Venäjä on sodista taottu

Venäjä on sodista taottu, mikäli on uskominen tunnetun Venäjän tutkijan ja tuntijan professori Mark Galeottin hiljattain suomeksi ilmestynyttä teosta Sodista taottu Venäjä (Russia Forged in War)[1], joka käsittelee naapurimme historiaa sotilaallisten konfliktien näkökulmasta. Galeotti paljastaa, että hänen tavoitteenaan oli aluksi kuvata kaikki Venäjän historiansa aikana käymät sodat, mutta hän ymmärsi pian, että tällainen tehtävä olisi liian kunnianhimoinen.

Kirjan tavoitteena onkin peilata kunkin aikakauden sotia poliittisen historian, taloushistorian, sotahistorian ja yhteiskunnallisten muutosten kehyksessä. Se käy myös johdatuksesta Venäjän valtiolliseen historiaan, vaikka sotien näkökulma onkin ankein mahdollinen.

Suomalaiselle lukijalle voi tuottaa pettymyksen se, että Galeotti tarkastelee Venäjän käymiä sotia lähinnä yleisestä ja luonnollisesti omalle taustalleen merkityksellisestä brittiläisestä näkökulmasta. Huoli pois. Hän tuo esiin suomalaisten itsepäisen ja taidokkaan puolustustaistelun talvisodassa ja tekee siitä pätevät johtopäätökset. Talvisodan kehno menestys paljasti puna-armeijan taistelukyvyn ilmeiset ja vaaralliset puutteet Stalinin lisäksi myös Hitlerille, ja hyökkäyksellään Stalin ”varmisti” sen, että Suomi liittyisi Saksan rinnalla hyökkäykseen Neuvostoliittoon.

Galeotti näkee Raatteen tien taistelun myös venäläisten keväällä 2022 Kiovaa vastaan tekemää surkeasti johdettua hyökkäystä karmealla tavalla enteilevänä. Jonkinlaista kohtalon ivaa on myös siinä, että Raatteen tiellä eniten tappiota kärsinyt neuvostodivisioona oli perustettu Ukrainassa. Tätä Galeotti ei mainitse. On kai lähinnä makuasia, kuinka hyvin tällaiset ”pahaenteilyt” sopivat tietokirjallisuuteen. Myös erilaisten heittojen ja sananlaskujen, kuten ”Kasakka ottaa sen, mikä on löyhästi kiinni[2]”, käytössä kannattaa muutenkin olla tarkkana, koska Galeottin mukaan, ”- – Ukrainan kansallisen identiteetin heräämisen taustalla oli kasakkojen kulttuuri ja vahva yhteiskunnallinen asema – -.”

Galeotti arvioi Saksan ja Neuvostoliiton välisen syksyllä 1939 solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen merkitystä samaan tapaan kuin nykyinen venäläinen virallinen sotahistorian tutkimus[3]. Mitään peiteltävää tai kaunisteltavaa ei tässä epäpyhässä paktissa enää ole. Sopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen oli molempien osapuolten näkökulmasta vain väliaikainen taktinen järjestely. Neuvostoliitto sai lisäaikaa valmistuakseen yhteenottoon Saksan kanssa ja Hitler vältti sodan alkuvaiheessa joutumisen kammoamaansa kahden rintaman sotaan.

Stalin arvioi tarvitsevansa lisäaikaa ainakin kevääseen 1942 saakka. Hän epäili myös, että Britannia halusi provosoida Neuvostoliiton sotaan Saksan kanssa. Omaan näkemykseensä takertunut Stalin ei provokaatiota välttääkseen uskonut oman tiedustelunsa lukuisiin ennakkovaroituksiin Saksan kesäkuussa 1941 alkavasta hyökkäyksestä eikä sallinut puolustusvalmiuteen siirtymistä. Siksi sen ensi-isku oli lamauttava.

Devil hides in details – tulkintaeroja ja pieniä virheitä

Vaikka en odottanutkaan brittiprofessorilta jatkosodan päätösvaiheen kuvauksessa kesän 1944 torjuntavoittojen hehkuttamista, olen sitä mieltä, että hänen lakoninen toteamuksensa ”Suomi antautui (capitulated)”, voi johtaa liian yksioikoiseen tulkintaan[4]. Antautumisen sijasta Suomi pysäytti puna-armeijan suurhyökkäyksen, kykeni estämään miehityksen, solmi rauhan kovin ehdoin ja kykeni irtautumaan sodasta yhteiskuntajärjestyksensä säilyttäen. Se on toiseen maailmansotaan joutuneelle pienelle valtiolle vertaansa vailla oleva suoritus.

