Tammenterhon teologiaa

Katolisten ja protestanttisten apologia-aktiivien keskusteluissa esiintyy toistuvasti teema, jota voi kutsua raamatullisuuskiistaksi. Vakiokysymys on katoliselta suunnalta kritisoitu ja protestantismin hellimä sola scriptura -periaate, jonka mukaan kirkon opin perusta ja ainoa auktoriteetti on Raamattu. Tosin jo Luther osoitti tätä kohtaan tietyn varauksen, kun hän lausui kuuluisassa Wormsin kuulustelussa (sanatarkka nauhoite puuttuu): ’jollei minun osoiteta olevan väärässä ’”kirjoituksiin tai ilmeisiin järkisyihin” vedoten, en voi omaatuntoani vastaan toimia’. Katolisen ymmärryksen mukaan kirkon traditio on kirjoituksien rinnalla opin perusta ja auktoriteetti.

Raamatun jakeiden sanatarkka lukeminen, historian prosessien ja aikakausien muutoksien vähättely johtaa tunnettuihin lukkiutuneisiin kiistoihin. Naispappeus ja seksuaalisen suuntautumisen kohtelu kirkon opetuksessa ovat sellaisia. Noudatetuille tavoille ja opinkäsityksille halutaan löytää perusteluksi sopiva raamatunjae. Kirjoitetun sanan todistusvoimaa löydetään myös varhaisen kristinuskon vaikuttajien, kirkkoisien, kirjoituksista, kirkolliskokousten päätöksistä ja keskustelumuistioista.  Kirjoituksien arvovallassa ilmenee jonkin verran tasojen erottelua. Jeesuksen puheiksi katsotut jakeet omaavat ymmärrettävästi korkeimman kertoimen. Seuraavan tason painavuutta lienevät Jeesuksen lähipiirin aikalaiskuvaukset, jollaisiksi katsotaan evankeliumit. UT:n kaanonin kirjeet, erityisesti Paavalin, ovat kristinuskon dogmasisällön kivijalkaa.

Auktoriteetin takuuna on useiden julistajien mielissä inspiraatio-oletus. Tämä on erityisesti katolisen teologian ja fundamentalismiin pitäytyvän protestantismin piirre. Jos dogman perustana oleva Raamatun sana katsotaan jumalallisen sanelun kautta vastaanotetuksi, tämä inspiroidun tiedon laatuleima tarkoittaa sinettiä, erottautumista epäilyn ja kyselyn alta. Kanavoinnin tapaan saadun tekstin varsinainen esimerkki on islamin pyhä kirja Koraani, joka muslimioppineiden käsityksien mukaan on ikuinen, muuttumaton Jumalan sana. Kristinuskon dogman kohdalla sanainspiraatio-tulkinta edustaa samaa kanavoidun tiedon ilmituloa, esiin valumista, totuuden sanelua ylhäältä.

Siemenistä

Eräs uskonnon – erityisesti kristinuskon kielen perustavista sanoista ja sen kantamista käsitteistä on siemen. Sillä viitataan alkuun, elämän voimaan, kasvuun ja kehittymiseen. Tärkeitä merkitystä kantavia käyttötapoja ovat tien oheen tai hyvään maahan langenneet siemenet, lintujen pois nokkimat siemenet, pienestä alusta suureksi puuksi kasvava sinapin siemen, sukukuntien kasvuun johtanut Aabrahamin siemen.

Siemen ajatuksen alkupisteenä ja kehityksen/historian hedelmöittävänä voimana on vahva symboli, jota on käytetty kristinuskon kertomuksen syvällisenä metaforana. Jeesuksen opetuksiin sisältyvät ajatukset ovat siemenen kaltainen hedelmällinen kulttuurinen alkuvoima. Siemen iti ja kasvoi juutalaisuuden historiallisten kertomusten ja viisauden ravitsemassa alustassa, versoi taimeksi Galilean mutkikkaan ja kaoottisen ympäristön keskellä, häirikkönä ja pippurina juutalaisuuden ja Rooman imperiumin kulttuurisen keitoksen kattilassa. Sinapin siemenen alkuvoima johti maailmanhistorian muutokseen, kriisien, kärsimysten, vainojen kautta kasvuun imperiumin valtauskonnoksi ja eurooppalaisen sivilisaation kasvualustaksi – hyvässä ja pahassa. Siemenen symbolinen alkuvoima näkyy vahvana Jeesuksen kuoleman tulkinnassa (ellei vehnän jyvä kuole….).

