Viron katsomusidentiteetit 2026

Muistan lukeneeni ensimmäisen kerran teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin valmistautuessani ajatuksen siitä, että Viro on maailman maallistunein yhteiskunta. Toukokuussa 2026 Viron sisäministeriön julkaisema tutkimus Viron väestön uskonnollisuudesta yhtä aikaa tukee tuota ajatusta, mutta osoittaa myös sen, miten perinteisen järjestäytyneen uskonnollisuuden sijaan Virossa uskotaan hyvin monin eri tavoin, eikä henkisyys ole yhteiskunnasta kadonnut.

Viron sisäministeriön tutkimus Eesti elanikkonna usuline identiteet 2026 on itsenäistä jatkoa Viron kirkkojen neuvoston tutkimussarjalle Elust, usust ja usuelust. Viron kirkkojen neuvosto julkaisi tutkimussarjaa vuodesta 1995 alkaen noin viiden vuoden välein kuvaten Viron väestön uskonnollisuuden muutosta sinä aikana. Sisäministeriön tutkimuksessa hyödynnetään näitä aiempia tutkimuksia tarkastellen Viron uskonnollisen maaston muutoksia ja kehityssuuntia kolmen vuosikymmenen ajalta.

Tutkimuksen toteutti Viron sisäministeriön tilauksesta Viron tutkimuskeskus. Se toteutettiin internetissä ja siihen osallistui 1550 vastaajaa tavoitellusta 10 000:sta. Vastausprosentti 15,5 oli merkittävästi korkeampi kuin edellisessä, vuoden 2020 tutkimuksessa, jolloin paperimuodossa teetettyyn kyselyyn vastasi noin 10% tavoitelluista ihmisistä.

Viron väestön uskonnollista identiteettiä tutkittiin viiden tutkimuskysymyksen avulla. Tutkimusta itsessään ei ollut jaoteltu näiden kysymysten tai niiden vastausten perusteella, mutta nostin tähän katsaukseen joitakin tutkimuksen tuloksia noihin viiteen tutkimuskysymykseen vastaten. Toisen ja kolmannen kysymyksen linkitin yhdeksi kysymyspariksi, sillä niihin oli luontevampaa vastata yhdessä.

Mitkä ovat Viron väestön uskonnolliset vakaumukset ja mitä muutoksia niissä on tapahtunut verrattuna aiempiin vuosiin?

Viron väestöstä 24% kuvaa itseään henkiseksi, mutta ei uskonnolliseksi, 18% kuvaa itseään uskonnottomaksi, 16% uskonnolliseksi, 10% ateistiksi ja 10% agnostikoksi. Tuloksia lukiessa vertasin niitä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomukseen Kirkko epävarmuuksien ajassa. Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2020–2023, sillä tutkimusten erilaisista toteuttajista huolimatta ne vastasivat sisällöllisesti varsin suuresti toisiaan, ja Viron viiden katsomusryhmän jaon tavoin myös suomalaisessa tutkimuksessa ihmiset jaettiin neljään katsomukselliseen pääryhmään: uskovat, kulttuurikristityt, henkiset etsijät ja uskonnottomat.

Verratessani tuloksia toisiinsa havaitsin kaksi kiinnostavaa eroa. Ensinnäkin huomiota herätti se, miten Viron tutkimuksessa uskonnottomat, agnostikot ja ateistit erotettiin erillisiksi ryhmiksi, kun Suomen tutkimuksessa kaikki nämä oli mahdutettu yhteen, uskonnottomien ryhmään. Vaikuttaakin siltä, että Viron tutkimuksessa uskontoon kielteisesti tai neutraalisti suhtautumista määriteltiin tarkemmin kuin siihen positiivisesti suhtautumista ja Suomen tutkimuksessa päinvastoin.

Toinen havainto oli ns. kulttuurikristittyjen ryhmän puuttuminen Viron tutkimuksesta. Jo Viron historiasta on pääteltävissä, miksi kansalaisten suhde uskonnollisiin instituutioihin on hyvin erilainen kuin esimerkiksi Suomessa. Tutkimus antaa muistutuksen siitä, että Virossa kirkot ja muut uskonnolliset instituutiot ovat edelleen ihmisille varsin etäisiä ja niiden jäseniä ovat vain ne, jotka todella jakavat instituution arvon.

