Olemisesta ja olemassaolosta eli arkipäivän eksistentialismia

Havahtuminen. Sillä varmaan voi parhaiten kuvata olotilaani tällä hetkellä.

Olen elänyt elämäni siinä uskossa, että kun viimein minulla on vakaa parisuhde, omistusasunto ja vakituinen työ, voi elämää elää jotenkin rauhassa. Mitä vielä. Noin kuukausi sitten aloin ihmetellä epämääräisen epämiellyttävää oloa. En pystynyt osoittamaan sen alkulähdettä, ja pistin kaiken työn aiheuttaman stressin piikkiin. Joogasta tai sosialisoitumisesta ei tuntunut olevan apua, kaikki tekeminen tuntui merkityksettömältä ja sanalla sanoen turhalta. Kun ihminen on saavuttanut ne asiat, joihin hänen tähänastinen elämänsä on tähdännyt, mitä jää jäljelle? Voiko olla niin, että ihmisen on aina oltava tyytymätön johonkin, jotta hänen olemassaolonsa saa merkityksen? Merkityksellä tässä yhteydessä viittaan siihen, että ihminen aina tavoittelee jotain parempaa tai täydellisempää tilaa. Mutta voiko määrättömästi aina tavoitella enempää?

Eilen makoilin jälleen kerran valveilla tietoisena uudelleen alkavasta työviikosta. Mietin, että tässäkö tämä elämä on. Nouset joka aamu samaan aikaan arkisin, teet samat askareet ja pakerrat työmaalla työsopimuksen edellyttämän tuntimäärän verran. Töiden jälkeen kaahaat kotiin tekemään ruokaa ja arkiaskareita, ja illan istut tietoisena siitä, että jotain pitäisi vielä tehdä. Koska ihmisen kuuluu suorittaa suorittamasta päästyään. Muussa tapauksessa hän pysähtyy kyseenalaistamaan ja miettimään ja sekös vasta vaarallista onkin. Mutta yleensä olen liian väsynyt tekemään juuri mitään. Lähinnä joogailen, lueskelen blogeja tai jotain kirjaa.

En voinut olla ajattelematta, että jossakin mielessä nykyihmisen tila on sekä siunaus että kirous. Aiemmin ihmisen aika on suurimmilta osin kulunut siihen, että hän on yrittänyt pysyä hengissä, saada tarpeeksi ravintoa ja kun ravinnonsaanti on turvattu, on levätty tai tehty muita elämää ylläpitäviä töitä. Toisaalta myös vahvempi uskonnon merkitys aiemmin on mahdollisesti ”säästänyt” aiempia sukupolvia kyseenalaistamasta omaa olemassaoloaan. Nyt ihmisen ravinnonsaanti on varsin turvattua ainakin länsimaissa, ja meillä on lukematon määrä erilaisia elämä helpottavia laitteita. Mutta aikaa on nyt paljon enemmän ajattelulle, ja se voi altistaa joitain yksilöitä suunnattomalle ahdistukselle.

Jossain vaiheessa aloin kyseenalaistaa, että missä on järki kaiken tämän olemisen takana. Nykyisestä arjesta ja olemassaolon tilasta en kokenut löytäväni järjellisyyttä. On kai pakko olla olemassa joku syvempi tarkoitus, jonka takia sitä nousee aamuisin töihin ja suorittamaan. Jonka takia sitä haluaa elää sitä elämää, johon on syntynyt.

Mieleeni palautuivat filosofian luennot. Verraton professorini Toivo Salonen oli usein puhunut järjestä tai järjellisyydestä. Löysin itseni ehkä hieman yllättäen sellaisten kysymysten ja ajatusten ääreltä, jotka luulin jo käsitelleeni aiemmin. Olin ajatellut, että ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus oli elää hyvä elämä tai elää hyvin. Nyt kun käytännössä ”elin hyvin” tai olin siinä pisteessä, jota olin tavoitellut, tunsinkin yhtäkkiä ääretöntä tyhjyyttä ja merkityksettömyyttä.