Myös joitakin asiavirheitä on kirjaan nähdäkseni päätynyt. Galeotti sijoittaa Venäjän sisällissodan tapahtumia kuvatessaan myös Suomen (Baltian lisäksi) osaksi Venäjän valkoisen kenraalin Nikolai Judenitšin johtamaa Luoteis-Venäjän hallitusta. Tämä ei pidä paikkaansa. Itsenäistynyt ja omasta sisällissodastaan jo toipuva Suomi ei kuulunut Judenitšin Luoteis-Venäjän hallitukseen, ja se myös kieltäytyi vuonna 1919 Judenitšin pyynnöstä liittyä Venäjän valkoisten hyökkäykseen Pietariin. Syynä tähän oli se, ettei Venäjän valkoisten väliaikaisen yleisvenäläisen hallituksen johtaja amiraali Aleksandr Koltšak hyväksynyt Suomen itsenäistymistä[5]. Käännöksestä tämä virheellinen väittämä on onneksi poistettu.

Galeottin olisi kannattanut harkita myös sitä, onko mielekästä esittää varmana tietona, että ranskalaisen olut- tai viinituvan eli bistron etymologia liittyy Pariisin vuonna 1815 valloittaneisiin janoisiin venäläisiin kasakoihin, joiden huudot ”bystro, bystro” (nopeasti, nopeasti) ravintoloiden tarjoilijoille olisivat muka jääneet pysyvään käyttöön. Teoria on kiistanalainen.

Historiaa ja erityisesti sotahistoriaa käsittelevien teosten helmasynti, paikannimien ja hyökkäyssuuntien luettelu, ilman niitä havainnollistavia karttoja vaivaa ajoittain tätäkin teosta. Kymmenen karttaa yli viisisataasivuisessa kirjassa on mielestäni vähän. Kuvia on kuitenkin mahtunut mukaan nelisenkymmentä. Olisiko niin, että yhteistyö graafikon kanssa teoksen sisältöä vastaavien karttojen tuottamiseksi vie aikaa, kun taas kuvien valinta kuvatoimiston valmiista valikoimista on vaivatonta, etenkin jos kirjalla on vakavarainen kustantaja?

Venäjän turvallisuuden dilemma

Galeottin mukaan Venäjän turvallisuuden perusongelma on luonnollisten rajojen puute ja tästä juontuva tarve hankkia valtakunnan suojaksi puskureita, jotka ajan mittaan muuttuvat valtakuntaan kuuluviksi, ja ennen pitkää niiden suojelu edellyttää jälleen lisää puskureita… Lisäksi Venäjän strateginen kulttuuri pitää lähialueisiinsa liittyviä uhkakuvia politiikkansa voimanlähteinä.

Koska tunnetusti Venäjä, sen enempää kuin Suomi, eivät voi maantieteelle mitään, näkee Galeotti myönteisen muutoksen olevan mahdollista vain kahdella kehityskululla. Ensimmäisessä Venäjälle nousee uusi johtaja, joka ”kykenee kanavoimaan poliittisia prosesseja syvemmältä”. Galeotti näkee pääsihteeri Mihail Gorbatšovin kyenneen toimimaan tällä tavoin ja tehneen tietoisen päätöksen muuttaa olettamuksia siten, että Yhdysvallat voisi olla päävastustajan sijasta hyväntahtoinen kumppani, ja että turvallisuus taattaisiin kilpavarustelun sijasta aseistariisunnalla ja sopimuksilla.

Toiseksi kehityskuluksi Galeotti arvioi, että Ukrainan sodan päätös, olipa se Venäjälle tappio tai korkeintaan Pyrroksen voitto, voi aiheuttaa shokin, joka pakottaa muuttamaan politiikan suuntaa. Näin kävi briteille Suezin kriisin (1956) ja ranskalaisille Algerian sodan tappion jälkeen (1962). Molemmat joutuivat viimein toteamaan, että aiempi suurvalta- ja siirtomaapolitiikka olivat muuttuneissa olosuhteissa niille itselleen vahingollisia.

Kirja tuo monin paikoin esiin Itämeren merkityksen Venäjän asemaa määrittävänä tekijänä. Nykyisen perusasetelman loi Pietari I lyömällä Ruotsin Suuressa Pohjan sodassa 1700-luvun alussa. Siitä lähtien Venäjällä on ollut pysyvästi, joskin raja- tai rintamalinjojen ajoittain eri tavoilla rajoittama, pääsy Itämerelle.

Galeotti tulkitsee Venäjän hävinneen Krimin sodan (1853–1856), pitkälti siksi, että britit ja ranskalaiset pysäyttivät sen kauppamerenkulun Itämerellä. Itämeren kautta kulkenut osuus Venäjän koko ulkomaan kaupasta pieneni vuonna 1855 sotaa edeltäneestä 48 prosentista kahteen prosenttiin. Tämä on mielenkiintoista nykyisten lännen Venäjään Krimin miehityksestä lähtien kohdistamien taloudellisten pakotteiden kannalta. Talouteen kohdistetut pakotteet ovat ehdottomasti oikeutettuja ja tarpeellisia, mutta konfliktin eskaloitumista välteltäessä jää vaikutus Venäjän ulkomaankauppaan merkittävästi vähäisemmäksi verrattuna Krimin sotaan.