Näitä taustoja vasten koin säväyksen, kun nimekäs apologeetta käytti tammenterhoa (acorn) teologisena vääntövipuna asiassa, joka osuu protestantismin ja katolisuuden dogmaa koskevan keskustelun ytimeen. Uskallan arvella, että tässä on Nikean ja erityisesti reformaation jälkeisen raamatullisuutta koskevan debatin ydinsisältö.

Scott Hahn (s. 1957) on amerikkalainen katolinen teologi, alun perin presbyteerikirkon pappi, joka kääntyi katolisuuteen ja on ilmeisen voimakastahtoinen kristinuskon apologi. Podcastissa aiheena on katolisen opin kohdat, joita protestantismi vierastaa kohdistaen epäilyksiä niiden raamatullisuuteen. Lyhyesti sanoen protestantit torjuvat opinkohdat, joita heidän näkemyksensä mukaan ei Raamatussa ja/tai alkukirkon ajatustavassa selvästi näy.

Scott Hahn ja tammenterho

Scott Hahn esittää kekseliään tulkinnan, jonka keskiössä on tammi. Tammenterhoa tarkastelemalla ei näe, millainen siitä kasvava komea tammi tulee olemaan. Kasvun prosessi tarkoittaa, että sen aikana esiin nousee piirteitä ja rakenteita, joita tammenterhossa ei vielä näy. Tämä näkökulma perustelee, miksi katolisen kirkon oppiin on vuosisatojen mittaan voinut tulla kuin uutuuksina kohtia, joiden alkuperä on kirkon historiassa. Sen jälkeen, kun Vatikaanin uskonopin virasto ja paavi on asian hyväksynyt, katolisen kirkon opin rakennelma on saanut täydennyksen, jonka totena pitäminen on osa kirkon jäsenten kuuliaisuuden oletusta ja oikean uskon määritelmää.

Tällaisia ovat oppi paavi-instituutiosta, apostolisen seuraannon ajatus, Marian synnittömyyden väite, Marian taivaaseen ottaminen, ehtoollisen nauttimisen protokolla ja transsubstantiaatio, kiirastulioppi, pappien selibaatti, anekäytäntö jne. Scott Hahnin ajatuksen mukaan nämä kaikki ovat olleet jo alkukirkon tammenterhossa piilevänä ja tulleet kuin pyhinä oivalluksina esiin kirkon kasvun vuosisatoina.

Uuden paavin aikakausi on kysymysmerkki. Mediassa liikkuu yllättäviä, hämmentäviä ja jopa radikaaleja uutisia, mutta tietojen lähdettä ei pysty jäljittämään. Yhden uutisen mukaan hän olisi kyseenalaistamassa kirkon universaalin kuninkuuden ajatusta ruohonjuuritason evankeliumin ja nöyrän palvelijan ihanteen hyväksi. Tässä esimerkki puheenvuorosta, joka (mikäli autenttinen) saa sandaalit pyörimään jaloissa. Paavi Leo näyttää herättävän ristiriitaisia odotuksia ja myös levottomuutta.

Aabrahamin perintö ja sovinnollinen dialogi

Sakraalien uusrakenteiden kertyminen on protestanttisen kirkkokäsityksen piirissä lähinnä kauhistus, kirkon oppihallinto ja dogmia vartioivan toteemisen keskushallinnon auktoriteetti vieras asia. Protestantismin villin ajatusavaruuden kääntöpuoli on reformaation laukaisema uskonnon yhteisöjen hajaannus tuhannen päreiksi.

Laaja ja syvenevä vuoropuhelu uskontoperinteiden kesken olisi toivottavaa. Dialogin ei voi odottaa häivyttävän tai peittävän eroja vaan opettavan Aabrahamin jälkeläisiä kunnioittamaan toistensa perinteitä, tunnustamaan eriävät ajatustavat ja olemaan sovinnollisesti eri mieltä. Tärkeätä olisi, että kussakin leirissä myönnetään dogman kehityksen vuosisatainen prosessi, vuosituhansien ja -satojen mittaan tapahtuneet muutokset, historiaa koskevan tiedon aukot ja epävarmuus. Juutalaisuuden, katolisen kirkon ja protestantismin piirissä historiaan paneutuva eksegetiikka ja uskontohistorian tutkimus onkin käynnissä. Vertailevan tutkimuksen syventymistä voisi toivoa. Omahyväinen oikeassa olemisen hybris saisi ohentua kaikkialla. Maailmanlaajuinen ongelma on islamin suhde aabrahamisen tradition vanhempiin yhteisöihin. Islamin piirissä historialliskriittinen uskontohistoria ja eksegetiikka odottaa heräämistään.

Artikkelikuvassa tammenterhoja. Kuva: David Hill, CC BY 2.0, via Wikimedia Commons