Tapahtui pahin elämässä

Siitä on kohta vuosi aikaa, kun rakas lapsemme Saku kuoli epilepsiakohtaukseen 23-vuotiaana.

Hän ei ollut ilmestynyt työpaikalleen SOL:n Kiinteistöhuoltoon, ja sieltä hälytettiin hänen hyvä ystävänsä Aleksi tarkistamaan Sakun asunnolle, oliko kaikki hyvin. Saku ei vastannut myöskään puheluihin eikä viesteihin. Aleksi sitten laittoi meille viestiä, että onko meillä Sakun asunnon avainta, kun häntä ei saada kiinni ja pitäisi käydä tarkistamassa tilanne. Heti kun mieheni luki viestiä minulle, tiesimme odottaa pahinta. Olimme juuri valmistautumassa työpäivään niin kuin ennenkin, taivaalla ei ollut harmaita pilviä ja elämä tuntui mukavalta. Yhtäkkiä kaikki sitten muuttuikin.

Suru muutti sydämiimme, tuli taloomme, kietoi meidät unenomaiseen harmaaseen verhoon. Rakkaan poismeno oli mielessä kaiken aikaa, illalla kun meni nukkumaan ja heti aamulla kun heräsi.

Aurinko nousi tänäkin aamuna

vaikka olisi voinut jäädä nousemattakin

sillä eihän poikanikaan enää nouse.

Ystäväni sanoi,

että olemme liian pieniä

muuttaaksemme auringon rutiineja,

hyvä niin.

Muutenhan en olisi koskaan saanut tutustua poikaani,

joka oli itse jo kuin pieni suuri aurinko.

Näen sen kuvasta, kun raotan silmiäni peittävää suruverhoa.

Aurinko taivaalla, kuvassa ja sydämessäni: lämmittäkää minua kun minulla on niin kylmä!

Ei pitäisi vanhempien menettää lastansa, löytää häntä kuolleena sängystään, soittaa poliiseja paikalle, valita arkkua ja kukkia sen päälle, väsätä muistovärssyä lapsellensa, miettiä hautajaislauluja ja hymniä, eikä haudata lastansa maan uumeniin.

Kuuntelen Järnefeltin kehtolaulua

ja liityn lapsensa haudanneiden äitien itkukuoroon.

Yhteys heihin on vahva,

vaikka en tunne ketään kasvoista.

Surun sävel on kaikilla sama,

kuin tummana virtaava joki.

Kukaan ei olisi halunnut lastaan haudata,

koska vastahan lapsi sai alkunsa

kasvoi sydämen alla

oli käsivarsilla tuuditeltavana

koulumatkalle saateltavana

ripille kukiteltavana

ammattiin juhlittavana

rakastettavana,

ylpeyden aiheena.

Kuoro toistaa kertosäettä, jossa on yksi ainoa sana ja kysymys: miksi?

Kukaan ei osaa vastata.

Pitää tyytyä muistoihin kuin kultahippusiin kämmenen pohjalla.

Vaikea on tätä tarinaa kirjoittaa, koska enhän olisi koskaan halunnut sille olevan aihettakaan. Vaikea on liittyä lapsensa menettäneiden ryhmään, koska ei sellaiselle olisi halunnut koskaan olevan tarvettakaan. Vaikea on kohta viettää Sakun muistopäivää, koska sellainen on vain siksi olemassa, kun Saku on kuollut.

Muistan Sakun hautajaispäivän kuin eilisen. Pahin päivistäni ikinä – ja silti niin kaunis. Kun istuimme autossa matkalla hautajaisiin, kuuntelimme cd-levyltä Tuure Kilpeläisen kappaletta Jäähyväiset. Se on niin koskettava, ihana ja lohdullinen. ”Suru on lahja jäljelle jäävän, kaiho on kaipaavan omaisuus”. Kun on kovasti saanut rakastaa, myös menetys on iso. Merkillisellä tavalla suruun sekoittuu jotain niin kaunista, ettei sitä sanoiksi osaa pukea. Itkin koko matkan kirkolle surun syvissä syövereissä ja mietin, että miten tapahtunut oli edes mahdollista. Ei näin voinut käydä pojalleni, minulle, meille, Sakun sisaruksille, sukulaisille ja ystäville. Mutta niin vain kävi.

Hautajaiset

Tällaisena päivänä

sitä haluaisi kaiken mukaansa suremaan.

Linnut vaikenemaan

tuulen laantumaan

kukat lakastumaan

puut tiputtamaan lehtensä

auringon vetäytymään pilven taakse.

Sillä tänään haudataan poikani!

Miksi linnut ei vaikene?

Sinäkin peipposeni: ole hiljaa, nyt ei ole syytä iloon!

Onko koko maailma minua vastaan?

Vai onko se puolellani?

Koska tilanne oli mikä oli, poikani oli kuollut ja hautajaiset piti järjestää, niistä halusi tehdä mahdollisimman kauniit, Sakun näköiset ja häntä kunnioittavat. Viimeinen palvelus, viimeinen juhla, jäähyväiset.