Toistaako Galeotti muinais-Venäjän myyttejä?

Koen hieman ongelmalliseksi sen, että Galeotti toistaa tuhatvuotisen muinais-Venäjän myyttistä alkukertomusta. Vaikka kirjan ensimmäinen osa kertoo melko johdonmukaisesti ruseista, on kertomus sijoitettu otsikon ”Venäjä muotoutuu” alle. Venäjään keskittyvä esitystapa typistää historiallisen Rusin valtakunnan muiden ”perillisten”, erityisesti Ukrainan historian ja ehkäpä koko valtiollisuuden juuri siihen sivurooliin, jollaisena Moskova ja maansa historiasta kiinnostunut presidentti Putin haluavatkin sen esitettävän.

Emeritusprofessori Jukka Korpelan teokset Kiovan Rusj (1996) ja Muinais-Venäjän myytti (2023) kritisoivat Venäjän valtiollista historiapoliittista narratiivia, jonka mukaan Venäjä on tuhatvuotinen valtakunta, joka syntyi Kiovan ympärille ja, että sen keskus siirtyi ensin Volgan Vladimiriin ja lopulta 1300-luvulla Moskovaan. Korpela huomauttaa jo Kiovan Rusj:n alkulehdillä, että valtakunnan nimenä Venäjä tuli käyttöön vasta 1700-luvulla osana Pietari I:n länsimaalaistamisohjelmaa; tätä ennen kutsumanimenä oli Moskova. ”Venäjä nimen ulottaminen varhaiseen keskiaikaan johtuu tutkimukseen liittyneestä panslavistisesta tai isovenäläisestä perinteestä.” Oikea nimitys olisi Kiovan Rus.[6]

Korpelan teokset eivät erittäin todennäköisesti ole päätyneet Galeottin lähteisiin, joihin hän valitettavasti viittaa vain muutaman kerran eikä julkaise niistä kuin sitaattien lähdeluettelon. Valitettavasti suomenkielisen tutkimuksen osa on jäädä marginaaliin. Kielimuurista ei pääse läpi. Pidän tästä huolimatta kaikkien tieteenalojen suomalaista tutkimusta ja tulosten suomenkielistä julkaisua välttämättömänä.

Galeottin kirja sisältää, ehkäpä jonkinlaisena lähdeluettelon korvikkeena, suosituksia aihepiirin pääosin englanninkielisestä kirjallisuudesta ja sinänsä mielenkiintoisista, mutta lähinnä anekdootillisista viittauksista venäläisiin elokuviin.

Tietokirjallisuuden kääntäminen ei ole helppo laji

Minulla oli mahdollisuus tutustua kirjaan sekä alkuperäisenä englanninkielisenä versiona että suomeksi käännettynä. Puutteellinen kielentajuni ei riitä arvioimaan sitä, välittääkö käännös Mark Galeottin viljelemän brittiläisen kuivahkon sanataituroinnin kaikkia piirteitä.

Kääntäjän tai kotimaisen kustannustoimittajan ansioksi on luettava aiemmin mainitsemani Luoteis-Venäjän hallitukseen liittyvän virheellisen väittämän oikaisu. Joissakin käännöksen yksityiskohdissa on pientä horjuvuutta.

Käännökseen on luotu uusi, mutta vähemmän kaunis käsitekukkanen ”aselajiyhteiset armeijat.” Englanninkielisessä versiossa sama on ilmaistu vakiintuneella tavalla ”Combined Arms Armies”. Käsitteelle on myös suomen kieleen vakiintunut vastine. Silloin kun kyseessä on venäläinen tai neuvostoliittolainen yhtymä, on käytettävissä termi yleisjoukkojen armeija, joka on uskollinen alkuperäiselle venäjänkieliselle käsitteelle (oбщевойсковая армия). Mitään edellä mainituista termeistä en suosittelisi käytettäväksi laajalle yleisölle suunnatussa tietokirjassa ilman niiden avaamista[7].

Stepan Razinin teloittamisesta käännös kertoo seuraavasti: ”Razinia kidutettiin, hänet asetettiin oikeuteen ja vuonna 1671 hänen kaulansa katkaistiin ja raajansa hakattiin irti Moskovan keskusaukiolla nykyisen Punaisen torin paikalla”. Galeotti selostaa saman näin: ”In 1671, he was tortured, tried, and quartered and beheaded in Red Square. Koska nimitys Punainen tori on ollut käytössä 1600-luvun puolivälistä alkaen, en ymmärrä keskusaukiolla-lisäyksen tarkoitusta. Huomattavaa on, että myös teloituksen yksityiskohtainen järjestys on käännöksessä muuttunut alkuperäisestä. Venäläisessä käytännössä tällainen tuomio (четвертование) pantiin toimeen Galeottin kirjoittamassa järjestyksessä[8].