Platon. Kuva: Wikipedia.

Platon. Kuva: Wikipedia.

Joku voisi sanoa, että tee lapsi niin saat elämään sisältöä ja merkitystä. Minä väitän, että oman olemassaolon kiinnittäminen yksittäisiin ihmisiin on sekä vaarallista että kestämätöntä. Mitä sitten, kun kyseinen henkilö kuolee tai esimerkiksi lapsi lähtee kotoa? Mihin olemassaolon voi sitten ankkuroida? Väistämättä mieleeni tuli Platon tässä yhteydessä, ja hänen ajatuksensa elämänvietistä (Eros) ja toisaalta kuolemanvietistä (Thanatos). Koska ihminen itse tiedostaa sen ahdistuksen, joka olemassaolosta voi seurata ja jonka kanssa joutuu kamppailemaan, olisi loogista olla hankkimatta lapsia. Samalla heidät nimittäin tuomitsee elämään saman ahdistuksen kanssa.

Oikeastaan elämän lahjoittaminen on yksi pitkä kuolemantuomio, ja usein ihminen kokee ahdistusta myös ymmärtäessään oman elämänsä rajallisuuden.  Kuitenkin ihmisen biologiset vaistot ja nisäkkään tarve lisääntyä ja jatkaa sukuaan usein vie voiton, ja näin sukupolvi toisensa jälkeen joutuu puntaroimaan valtavan suuria kysymyksiä oman olemassaolonsa mielekkyydestä. Sikäli kuin sellaiselle haluaa antaa aikaa.

Joten en koe, että yksin lasten hankkiminen ratkaisee oman ongelmani eli mielekkyyden löytämisen tätä ajoittain turruttavalta tuntuvasta arjesta. Nähdäkseni elämän sisältö, merkitys tai tarkoitus ei ole materiaalista. Se ei ole kukaan toinen ihminen, se ei ole omistusasunto tai talo tai auto. Sen sijaan voi olla mahdollista, että ihmisten auttaminen yleensä voi tuottaa jollekin tunteen elämän merkityksellisyydestä tai tarkoituksesta. On oletettavaa, että autettavia ihmisiä tulee aina olemaan. Toiselle esimerkiksi usko voi olla elämän tarkoitus tai mielekkyys.

Valvoessani jouduin väistämättä ajattelemaan vaihtoehtoa, että ei välttämättä edes ole mitään sellaista substanssia, jonka voin nimittää elämän tarkoitukseksi tai olemassaolon merkityksesi. Ei ole mitään sellaista, joka tyhjentävästi ratkaisee inhimillisen olemassaolon sietämättömyyden ja antaa kaikelle olevaiselle merkityksen.

Perimmäinen kysymykseni oli: miksi juuri minä olen olemassa? Mikä tarkoitus juuri minun elämälläni on täällä? Voiko olla niin, että tässä elämässä on nyt kaikki ja jos, niin miksi tunnen ajoittain ääretöntä tarkoituksettomuutta ja tyhjyyttä?

Toistaiseksi olen keksinyt yhden ainoan mahdollisen vaihtoehdon, joka voi parhaimmassakin tapauksessa vain osittain tyydyttää inhimillisen merkityksellisyyden tarpeen. Logiikasta on toisinaan korvaamatonta apua, ja siksipä turvauduin siihen tälläkin hetkellä. Jos on niin, että olen ihminen ja minulla on fyysinen edellytys ajatella ja kyseenalaistaa omaa olemassaoloani, niin täten voidaan päätellä, että mahdollisesti juuri ajattelu, pohdinta ja kyseenalaistaminen tekee olemassaolosta merkityksellistä. Eli: ihmisen olemassaolon tarkoitus ja elämän merkityksellisyys on toteuttaa omaa potentiaaliaan tietoisena olentona. Lisäksi; ei ole välttämättä olemassa mitään absoluuttista totuutta, joka antaa vastauksen elämän tarkoituksen tai mielekkyyden kysymykseen. Suuri haaste on hyväksyä tämä melko epätyydyttävä seikka, että emme välttämättä koskaan tule saamaan vastauksia kaikkein suurimpiin kysymyksiin.