Itsensä uskonnollisiksi määritelleistä (16% kyselyyn vastanneista) itsensä kristityksi määritteli vähän yli kolmannes. Yli puolet uskonnollisista ei kuitenkaan pitänyt itseään minkään uskontokunnan tai uskonnollisen ryhmittymän seuraajina. Tutkimuksesta ilmenikin, että myös uskonnollisiksi itsensä määrittelevien keskuudessa institutionaalinen uskonnollisuus ja uskonnollisiin yhteisöihin kuuluminen ovat jatkaneet laskuaan Viron väestön keskuudessa.

Uskonnollisten ryhmään kuuluvat kertoivat uskovansa jonkin korkeamman voiman olemassaoloon, johdatukseen tai muihin yliluonnollisiin asioihin. Tutkimustuloksia lukiessa vaikuttikin siltä, että sekä uskonnollisten että henkisten mutta ei uskonnollisten ryhmät lähestyivät monilta osin toisiaan. Uskonnollisten ryhmä ei edustanut pelkästään perinteisten uskonnollisten instituutioiden jäseniä tai jäseniksi itsensä kokevia, vaan myös niitä, jotka uskoivat hyvin samoihin yliluonnollisiin asioihin kuin henkisiksi itsensä määrittelevät henkilöt. Eron ryhmien välille tekikin uskonasioiden sanoittaminen eri tavoin, ja karrikoidusti ero oli pienimmillään se, kokiko henkilö itse olevansa uskonnollinen vai henkinen.

Miltei puolet tutkimukseen osallistuneista uskoi jossakin määrin korkeamman voiman tai energian olemassaoloon sekä ihmisten mahdollisuuteen vaikuttaa omaan elämäänsä ajatuksilla tai energialla. Myös uskomukset kohtaloon, jälleensyntymään ja esi-isien sielujen vierailuihin olivat varsin laajalti levinneitä. Perinteisiin kristillisiin uskomuksiin, kuten persoonallisen Jumalan olemassaoloon, lunastukseen tai esirukouksen parantavaan voimaan uskoi merkittävästi harvempi kuin yllä mainittuihin henkisiin uskomuksiin, ja niihin uskovien osuudet pääsääntöisesti laskivat edellisvuosien tutkimuksista. Esimerkiksi Jeesuksen lunastavaan rooliin kertoi uskovansa 20% kyselyyn vastanneista, kun vuoden 2020 luku oli ollut 25% ja vuoden 2015 vielä 29%.

Miten eri etnisiä ryhmiä edustavien ja maahanmuuttajataustaisten asukkaiden uskonnolliset identiteetit liittyvät Viron yhteiskunnan arvomaailmaan? Mikä on uskonnon rooli maahanmuuton ja yhteisöjen integroitumisen prosesseissa?

Tutkimuskysymyksistä toinen ja kolmas liittyivät maahanmuuttoon ja eri etnisiin ryhmiin. Tarkempien kysymysten ja vastausten perusteella oli ilmeistä, että teema käsitteli suurelta osin maan merkittävää venäläisvähemmistöä. Vironvenäläiset ovat virolaisten jälkeen maan toiseksi suurin etninen ryhmä (noin 26% väestöstä), ja muut etniset vähemmistöt ovat huomattavasti pienempiä. Viime vuosina venäläisvähemmistön integroitumiseen on Virossa pyritty vaikuttamaan esimerkiksi kielivaatimuksia tarkentamalla, joten sisäministeriönkin kannalta oli varmasti kiinnostavaa selvittää myös uskontojen roolia vironvenäläisten integroitumisessa.

Vironvenäläisistä ja uskonnollisuudesta puhuttaessa merkittävää on se, että ortodokseja Virossa ovat lähinnä vironvenäläiset, joista suuri osa edelleen tutkimusten valossa suhtautuu varsin puoltavasti esimerkiksi Venäjän toimiin Ukrainassa. Yhteys Venäjän, ortodoksisuuden ja vironvenäläisten välillä näkyy myös siinä, miten ortodoksiseurakuntiin kuuluvista vastaajista 71% kertoi kuuluvansa Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksiseen kirkkoon ja vain 20% Konstantinopolin patriarkaatin alaiseen Viron apostoliseen ortodoksiseen kirkkoon.

