Torstai-iltana kävelin edestakaisin tietokoneeni edessä. Hetkeä aiemmin olin seurannut suoraa lähetystä Sikstuksen kappelin piipusta nousevasta valkoisesta savusta ja odotin mielenkiinnolla kardinaali Mambertia kertomaan uuden paavin nimen. Kuten vuonna 2013, ei uuden paavin ristimänimi sanonut minulle juuri mitään. Hetkeä myöhemmin Pietarinkirkon parvekkeelle astui Leo XIV – täysin uusi, mutta toisaalta tutun oloinen hahmo.
Konklaavi oli elämäni kolmas. Ensimmäinen vuonna 2005 johti myöhemmin mutkien kautta tutkimaan silloin Pietarinkirkon parvekkeelle noussutta Benedictus XVI:ta. Vuoden 2013 konklaavia vierastin, koska Benedictus oli eronnut, eivätkä paavit eroa. Kuitenkin seurasin suorana myös paavi Franciscuksen ensimmäisen esiintymisen. Vuoden 2025 konklaavia ehdin jo hetken odotella. Kävin alkuvuonna läpi englantilaisia katolisia lehtiä vuodelta 2005, joissa seurattiin tarkkaan silloisen paavin viimeisiä kuukausia. Sama draama vaikutti uusiutuvan kaksikymmentä vuotta myöhemmin, mutta onneksi se lopulta oli huomattavasti lyhyempi.
Maailmalla ja myös Suomessa on kiinnitetty paljon huomiota siihen, että uusi paavi jatkanee edeltäjänsä linjalla. Franciscusta edeltäneitä paaveja ei uutisissa ole juurikaan mainittu. Olenkin miettinyt, onko tilanne todella niin yksinkertainen. Benedictus XVI:ta tutkivana (ja myös suuresti arvostavana) olen näkevinäni uudessa paavissa myös viittauksia aikaisempiin paaveihin. Viime päivien aikana mielessäni on pyörinyt monia asioita, joita avaan tässä kirjoituksessa. Kirjoituksessani pohdin ensin uutta paavia. Sitten luon lyhyen historiallisemman katsauksen paavien valintaan ja erityisesti kardinaalikollegion vaikutukseen siihen. Konklaavithan ovat oikeastaan ainoita mahdollisuuksia vaikuttaa katolisen kirkon suuriin linjoihin. Lopuksi käännän katsetta jo (kauaksi) tulevaisuuteen eli seuraavaan konklaaviin.
Quo vadis Leo XIV?
Ensimmäinen vaikutelmani uudesta paavista oli positiivinen. Leo XIV oli ehtinyt pian valintansa jälkeen kirjoittaa ajatuksiaan paperille, ja puhetta kuunnellessa saatoin heikosta italiankielentaidostani huolimatta tunnistaa erityisesti yhden sanan: pace, rauha. Sitä tarvitaan tänä päivänä, jolloin maailmalla tunnutaan kilpailevan siitä, kuka saa eniten tuhoa aikaan. Uusi paavi lähetti myös viestin pukeutumisellaan: Franciscus ilmestyi parvekkeelle vain valkoisessa kasukassa, mutta Leo XIV seurasi aiempia paaveja käyttämällä perinteisempiä paavillisia asusteita.
Monissa asiantuntijalausunnoissa valinnan jälkeen korostui, että uusi paavi jatkaa edeltäjänsä linjalla. Kiittihän Leo ensimmäisessä puheessaan vuolaasti edeltäjäänsä. Franciscus nimitti Leon vaikutusvaltaisen piispojen dikasterion johtoon vuonna 2023 ja vielä korotti melko tuoreen kardinaalin kardinaalipiispan korkeaan asemaan. Uuden paavin linjaa voi aina spekuloida etukäteen, mutta varminta on odotella vielä hetki, kunnes Leo on päässyt kunnolla alkuun.
Johannes XXIII:lta (1958–1963) ei odotettu uudistuksia, mutta hän jätti järisyttävän perinnön Vatikaanin II konsiilin muodossa. Benedictus XVI:n paaviutta (2005–2013) pidettiin jatkumona Johannes Paavali II:n paaviudelle (1978–2005), mutta Benedictus osoitti nopeasti, ettei ollut edeltäjänsä kopio. Erityisesti se näkyi paaviuden päättyessä. Edeltäjänsä pitkää kärsimysnäytelmää läheltä seurannut Benedictus erosi virastaan sen sijaan, eikä kituuttanut loppuun asti. Ratkaisua kritisoi esimerkiksi Johannes Paavali II:n entinen yksityissihteeri, joka vertasi Benedictuksen eroa siihen, että Jeesus olisi laskeutunut ristiltä. Franciscus puolestaan ei alkukauden puheistaan huolimatta seurannut Benedictuksen esimerkkiä vaan jatkoi loppuun asti.
