti Suomi on Ruotsin ohella menossa vauhdilla Natoon.
Kuuntelin kirjan uudestaan ja hämmennyin: miten tarkasti Helena Immonen onkaan pystynyt ennakoimaan sen, mitä on jo tapahtunut ja mitä vielä voi olla tulossa. Ja miten paljon uusia näkökulmia hän osaa avata sodan todellisuuteen ja sen vaikutuksiin ihmisen mieleen ja käyttäytymiseen. Ainoastaan kirjan loppuratkaisu ja presidentti Sauli Niinistön rooli ei näytä toteutuvan sellaisena kuin Immonen on sen kuvitellut. Sekin kuvaa hyvin toteutuneen todellisuuden nopeita käänteitä.
***
Operaatio Punainen kettu oli siis kaksi vuotta sitten kuvitelma siitä, mitä voisi tapahtua, kun Ruotsi ilmoittaa hakevansa Naton jäsenyyttä. Lyhyesti juoni menee niin, että välittömästi hakemuksen jälkeen tunnuksettomat pienet vihreät miehet valloittava Gotlannin, Suomi lähtee Ruotsin pyynnöstä tukemaan Gotlannin vapauttamista, Venäjä reagoi nopeasti etupiiriänsä uhkaavaan kaventumiseen ja aloittaa provokaatiot Suomessa. Niiden seurauksena pääkaupunkiseudulla katkeavat sähköt ja tietoliikenneyhteydet, E-Coli bakteeri saastuttaa juomaveden, Hankoniemi vallataan tukikohdaksi ja kohta ollaan Kaakonkulmalla ja Suomenlahdella täysimittaisessa Suomen ja Venäjän välisessä sodassa.
Tuttua fiktiota sinänsä esimerkiksi Ilkka Remeksen ja Taavi Soininvaaran kirjoista, joihin Operaatio Punaista kettua on ehditty verrata. Mutta nyt Ukrainan tapahtumien valossa aivan mahdollinen ja todellinen kehityskulku. Ei siis enää mikään kuviteltu dystopia. Ei todellakaan, nyt puhutaan maista ja asioista niiden oikeilla nimillä, jopa A-studiossa.
***
Kirjailija Helena Immonen tietää mitä kirjoittaa. Hän on varusmieskoulutuksen suorittanut reservin vänrikki, ollut jo pitkään erilaisissa tehtävissä pääesikunnan viestinnässä, kirjoittanut monipuolisia juttuja Ruotuväki-lehteen. Aseteknologia, taistelukuvaukset ja armeijan terminologia ovat hallussa, puolustusvoimien strategiat ja turvallisuuspoliittiset päätöksentekoprosessit ovat kirkkaina mielessä – teksti on tässä mielessä sujuvaa ja uskottavaa.
Mutta hän on myös aviopuoliso, kahden lapsen äiti. Tämä tuo romaaniin ulottuvuuden, joka on olennaisesti uutta lähinnä miesten hallitsemassa suomalaisessa sotakirjallisuudessa. Uutta on myös syvälle menevä kuvaus siitä, miltä todella tuntuu ensimmäistä kertaa tappaa toinen ihminen, olkoonkin, että kyseessä on vihollinen ja tilanne sodassa se tyypillinen: tapa tai kuole itse. Eikä siinä ole enää eroa sillä, onko tappaja nainen tai mies.
Tai miten sotilas kokee sen, kun ystävä ja taistelutoveri kuolee viereltä, tuosta vain. Meille, sodan jälkeen syntyneille pitkän rauhan ajan sukupolville, sodassa kuoleminen olisikin kokonaan uusi omakohtainen tilanne, ei mitään kaukaista televisiosotaa. Se olisi tilanne, joka kiteytyy repliikkiin: kyllä armeijassa opetetaan tappamaan, mutta ei kuolemaan. Tai kokeneen kersantin tokaisuun liian pitkän hetken ampumista epäröineelle luutnantti Riinalle: Ei se ole ihmisen ampuminen helppoa.