Integroitumisen kannalta kiinnostavaa on se, että näiden stereotyyppisesti juuri vironvenäläisten ortodoksien kohdalla yhteisöön kuulumisen kulttuuri on hyvin erilainen kuin aiemmin mainitulla uskonnollisten ryhmällä muutoin. Tutkimuksesta selvisi, että niistä vastanneista, jotka eivät virallisesti olleet minkään uskonnollisen instituution jäseniä mutta tunsivat kuuluvansa osaksi sitä, 49% ilmaisi kuuluvansa ortodoksiseen kirkkoon, ja näistäkin reilusti yli puolet juuri Moskovan patriarkaatin alaiseen Viron ortodoksiseen kirkkoon. Vastaavat prosentit esimerkiksi luterilaisiksi tai juutalaisiksi itsensä mieltävien kohdalla olivat hyvin paljon pienemmät.

Vaikuttaakin siltä, että kulttuurinen tai yhteisöllinen ortodoksisuus oli siis varsin yleistä silloinkin, kun virallista kirkon jäsenyyttä ei ollut. Tässä suhteessa Viron ja Suomen väestöjen välillä on jälleen hyvin kiinnostava ero. Kuten aiemmin totesin, Viron väestön katsomuksellisista pääryhmistä puuttuu ns. kulttuurikristittyjen joukko eli ne ihmiset, jotka eivät välttämättä ole kovin hengellisiä, mutta ovat kuitenkin uskonnollisen yhteisön jäseniä ja arvostavat sen toimintaa. Näyttää kuitenkin siltä, että Virossa on miltei päinvastainen joukko, sillä erityisesti ortodokseiksi itsensä mieltävistä suuri osa jakaa kyllä kirkon uskon ja arvot, mutta ei ole sen jäseniä tai tue sen toimintaa maksamalla jäsenyydestä.

Sekä ortodoksisen kirkon jäsenistä että niistä, jotka mieltävät itsensä siihen kuuluviksi, hyvin merkittävä osa on Moskovan patriarkaatin vaikutuspiirissä, minkä voi ainakin osittain tulkita myös Venäjän vaikutuspiiriksi. Tämä antaa yhdenlaisen vastauksen kysymykseen siitä, mikä on uskonnon rooli maahanmuuton ja yhteisöjen integroitumisen prosesseissa Mikäli ortodoksiseurakuntiin kuuluvista ja niiden osaksi itsensä mieltävistä ihmisistä hyvin merkittävä osuus on Moskovan patriarkaatin ja Venäjän vaikutuspiirin alla, ei sen ortodoksisen kirkon jäsenyys todennäköisesti ainakaan tue merkittävästi heidän integroitumistaan Viron yhteiskuntaan.

Miten asukkaat näkevät uskonnollisten toimijoiden roolin Viron yhteiskunnassa ja sisäisessä turvallisuudessa?

Tutkimuksesta välittyy se, että vastaajat odottivat uskonnollisilta toimijoilta ennen kaikkea sosiaalista ja kulttuurista roolia. Tutkimukseen vastanneista naiset, korkea- ja matalatuloiset sekä muut kuin virolaiset arvostivat kirkkoa ja uskontoa keskimääräistä enemmän. Eniten kirkkojen toivottiin toimivan kristillisen kulttuurin säilyttämisen, heikommassa asemassa olevien ihmisten auttamisen sekä uskon ja uskontojen tuntemuksen tarjoajana ja vähiten poliittisena tai kansainvälisten konfliktien ratkaisijana. Varsinaista roolia sisäisen turvallisuuden takaajana uskonnollisilta toimijoilta ei siis nähty tai toivottu, muutoinkin niiden toivottiin keskittyvän lähinnä diakonisiin ja hengellisiin tehtäviinsä.