Muodostaessani kuvaa uudesta paavista olen vielä pitkälti uutisten varassa. Ennen torstaita en ollut kiinnittänyt Robert Francis Prevostiin juurikaan huomiota, vaikka olin nimeen törmännyt. Oma suosikkini uudeksi paaviksi tuli Sveitsistä, eikä Prevostin nimi sattunut silmään konklaavispekulaatiossa (jälkikäteen huomasin häpeäkseni, että ainakin John L. Allen Crux -sivustolla oli kirjoittanut hänestä varteenotettavana ehdokkaana). Muutama aihe kuitenkin nousee selvästi esille uutisia lukiessa. Esimerkiksi uutta paavia pidetään keskitien kulkijana. Häntä pidetään hyvin vaatimattomana sekä sanojaan ja toimiaan tarkkaan harkitsevana. Joissakin artikkeleissa on jopa arvioitu Franciscuksen toivoneen Prevostista seuraajaansa, mutta toisaalta on vihjattu, etteivät paavi ja kardinaali olleet ihan kaikesta samaa mieltä.
Jo nyt Leo on osoittanut, ettei ole kopio edeltäjäänsä. Vaikka hän selkeästi jatkaa monissa asioissa Franciscuksen linjaa, on hänessä nähtävissä myös muuta. Esimerkiksi Leon asuvalinnoissa lienee viittauksia keskitien kulkemiseen: toisaalta hän ylistää Franciscusta, muttei pidä vääränä pukeutua paavien perinteisiin asusteisiin, jotka on nähty edellisen kerran Benedictus XVI:n yllä. Videokuvan perusteella vaikuttaa myös siltä, että Leo olisi palauttanut käyttöönsä Benedictukselle lahjoitetun paavillisen paimensauvan, jonka Franciscus korvasi nopeasti Paavali VI:n sauvalla. Mielenkiintoinen on myös Leon ja Benedictuksen teologinen yhteys. Benedictus XVI:n ajattelua on kuvattu augustinolaiseksi ja hän arvosti suuresti Pyhää Augustinosta. Leo XIV puolestaan kuuluu augustinolaissääntökuntaan ja toimi sääntökunnan johtajana koko Benedictuksen paaviuden ajan.
Uuden paavin linjasta tulevat kertomaan paljon hänen ensimmäiset nimityksensä. Piispojen dikasterion entiseltä johtajalta voinee odottaa laadukkaita piispavalintoja. Suurempi rooli tullee kuitenkin olemaan sillä, minkälaisia henkilöitä Leo nimittää kardinaaleikseen. Hehän lopulta valitsevat katolisen kirkon seuraavan johtajan.
Konklaavi – kardinaalien hetki
Kardinaalien taustoilla ja kollegion koostumuksella on suuri merkitys. Esimerkiksi läntisen kristikunnan suuren skisman (1378–1417) juuret löytyvät kardinaalien keskuudesta. Paavinistuimelle päätynyt ranskalaissyntyinen Klemens V (1264–1314) siirsi paaviuden Avignoniin ja nimitti ranskalaisia kardinaaleja. Paaviuden palattua vuosikymmenten jälkeen Roomaan kaupungin asukkaat painostivat kardinaaleja valitsemaan paavin, joka ei enää Roomasta lähtisi. Erinäisten tapahtumien seurauksena koossa oli pian peräti kolme erillistä kardinaalikollegiota, joista jokainen valitsi mieleisensä paavin. Skisma päättyi vasta kirkolliskokouksen otettua johtavan roolin paavin valinnassa. Sen jälkeen paavius pysyi italialaisten hallussa aina 1900-luvulle asti, jolloin alkoi kardinaalikollegion todellinen kansainvälistyminen.
Katolisen kirkon suuressa linjassa pienillä sattumilla voi olla suuri merkitys ja se näkyy erityisesti paavin valinnan kautta. Pius XII (1939–1958) jätti jälkeensä melko konservatiivisen ja vajaan kardinaalikollegion (53 kardinaalia, kun 70 oli historiallinen yläraja). Ilmeisesti vajaamiehisen konklaavin tarkoitus oli valita ylimenokauden paavi, joka täydentäisi kollegiota, mutta ei heiluttaisi Pietarin purtta. Toisin kävi ja Johannes XXIII ei vain laajentanut kardinaalikollegiota ennennäkemättömään 88 jäseneen, vaan nimitti kardinaaleja laajalti ympäri maailmaa. Hän myös ohjasi purtensa ristiaallokkoon kutsumalla koolle kirkkoa uudistaneen Vatikaanin II konsiilin (1962–1965).