Se, mitä eniten itse kaipasin tuona surullisena päivänä, oli lohdutus. Sitä sain ja saimme niin paljon osaksemme ihan kaikilta hautajaisissa olleilta. Vieläkin ne kaikki – osanotot lämpimien halauksineen, kukat ja muistolauseet – kantavat elämässä eteenpäin. Kirkossa esitetyt isoveljen laulu Iltahuuto ja Ekun laulu Myrskyn jälkeen siivittivät Sakun matkaa ikuisuuteen sateenkaaren päähän, kuten hän oli ystäviensä kanssa usein laulanut sydämensä kyllyydestä. Pappi Elisa Vihervaara-Räihä puhui kauniisti ja on ollut muutenkin matkassamme antamassa tukea ja lohtua.

Myös juhlatilaisuudessa oli esityksiä, Oodin ihana Prinsessalle lauluesitys, Jasmiinan, Valtterin ja Aleksin puheet. Ihana näitä on muistella. Kiitokset myös keittiön puolelle Leenalle ja Jaakolle. Veljeni Timo mahdollisti kivan juhlapaikan ja auttoi koristelussa ynnä muissa jutuissa. Oikeastaan lapset järjestivät kaiken muun, teinkö itse muuta kuin valitsin arkun ja kukat? Oikeesti, kiitos kaikille ihanille mussukoille!

Valtava kiitollisuus on ollut mielessä monia ihmisiä ja tahoja kohtaan Sakun elämän varrelta. Koska Saku oli erityislapsi, hän tarvitsi normaalia enemmän tukea ja ihan vahtimista, jotta hänen elämänsä sujui hyvin ja turvallisesti. Sisarusten ymmärrys ja panostus, sukulaisten, ystävien, kodinhoitajien, toimintaterapeutin tuki, ilman niitä ei Sakun elämä olisi sujunut niin hyvin.

Muutettuamme Kirkkonummelle me saimme ja Saku sai kunnalta niin mittavan tuen, että se mahdollisti paljon asioita Sakulle. Papinmäen koulu ihanine opettajineen ja avustajineen: Lottovoitto ja enemmän elämäämme ja Sakun elämään! Kiitos teille kaikille, ihan itkettää, kun ajattelenkin työpanostanne sen ”karjuvan leijonan” kohdalla. Autoitte hänet sille Lempeän Jättiläisen tielle, josta hänet viime vuosina enemmänkin tunnistetaan. Kiipulan erityisammattikoulu henkilökuntineen ansaitsee myös suuret kiitokset.

Se, mitä Saku kuitenkin eniten elämäänsä toivoi, oli ystävät, ja niitä hän sai, ja tämä asia on niin tärkeä ja rakas minulle. Oskari, Aleksi ja Marko, ne kaikkein läheisimmät. Miten ihana on kuunnella Aleksin tarinoita siitä, mitä kaikkea nuo mainiot ystävykset ovatkaan yhteisinä vuosina tehneetkään. Lapsuuden perheessä on juuret, siellä on läheiset aina valmiina ottamaan vastaan ja näkemään, mutta on se myös niin, että ystävien kanssa eletään sitä omaa elämää ja sitä Saku sai tehdä sydämensä kyllyydestä. Hän sai kokea hyväksyntää, aitoa välittämistä, hulluttelua ja enne kaikkea syödä lukemattomia pizzoja ystäviensä kanssa. ”Jos ahdistaa, tilataan pizzaa.”

Kun kohtasimme vuosi sitten tragediamme, me saimme kriisiapua. Siitä oli paljon apua. Tärkein ohje oli ehkä se, että koska sureminen on niin raskasta aivoille, on välttämätöntä saada siitä taukoja. Kivaa tekemistä, liikuntaa, hyvää ruokaa, mitä tahansa, mikä ilahduttaa ja vie ajatuksia pois tragediasta. Minulle tuo ohje ainakin toimi. Työkavereiden tuella jaksoin mennä töihin ja se oli minulle tosi hyvä asia. Töissä pystyn sulkemaan pois tragedian, kotona suru valtaa taas mieltä tosi helposti. Ei suru varmasti koskaan rinnastani katoa, mutta näköjään sitä oppii rakentamaan elämänsä toimivaksi sen ympärille.

Voi minua!

Menetin lapseni!

Ei se ole asia, joka vain tapahtui ja tapahtui vain kerran.

Se tapahtuu joka hetki.

Se on syy rinnan alla kaihertamaan suruun.

Se on syy hapuilevaan askeleeseen.

Se on syy ikävään ja kaipaukseen.

Ja vaikka se on syy myös siihen,

että näen auringonsäteen aiempaa kauniimpana,

sateenkaaren merkityksellisempänä,

elämän ihmeellisempänä,

se ei aina auta kestämään pohjatonta ikävää.

Niin pohjatonta ikävää.

Hauta on syvä, mutta siinä on pohja.

Minun ikävässäni ei ole pohjaa.

Hmm, ehkä minun kannattaa tilata nyt se pizza, näin minua taidetaan nyt ohjeistaa sieltä haudan takaa 🙂