Lisäksi täytyy pohtia sitä mahdollisuutta, että ei ole välttämättä olemassa yhtä universaalia tarkoitusta tai merkitystä olemassaololle, joka koskisi koko ihmiskuntaa. Voidaan myös ajatella, että olemassaolon tarkoitus on jokaisella yksilöllä erilainen, ja että se kumpuaa heidän omasta persoonastaan sekä heidän sijoittumisestaan tähän maailmaan erilaisten yhteisöjen jäseneksi. On myös kaiketi niin, että me itse pystymme yksin nimeämään ne asiat, jotka tekevät elämästämme merkityksellistä ja tarkoituksenmukaista. Varovasti väitän, että tarkoituksellisuus ja merkityksellisyys eli elämän mielekkyys on substantiivista.

 

 

 

 


Heta Erkkilä

Kirjoittaja

Ikuinen kittiläläinen, joka ei saa tarpeekseen metsistä ja muinaisuudesta. Valtion työntekijän arki kaipaa aina toisinaan pakoa oravanpyörästä esimerkiksi Keski-Maahan. Tai sinne metsään.


'Olemisesta ja olemassaolosta eli arkipäivän eksistentialismia' kirjoitusta on kommentoitu

  1. 14.12.2017 @ 23.33 Tapani Vauhkonen

    Minusta olemisen olemus sinänsä on asia jonka kanssa voi pähkäillä vaikka koko ikänsä. Oleminen ei edellytä tietoisuutta, mutta oman olemisen havainnoiminen kylläkin. Tiedämme kohtuullisen varmasti oman olemisemme, vaikka emme sen todellista olemusta ymmärtäisikään. Mutta loppupeleissä ja kiistatta, siihen se tietäminen sitten jääkin. Päästäkseen tästä ikävästä tilanteesta eteenpäin, Descartes oletti Jumalan, jonka olemista tai olemattomuutta emme mitenkään voi absoluuttisesti todistaa. Kenties jonakin sinisenä hetkenä siitä voi nähdä häivähdyksen. Onnittelut niille, joiden kohdalle tämä sininen hetki on sattunut. Tiedämme kyllä miltä tuntuu olla olematta. Ei miltään tietenkään. En ollut paikalla todistamassa Suomen sotia 1939-1945, mutta historia kertoo, että ne on käyty, sikäli kuin historia on olemassa muuallakin kuin korvieni välissä mielikuvana maailmasta. Loogisesti voisi samoin perustein päätellä myös sen, että universumissa kaikki on ennallaan myös sen jälkeen kun olen noussut savuna ilmaan krematorion piipusta. Kristillisen katsomuksen mukaan olen silloin kuollut ja Kristus minut aikanaan herättää, jos niin viisaaksi näkee. Tosin tästäkin dogmista on viime aikoina livetty. Miltä siis tuntuu olla olematta. Ei miltään sanoo logiikka. Eräässä mielessä jotkin idän vanhat uskonnot ovat edenneet pitemmälle, kun hyväksyvät ihmisen päämääräksi sulautua olemattomuuteen, eli jonkinlaiseen kosmiseen harmoniaan. Läntisen individualistin on vaikea tätä sulattaa ja siksi hän tuntee, jos vähänkin pysähtyy miettimään, alituista kuolemanpelkoa, josta vain usko voi pelastaa. Se ei jätä häntä rauhaan ennen kuin se sininen hetki tulee – kelle tulee. Ehdotan että Vartija-lehden jonkin numeron yhdeksi teemaksi otettaisiin solipsismin varsin hankala, länsimaisen ajattelun kenties vaikein ongelma. Uskoisin, että tämä asia kiinnostaisi lehden lukijoita.

    Vastaa


Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.