Noin puolet tutkimukseen vastanneista kannatti maailman uskontoja ja uskonnollista perintöä esittelevän oppiaineen muuttamista pakolliseksi kouluissa. Uskonto on Virossa valinnainen oppiaine, ja koska pakollisia oppiaineita on Viron koulujärjestelmässä varsin paljon, läheskään kaikki koulut eivät tarjoa valinnaisia uskonnonkursseja. Jonkinlaista, erityisesti maailmanuskontojen ja uskonnollisen perinnön opetusta, kuitenkin kaivattiin varsin suuressa määrin osaksi kaikkien opetusta ja sopivimmaksi ajankohdaksi opetukselle pidettiin peruskoulun ylintä astetta tai lukiota.

Miten väestön uskonnollinen tieto, asenteet ja käyttäytyminen ovat muuttuneet ajan myötä?

Tutkimustulokset tähän kysymykseen liittyen oli tiivistetty ajatukseen siitä, että uskonnon harjoittaminen on Virossa vähentynyt aiempiin vuosiin verratessa. Yksityiskohtaisempia vastauksia tarkkaillessa uskonnollisen käyttäytymisen harventuminen oli selvää, muttei niin yksiselitteistä, kuin tutkimuksen tiivistelmä antoi ymmärtää.

Uskontoa harjoittavien ihmisten määrä on vähentynyt edellisestä tutkimuksesta, joka teetettiin loppuvuonna 2020 mutta vain hyvin vähän. Todellinen vähentyminen tapahtui tutkimusten 2015 ja 2020 välillä, jolloin on hyvinkin todennäköistä, että esimerkiksi jumalanpalveluksiin osallistumisen vähentymiseen on liittynyt esimerkiksi koronapandemia ja sen myötä suljetut kirkkojen ovet. On totta, että uskonnon näkyvässä harjoittamisessa ei siis ole palattu pandemiaa edeltävän ajan malleihin, mutta mitään radikaalia muutosta Virossa elävien ihmisten uskonnon harjoittamiseen ei ole tapahtunut enää sen jälkeen kumpaankaan suuntaan.

Yhdessä kyselyn tuloksista oli kuitenkin nähtävissä pandemia-ajan päättyminen varsin selkeästi. Tutkimuksessa kysyttiin, onko ihmisen suhde Jumalaan hänen henkilökohtaisen uskonsa asia vai tarvitaanko sen ylläpitoon tai tueksi jotakin uskonnollista toimijaa tai yhteisöä. Kun vuonna 2020 miltei puolet vastanneista piti Jumala-suhdetta ihmisen henkilökohtaisena, itse harjoitettavana asiana, vuonna 2026 vain 31% vastaajista oli samaa mieltä. Tarve ulkopuoliselle toimijalle Jumala-suhteen tukijana on siis kasvanut vuosien aikana, vaikka varsinainen uskonnonharjoittaminen onkin vähentynyt.

Jumalanpalvelusosallistumisen lisäksi uskonnonharjoittamisen muutkin muodot, kuten Raamatun ja kristillisen kirjallisuuden lukeminen sekä kristillisten radio-ohjelmien kuunteleminen ovat vähentyneet. Jokseenkin kiinnostava tieto näiden kohdalla oli se, että vuosien 2020 ja 2026 välillä on tapahtunut merkittävä nousu niiden ihmisten määrässä, jotka eivät koskaan lue kristillistä kirjallisuutta. Kun vielä 2020 30% vastanneista kertoi edes joskus lukevansa sitä, vuonna 2026 vastaavasti vastasi vain 16%. Jostakin syystä kristillinen kirjallisuus on menettänyt kuudessa vuodessa miltei puolet tavoittavuudestaan Virossa.