Hyvä kokonaisuus

Mielestäni Galeotti on onnistunut valitessaan teokseensa sisällyttämänsä sodat, joiden tuloksia ja niiden välisiä kehitysjaksoja hän taustoittaa kattavasti ja sujuvasti. Suomalaiselle on hyödyllistä tutustua Venäjän historiaan myös muusta kuin pienen naapurin näkökulmasta. Galeottin analyysi liikkuu poikkeuksellisen taitavasti sodankäynnin strategisen ja taktisen tason välillä. Tavanomaisista sotahistorian esityksistä poiketen Galeotti tuo esiin myös sotien vaikutuksen Venäjän yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen eetokseen.

Kirjassa esitetyt tulkinnat ovat objektiivisia, eivätkä yllä esittämäni huomautukseni tulkinnoista ja mahdollisista asia- ja käännösvirheistä himmennä teoksen Venäjää koskevia analyysejä ja päätelmiä.

Arvioitu teos: Mark Galeotti, Sodista taottu Venäjä : muinais-Venäjästä nykypäivään. Suom. Tapio Kakko. Docendo 2025. 554 sivua. (Russia Forged in War : A Military History of Russia from Its Beginnings to Today. Osprey 2024.)

Kirjan kansikuvan suunnittelu: Tilla Larkiala.

Viitteet

[1] Arvio perustuu poikkeuksellisesti sekä kirjan englanninkieliseen laitokseen että suomenkieliseen käännökseen.

[2] Presidentti Sauli Niinistö kertoi tämän hänen mukaansa venäläisen sananlaskun puheessaan maanpuolustuskurssilaisille marraskuussa 2014. Olen muutamaan otteeseen hakenut sananlaskua venäläislähteistä, ja niin ovat tehneet tuloksetta myös minua paremmin Venäjän kulttuuria tuntevat. On mahdollista, että Niinistön puheen sananlaskussa yhdistyvät suomalaisten hyytävät muistot kasakoista ison vihan ajalta ja venäläinen sananlasku: ”Взять / Брать то, что плохо лежит”, suom. ”Ottaa, mikä on huonosti kiinni.” Sananlasku sisältää ajatuksen, että sellaisen tavaran saakin ottaa, jota kukaan ei erityisesti näytä valvovan.

[3] Великая отечественная война 1941–1945 годов. Том второй происхождение и начало войны. Кучково поле, Москва(2012)                                                                               , 247–248.

[4] Englannin kielen verbi to capitulate voidaan tulkita lievemmin sen vanhemmalla merkityksellä ”hyväksyi tappionsa” tai nykyisellä tavalla, jolloin kyseessä on ”täydellinen suostuminen voittajan tahtoon”.

[5] Zetterberg, Seppo. Suomi ja Viro 1917–1919 : Poliittiset suhteet syksystä 1917 reunavaltiopolitiikan alkuun, Suomen historiallinen seura (1977), 221–222.

[6] Korpela, Jukka. Kiovan Rusj (1996), 11.

[7] Voiman Venäjä. Puolustusministeriö (2019), 60. ”Venäjän maavoimajoukkojen yhtymiä ovat yleisjoukkojen armeijat, divisioonat ja prikaatit. Yleisjoukkojen armeijan kokoonpano on liukuva ja sen henkilöstövahvuus on 40 000–60 000 sotilasta. Sotilaspiirien alueella on yleensä 2–4 armeijaa, jotka koostuvat 1–2 divisioonasta ja 1–4 prikaatista sekä tykistö- ja ohjusprikaateista, viesti-, ilmatorjunta- ja logistiikkaprikaateista.”

[8] Толстой, Александр. Петр I. (1934) s. 86 https://ilibrary.ru/text/2174/p.86/index.html teos kuvaa vuonna 1697 tsaari Pietari I:ä vastaan kapinoineen Ivan Tsyklerin teloitusta seuraavasti: ”Terävästi ähkäisten katkaisi pyöveli kirveellä hänen oikean ja vasemman kätensä – kuului, kuinka ne putosivat mestauslavalle. Tsykler potki jaloillaan – pyövelit painuivat hänen päälleen, vetivät jalat ulos ja katkaisivat ne molemmat nivusista. Hän huusi. Pyövelit nostivat ylös hänen ruumiinsa, jolla oli takkuinen parta, heittivät sen mestauslavalle ja katkaisivat pään.”