Stimulusta on alkanut pahasti nyppiä ylenmääräinen pelottelu ja liioitteleva kauhistelu Venäjän sotilaallisella iskukyvyllä ja tulevaisuusvisioilla, joissa Venäjä hyökkää milloin Suomeen ja Baltiaan, milloin Puolaan ja milloin Saksaan – tai joskus kaikkiin yhtä aikaa. Aivan kuin Venäjän ulkopuolella otettaisiin tosissaan fanaattisten höyrypäiden venäläisissä tv-ohjelmissa esittämät väkivaltafantasiat, joissa Venäjä vain oikeutetusti palauttaa haltuunsa sille luonnollisesti kuuluvat alueet vaikka ydinaseiden avulla.
Uusin huvittava pelottelun aihe on amerikkalaisten poliitikkojen esiin ottama venäläisten hanke sijoittaa avaruuteen ydinaseita. Sehän tiedetään, että republikaaneihin, jotka muuten estävät lisätuen Ukrainalle, uppoaa mikä valhe tahansa – katsotaan vain, miten kritiikittömästi he suhtautuvat Trumpin pajunköyteen. Myös putinisteja riittää heidän riveissään. Mutta muistellaanpa vähän lähimenneisyyttä. Miten onnettomasti kävikään Venäjän yrityksen laskea miehittämätön alus kuuhun viime elokuussa? Suurempi vaara Venäjän avaruusydinaseissa olisi todennäköisesti se, että ne rysähtäisivät hallitsemattomasti jonnekin kuin se, että ne toimisivat tarkoitetulla tavalla.
Venäjän armeijan suunnitellusta kolmen päivän paraatimarssista Kiovaan tulee aivan kohta kuluneeksi kaksi vuotta. Kaksi vuotta – ja mikä on tilanne? Ohjuksia ja lennokkeja kyllä riittää Ukrainan kaupunkeihin päivittäin siviilejä tappamaan, mutta Venäjän maajoukot ovat jumittuneet Itä- ja Etelä-Ukrainaan ja kärsivät siellä valtavia miestappioita ja kalustomenetyksiä. Sotilaita Venäjä menettää noin tuhat päivässä, ja tykistön ja erilaisten panssariajoneuvojen menetykset lasketaan päivittäin monissa kymmenissä. Ukrainalaiset tuhoavat venäläisiä tankkeja sellaista vauhtia, että käytössä taitavat olla jo toisen maailmansodan aikaiset mallit. Venäjän Mustanmeren laivastosta kolmasosa on päivitetty sukellusveneiksi – alukset ovat päätyneet Ahdin valtakuntaan.
Venäjän armeija on menettänyt Ukrainassa jo niin paljon sotilaita ja upseereita, että se joutuu kaapimaan tynnyrin pohjia tykinruokaa etsiessään. Vankiloiden asukit ja vähemmistökansojen miehet on kohta nekin käytetty, joten taitaa kohta olla aika heittää rintamalle johtavien poliitikkojen lapset ja Z-nuorisokaaderit Pietarista ja Moskovasta. Ja silti länsimaissa kuvitellaan, että Venäjällä olisi vielä jossakin hyvin koulutettuja reservejä vain odottamassa ”tositoimia”.
Länsimaisia tiedotusvälineitä ja yksityisiä sotatarkkailijoita seuratessa voisi hyvinkin luulla, että Ukraina on hätää kärsimässä ja Venäjä ihan kohta vyörymässä Puolan rajoille. Taitaa olla niin, että uutinen ei ole enää se, että Ukraina pistää Venäjälle tehokkaasti kampoihin vaan se, jos Venäjä välillä pääsee suurin vaivoin etenemään jonkin itäukrainalaisen kylän liepeille, josta se kyllä sitten jo kohta ajetaan käpälämäkeen. Mutta sehän ei enää ole uutinen vaan arkea.
Ehkä Venäjästä painajaisunia näkevät länsimaiset poliitikot ja muut vain elävät menneisyydessä, jossa Venäjän armeijalla oli tarunomainen maine – se oli huippuunsa viritetty taistelukone, jota ei kukaan voinut pysäyttää, kun se pääsi vauhtiin. Jotenkin se nyt vain ukrainalaisilta onnistui – ja siitä on länsimaiden syytä olla kiitollisia ja näyttää kiitollisuutensa Ukrainalle jatkuvalla ja riittävällä tuella. Slava Ukrajini!