Kristillisen sosiaalisen median ja podcastien kuluttaminen puolestaan kasvoi jonkin verran vuosien 2020 ja 2026 välillä, vaikka niitä kerrottiinkin seurattavan uskonnon harjoittamisen sijaan mielenkiinnosta ilmiötä kohtaan. Näiden sisältöjen kuluttamisen kasvu on helposti ymmärrettävissä jo sillä perusteella, että podcastien, varmasti myös kristillisten sellaisten, määrä alkoi vasta aivan 2010-luvun lopussa ja 2020-luvun alussa kasvaa Virossa laajemmin. Näin ollen vaihtoehtoja kulutettavaksi sisällöksi oli 2026 kyselyn aikaan huomattavasti enemmän kuin vuoden 2020 kyselyyn vastattaessa. Vaikka tulos kristillisen sosiaalisen median ja podcastien kuluttamisen kasvusta onkin siis varsin helposti ymmärrettävissä, olisi siinä kiinnostava tutkimusaihe jollekin Viron kristillisestä kentästä ja populaarikulttuurista kiinnostuneelle.

Ehkä kiinnostavin osuus sisäministeriön tutkimuksesta oli kuitenkin sen laaja kysymyspatteristo erilaisiin asenteisiin liittyen. Uskonnollisten asenteiden joukkoon laskettiin hyvin kattavasti eri moraaliset kysymykset esimerkiksi avoliittoon, eutanasiaan ja itsemurhaan liittyen, mutta myös siihen, onko Venäjä vastuussa Ukrainan sodan syttymisestä ja ovatko palestiinalaiset oikeutettuja omaan valtioon.

Asenteista tulokset oli tiivistetty toteamukseen siitä, että maailmankatsomuksellisissa ja moraalikysymyksissä Viron yhteiskunnalle oli ominaista melko liberaali asenne. Viron yhteiskunnasta on tullut aiempiin tutkimuksiin verrattuna suvaitsevampi ainakin joissakin asioissa. Esimerkiksi avoliittoon, aborttiin ja uskottomuuteen suhtaudutaan sallivammin kuin vuonna 2020, mutta esimerkiksi eutanasiaan suhtautuminen on muuttunut kielteisemmäksi.

Yhtenä kysymyksenä oli myös suhtautuminen samaa sukupuolta olevien avioliittoon, johon 41% vastanneista kertoi suhtautuvansa erittäin tai jokseenkin kielteisesti. Jonkin verran Virossa aiheesta käytyihin keskusteluihin perehtyneenä en yllättynyt tuloksesta, mutta pidin silti sitä ristiriitaisena sen kanssa, miten tutkimustuloksissa Viron yhteiskunnan asenteen kuvattiin olevan melko liberaali. Onhan kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta monesti ainakin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytävissä keskusteluissa juuri se liberaaliuden mittari, eikä Virossa ainakaan merkittävästi päädytä tässä kysymyksessä sinne liberaalien puolelle.

Myös kansainvälisiin teemoihin liittyvistä kysymyksistä tuli kiinnostavia tuloksia. Enemmistö vastanneista puolusti palestiinalaisten oikeutta omaan valtioon. Hieman yli puolet vastanneista tuki Viron apostolisen ortodoksisen kirkon päätöstä katkaista suhteet Moskovan patriarkaattiin. Kiinnostavin tulos oli kuitenkin kysymyksessä vastuusta Ukrainan sodan syttymisestä. 58% vastanneista oli sitä mieltä, että Venäjä on vastuussa Ukrainan sodan syttymisestä, mutta 21% oli joko täysin tai jokseenkin eri mieltä, mikä tuntui hämmentävänkin suurelta osuudelta vastanneista, mutta osoittaa näkemysten jakautuneen sekä vastauksissa että Virossa ylipäänsä.

Monien katsomusidentiteettien Viro

Viron sisäministeriön tutkimuksessa Viron väestö jaettiin viiteen katsomukselliseen pääryhmään; henkiset ei-uskonnolliset, uskonnottomat, uskonnolliset, ateistit ja agnostikot. Tutkimuksen eri osioita tarkemmin lukiessa välittyy kuitenkin vahvasti ajatus kolmesta ihmisryhmästä: uskonnottomat ja uskontoihin kielteisesti suhtautuvat, henkiset ja uskonnolliset sekä venäläistaustaiset tai vironvenäläiset ortodoksit.

