Raija Sollamo kotona yliopistolla

Omaelämäkerrassaan Yliopistolla kuin kotonani Raija Sollamo kuvaa paitsi pitkää uraansa Helsingin yliopistossa, myös tietään kohti yliopistoa ja elämää sen ulkopuolella. Sollamon teoksessa läsnä ovat niin hänet omat muistonsa ja tarinansa, muilta kuullut tarinat, virallisista asiakirjoista poimitut tiedot kuin narratiivinen ajan kuvailu. Erityisesti lapsuudesta kertoessaan Sollamo ymmärrettävästi jakaa muualta kuulemiaan tarinoita ja paljon ajankuvaa. Myöhemmin pääosaan nousevat Sollamon omat muistot ja näkemykset.

Yritin kirjaa lukiessa listata kaikkia niitä teemoja, jotka Sollamon elämäkerrassa ovat läsnä, eli missä aihepiireissä hän on elämässään ollut mukana. Jo kirjan alaotsikko, Elämää ja eksegetiikkaa, naistutkimusta ja tasa-arvotyötä, kertovat niistä joitakin, mutta lisäisin itse listaan vielä ainakin yliopistohallinnon, työn ja vanhemmuuden yhdistämisen, raamatunkäännösprosessit ja Suomen kirkkohistorian. Teos muistuttaa hyvin siitä, miten nopeaa kehitys yliopistolla on ollut. Ohjaukseen on tullut tarkempia sääntöjä, korona-ajan digiloikan jälkeisessä maailmassa kuvaukset käsinkirjoitetuista kalvoista tuntuvat puolestaan jo varsin etäisiltä. Sollamon näkemykset ja kokemukset avoimen yliopiston väylään liittyen taas ovat hyvinkin ajankohtaisia.

Kirkon työtä yliopistolla tekevänä teologian tohtorina, pappina, äitinä ja sukupuolentutkijana on vaikea kuvitella, että eteeni tulisi toista yhtä osuvaa teosta. Ehkä juuri siksi jäinkin harmittelemaan sitä, miten vähän Sollamo kertoi omaelämäkerrassaan pappeudestaan. Aihe jää vain muutamaan mainintaan, mikä on melkein ristiriidassa sen kanssa, kuinka paljon hän erityisesti teoksen alkupuolella puhuu uskostaan.

Vaikka Raija Sollamo itse kuvasi olevansa ”ei tehdä tästä nyt numeroa” -tyylin edustaja, jolle on ollut vaikeaa puhua töistään ja saavutuksistaan, hänen elämäkertansa ”harjoituksena tiedon julkistamisessa” ei ole millään tavalla harjoitustyö. Teos on miellyttävää ja helppolukuista tekstiä, joka antaa lukijalleen paljon. Lukiessa mietin useampaankin kertaan sitä, miten taitavasti Sollamo onnistuu vastaamaan juuri sellaisiin kysymyksiin, joita häneltä haastattelussa kysyisin. Pelkkä listaus luottamustehtävistä tai yliopistossa aloitetuista hankkeista jäisi tylsäksi, mutta Sollamon kuvaus niihin kiinnostuksen herättäneistä seikoista antaa kattavammin ymmärrystä taustalla olevista asioista. Joissakin kohdissa tekstiä olisi kuitenkin voinut vähän tiivistää, sillä kuvailua ja eräänlaista sanallista maisemamaalausta on varsin paljon.

Sollamo kuvailee rohkeasti ja välillä lempeän piikikkäästikin kohtaamiaan henkilöitä ja tilanteita, mikä on viihdyttävää ja tekee kirjasta erityisen kiinnostavan. Hän tarkastelee myös omaa toimintaansa kriittisesti, mikä puolestaan herättää lukijassa luottamusta. Sollamon kohtaama epäasiallinen käytös, ongelmalliset tilanteet ja kohtelu, jonka luulin olleen jo kauan historiaa, saivat kohottamaan kulmia.

Tätä kirjoittaessani Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous on juuri antanut pastoraalisen ohjeen samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimistä pyytävien parien kohtaamisesta. Ja vaikka jo tuon ohjeen jokseenkin pitkänpuoleinen nimi kuvastaa siihen liittyneitä haasteita, on selvää, että tässäkin hetkessä evankelis-luterilaisessa kirkossa korjataan sitä kylvöä, jota Raija Sollamo on osaltaan siellä tehnyt. Ja vaikka Sollamo on itsekin nähnyt tekemäänsä muutosta sekä yliopistolla että kirkossa, paikkansa pitää varmasti raamatuntutkijalle itselleenkin tutut jakeet ”Toinen kylvää, toinen korjaa. – Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät”. (Joh. 4:37-38) Sollamon kylvöä korjataan vielä pitkään tulevaisuudessa.

Arvioitu kirja: Raija Sollamo, Yliopistolla kuin kotonani. Elämää ja eksegetiikkaa, naistutkimusta ja tasa-arvotyötä. Väyläkirjat 2025. 279 s.