Immonen kehittelee oivallisesti myös perheitä viiltäviä ihmissuhteita. Ei ollenkaan ole epäuskottavaa tai epätodellista, että nopean toiminnan valmiusjoukkoihin kuuluva Joni saa kutsun palvelukseen ja taisteluun Gotlantiin samalla hetkellä, kun hänen vaimonsa Meri valmistautuu synnyttämään heidän esikoistaan. Juurihan me olemme näitä uutiskuvia nähneet Ukrainasta, kun venäläiset ovat pommittaneet Mariupolin synnytyssairaaloita. Sitä se on, sodan todellisuus, ei se katso perhetilannetta.
Tai mitä parisuhteelle tapahtuu, kun kirjan toinen pääpari, pääesikunnan bunkkerissa analyytikkona palveleva majuri Mikael joutuu tekemään ympäripyöreitä päiviä poissa kotoa, jossa vaimo Riina yrittää selviytyä heidän päiväkoti-ikäisen poikansa kanssa odottamassa omaa liikekannallepanokäskyä – keskellä Venäjän sabotöörien saastuttaman juomaveden aiheuttamaa vatsatautia ja kaikki tietoliikenneyhteydet katkaisevaa sähkökatkoa.
Siis sekin on sitä sodan arkipäivää, jota olemme nyt katselleet uutiskuvina Kiovan metrotunneleihin ja Harkovan kellareihin viikkokausiksi pommituksia paenneista ukrainalaisista.
Eivätkä ne ole vain kuvia isovanhempien kertomuksista, ne ovat todellisuutta juuri nyt, juuri tänään. Ja aivan mahdollisia, lähempänä kuin olisimme kaksi kuukautta sitten uskoneet. Eikä tämä sota ole meidänkään osaltamme lähelläkään loppua, ei ole meillä vielä mitään turvatakuita, ei Natolla eikä ilman.
***
Helena Immonen nivoo välillä vähän banaaliltakin kuulostavia arkipäiväisyyksiä ja yllättäviä uusia näkökulmia taitavasti osaksi Suomen torjuntataistelun juonta. Tai parempi ehkä sanoa, että Immonen avaa uusi polkuja, jotka suorastaan vaativat laajempaa ja syvempää kehittelyä.
Yksi tällainen Operaatio Punaisen ketun näkökulma on se, miten maahanmuuttajataustaiset suomalaiset sotilaat kokevat roolinsa armeijassa. Yksi Immosen sodan ensimmäisistä sankarivainajista on Musti, Afganistanista lapsena Suomeen äitinsä kanssa paennut Mustafa Kaled.
Ja ei, ei Mustin lempinimi ole ihonväriin liittyvää rasismia, päinvastoin se on peräisin olympiavoittaja Sami ”Musti” Jauhojärven lapsuuden lempinimestä. Alokasajan hiihtoharjoituksissa maahanmuuttajataustainen Mustafa peittosi kaikki kantasuomalaiset ja silloin joku sen keksi: sehän hiihtää kuin Musti.
Mutta ei ollut Mustin kotoutuminen Suomeen helppoa. Sen verran muukalaisuus hiersi, että vaikeasti haavoittuneena hän ehti kenttäsairaalan sängyllä voihkaista parhaalle ystävälleen Jonille: hyväksytäänkö minut nyt lopulta suomalaiseksi, jos tähän kuolen.
***
Luulen, että Ukrainan herättämä todellisuus saattaa käynnistää myös suomalaisessa sotakirjallisuudessa uuden, realistisesta tämän päivän sodan kasvoista nousevan genren. Kansa taisteli, miehet kertovat, lotat hoivaavat -ajattelun aika alkaa olla historiaa.
Nyt vihollista katsovat rynnäkkökiväärin tähtäimen läpi niin miehet kuin naiset, sotaa käydään syvältä maan alta tietokoneen näyttöpäätteillä, Gabriel-ohjusten laukaisukäskyjä annettaan kymmenien kilometrien päästä kohteistaan. Samalla kun sota on teknisesti etääntynyt ja monimutkaistunut, se on saanut aivan uudet inhimilliset kasvot, joihin kuuluvat tiukan hierarkian lisäksi tunteet ja kyyneleet, jopa ripaus empatiaa, niin miehillä kuin naisilla.