Jako on erittäin karrikoitu, mutta siihen on syynsä. Yksi selkeä ryhmä on ihmiset, joille uskonnollisuus tai uskonnolliset toimijat ovat varsin yhdentekeviä tai jotka suhtautuvat niihin kielteisesti. Sisäministeriön tutkimuksessa tämä vaikuttaa varsin neutraalilta ryhmältä, johon muut ryhmät vertautuvat. On kiinnostavaa, että nämä ihmiset on päädytty määrittelemään kolmeksi eri ryhmäksi, uskonnottomat, ateistit ja agnostikot, vaikka tutkimuksen myöhemmissä osioissa niiden välille ei kovin selkeitä eroja löytynytkään, pois lukien ehkä agnostikkojen kiinnostus kristillisiin podcasteihin.

Toinen ryhmä, johon ihmiset jakaisin, on henkiset ja uskonnolliset ihmiset. Tutkimuksen jaottelussa ne ihmiset, jotka määrittelivät itsensä henkisiksi mutta ei uskonnollisiksi, rajasivat uskostaan pois järjestäytyneen uskonnollisuuden, mutta uskonnollisten ryhmän edustajien kertoessa omasta uskostaan ilmeni, että näiden kahden ryhmän jäsenet uskovat hyvin samoihin asioihin ja samalla tavalla. Esimerkiksi perinteiset kristilliset opit ovat kyllä osa joidenkin uskonnollisten uskoa, mutta eivät läheskään kaikkien, ja monet uskonnollisetkin kuvasivat uskovansa asioihin, jotka eivät kuulu kristillisten kirkkojen oppikäsityksiin. Yhteistä näille ryhmittymille oli kuitenkin usko johonkin ja varsin neutraali tai positiivinenkin suhtautuminen uskonnollisiin toimijoihin.

Kolmas erottuva ryhmä olisi karrikoidusti venäläistaustaiset tai vironvenäläiset ortodoksit, olivat he ortodoksisen kirkon jäseniä tai eivät. Ryhmä erottuu ehkä juuri siksi, että tutkimuksessa selvitettiin sekä eri etnisten että maahanmuuttajataustaisten asukkaiden identiteettejä ja uskonnon roolia Viroon integroitumisessa, joissa kummassakin korostui Viron venäläisvähemmistö ja ortodoksinen kirkko. Tämä ryhmä limittyy henkisten ja uskonnollisten ihmisten ryhmän kanssa, mutta erottuu siitä selkeästi omakseen esimerkiksi Venäjään liittyvien kysymysten ja uskonnollisiin yhteisöihin kuulumisen osalta.

Viron sisäministeriön tutkimuksen sanavalinnoista ja tulkinnoista välittyy vahvasti ajatus siitä, että Viro muuttuu jatkuvasti uskonnottomammaksi ja ihmisten suhtautuminen uskontoja kohtaan kielteisemmäksi. Prosenteissa todella pienikin muutos huomioidaan sen viitatessa tähän suuntaan, esimerkiksi uskonnon harjoittamisesta kerrottaessa, mutta vastaavan mittaluokan muutos toiseen suuntaan jätetään huomiotta.

Kiinnostava ratkaisu tutkimuksen taulukoissa oli tehty sen suhteen, että joissakin taulukoissa vihreän eri sävyillä kuvattiin samaa mieltä ja punaisen sävyillä eri mieltä oleminen, toisissa puolestaan päinvastoin, mikä piti taulukoiden lukijan tarkkana. Varsinaista logiikkaa ratkaisun taustalta en löytänyt, sillä esimerkiksi hyvinkin samanhenkisissä taulukoissa vastaajien uskosta kansanuskomuksiin, uskonnollisiin uskomuksiin ja spiritualistisiin uskomuksiin värejä oli käytetty eri tavoin. Tutkimus, erityisesti jatkumona aiemmille vastaaville tutkimuksille, antaa kuitenkin kiinnostavaa tietoa uskonnollisista toimijoista, väestön uskontosuhteesta ja arvoista Virossa, ja auttaa tarkkailemaan väestön keskuudessa tapahtunutta ja jatkuvasti tapahtuvaa muutosta.

Artikkelikuvassa grafiikka Jumalaan uskomattomien osuuden muutoksesta Virossa. Kuva: Siseministeerium/Eesti Uuringukeskus.