Onhan näitä nykyajan kuvauksia kirjoitettu ja tuotettu, niin sotakirjoissa, agenttitarinoissa, toimintajännäreissä, tv-sarjoissa, huikean budjetin toimintaelokuvissa kuin eri tason sotapeleissä. Mutta vähemmälle ovat jääneet kuvaukset siitä, mitä tämä kaikki vouhkaaminen lopultakin vaikuttaa ihmisen mielessä.
Kyllä me tiedämme ja tunnistamme puhumattomat isämme, murtuneet mielet, viinaan ja huumeisiin kätketyt tunteet, mutta miten valmiita me olisimme juuri nyt kotiuttamaan ja sopeuttamaan posttraumaattisista stressioireista kärsivät sotilaat, kaatuneita taistelutovereita surevat ystävät, kohtunsa vihollisen luotien repimiin haavoihin menettäneet sotainvalidit, tuhoutuneista kodeistaan pakenevat evakot.
Operaatio Punaisessa ketussa sodan vammojen henkinen jälkihoito jää edelleen lähinnä kenttärovastille, ja hyvin jääkin. Kenttärovasti Mikko Petäjä on tässä työssä varsin uskottava hahmo, uskossaan luonteva, mutta samalla sodan uhrien pätevä terapeutti. Eikä todellakaan eikä vähääkään muistuta pyhää sotaa julistavaa ja siunaavaa patriarkka Kirilliä.
***
Eli paljon olisi eväitä jatkoon. Esimerkiksi syvempää pohdinta siitä, mitä sodan dynamiikkaa vaikuttaa, kun sotiminen ei ole vain miesten hommaa ja lopullisen tappokäskyn voi antaa nainen. Vai vaikuttaako mitenkään?
Tai että sotapelien räiskiminen ei olekaan enää vain napista pois kytkettävää peräkammarin poikien ajanvietettä vaan koko yhteiskuntaan ulottuvaa todellisuutta, ihan todellista päivästä toiseen jatkuvaa pelkoa, uhkaa ja kärsimystä.
Näiden pohdintojen syventämistä odotellessa voisi kuvitella, että myös feministisellä tutkimuksella olisi tässä paikkansa – varsinkin kun naissoturit-myytti ei ole ollut mitenkään vierasta esihistoriallisesta ajasta alkaen. Kyllä sieltä löytyvät amatsonit, viikinkien naissoturit, Jeanne d`Arc, antiikin naispuoliset sodan jumalat – puhumattakaan näistä viimeisten aikojen viihdeteollisuuden taistelulajien kuvausten kaikkeen kykenevistä naissankareista. Ja aina voi kysyä Israelin armeijalta.
Uskon kyllä, että on näitä pohdittu. Enemmän ja monipuolisemmin kuin tiedämmekään. Siitä antaa viitteitä vaikkapa naisten kasvava osuus puolustusvoimissa, niin varusmiespalveluksessa kuin ylemmässä johdossa. Kenraalikuntaan on toki vielä matkaa, mutta juuri nimettiin ensimmäinen nainen Uudenmaan jääkäripataljoonan komentajaksi.
Setämiehet ja me muut boomerit voimme toki kauhistella ja valittaa, miten esimerkiksi kirkon työntekijäkunta on naisistunut jo liikaa ja nyt murenevat viimeisetkin patriarkaatin rippeet.
Mutta kehitys kehittyy ja taitaa armeija kuitenkin tulla perässä, vaikka pienellä viiveellä. Hyvä että tulee.
Ja ovathan nämä vakuuttavia, nämä uuden ajan upseerit, joita olemme viime viikkoina seuranneet televisiouutisissa Ukrainan sodan asiantuntijoina. Sotatieteen laitosten professorit, puolustusvoimien strategian ja taktiikan opettajat ja muut everstit ovat kyllä olleet harvinaisen selväsanaisia, ymmärrettäviä ja hyvin informoituja.
Heitä tarvitaan juuri nyt, kun naamiot on riisuttu ja vain sodan kylmät kasvot näkyvät. Mutta nyt tarvitaan kylmän sodan asiantuntijoiden lisäksi myös fiktion tekijöitä, tunnetason vaikuttajia.
Operaatio Punainen kettu on hyvä yritys siihen suuntaan.
Arvioitu teos: Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu. Docendo Oy 2020.