Johanneksen kuolemaa seurannutta konklaavia on kutsuttu riitaisaksi yhteenotoksi uudistusmielisten ja konservatiivien välillä. Valituksi tullut Paavali VI (1963–1978) jatkoi edeltäjänsä uudistuksia myös kardinaalikollegion suhteen. Paavali kielsi yli 80-vuotiailta kardinaaleilta osallistumisen konklaaviin – virallisesti huolehtien näiden terveydentilasta, mutta todennäköisesti estääkseen äärikonservatiivien vastaiskun seuraavassa konklaavissa – ja määritti äänestysikäisten kardinaalien ylärajaksi 120. Kardinaaleiksi paavi nimitti erityisesti uudistusmielisiä kirkonmiehiä.
Vuoden 1978 konklaavit alleviivaavat, miten suuri merkitys paavin vaalilla voi olla. Vuoden ensimmäinen konklaavi valitsi Paavalin työn jatkajaksi hymyilevän Venetsian patriarkan, jonka oletettiin jatkavan kahden edeltäjiensä linjalla. Johannes Paavali I kuitenkin kuoli pian valintansa jälkeen ja seuraavassa konklaavissa tulevan paavin terveydentila nousi ideologisia painotuksia tärkeämmäksi. Johannes Paavali II oli edeltäjiään konservatiivisempi ja katolisen kirkon linja muuttuikin konservatiivisempaan suuntaan. Neljännesvuosisadan paaviutensa aikana Johannes Paavali II nimitti seuraajansa valinneista 115:ta kardinaalista kahta vaille kaikki. Todennäköisyyslaskujen vastaisesti uusi paavi oli kuitenkin Paavali VI:n nimittämä Joseph Ratzinger, eli Benedictus XVI (2005–2013).
Seuraava vuoden 2013 konklaavi kokoontui historiallisessa tilanteessa, sillä ikääntynyt paavi oli eronnut mutta yhä hengissä. Konklaavin 115:ta osallistujista Benedictus oli nimennyt 67 ja Johannes Paavali II 48. Valituksi tullut Franciscus oli Johannes Paavali II:n luomus. Franciscuksen kuoltua kokoontunut konklaavi oli historian suurin 133 osanottajallaan. Franciscus oli nimittänyt kardinaaleja aiempaa laajemmalta ja konklaaviin osallistui muun muassa ensimmäinen pohjoismaalainen kardinaali. Uusi paavi, Leo XIV, on Franciscuksen vuonna 2023 nimittämä.
Yleisesti on arvioitu, että paavit nimittävät mieluusti itsensä kaltaisia kardinaaleja sekä piispoja. Se pitäneekin melko hyvin paikkaansa, sillä esimerkiksi Johannes Paavali II:n kuollessa monet pitivät kardinaalikollegioita hyvin konservatiivisena verrattuna Paavali VI:n kollegioon. Tilanteen arvioitiin vaikuttavan pitkälle tulevaisuuteen ja määrittelevän katolisen kirkon arvolinjan vuosikymmeniä eteenpäin. Jälkiviisaasti voi todeta sen vaikuttaneen vain ensimmäiseen konklaaviin, joka valitsi edesmenneen paavin läheisen työtoverin Pietarin istuimelle. Muutos oli jälleen äkillinen, kun Benedictus XVI:n eron jälkeen kokoontunut konklaavi valitsi radikaalinakin pidetyn paavi Franciscuksen.
Benedictuksen jatkaessa melko perinteisellä linjalla ja nimittäessä erityisesti historiallisten hiippakuntien piispoja kardinaaliksi, vaihtoi Franciscus tyyliä. Kardinaalinhattu ei enää ollut sidottu hiippakunnan historiaan. Esimerkiksi kolme 1900-luvun paavia tuottaneen Venetsian patriarkaatin nykyinen haltija odottaa edelleen kardinaalinhattuaan 13 vuotta valintansa jälkeen. Franciscus nimitti kardinaaleja ’maailman ääristä’, ja kollegio edustaneekin paremmin nykypäivän katolisuuden maailmanlaajuista levinneisyyttä. Arvomaailmaltaan kollegio edustanee myös enemmän Franciscuksen näkemyksiä, kuin kahden edellisen paavin arvomaailmoja.
Kohti seuraavaa konklaavia
Uusi paavi on ollut virassaan vasta päiviä, mutta kirkkohistorioitsijana suuntaan katsetta jo tulevaan. Vaikken Leolle pahaa toivokaan, tuntee historia hyvinkin lyhytikäisiksi jääneitä paaveja. Vastavuoroisesti lyhytikäisiksi oletetut paavit ovat saattaneet yllättää ja hallita vuosikausia. Esimerkiksi edellinen Leo (1878–1903) yllätti valitsijansa neljännesvuosisadan paaviudella ja sitten on myös Benedictus XVI, jonka valintaan pettyneitä lohduteltiin paavin huonolla terveydellä ja lyhyeksi jäävällä paaviuskaudella – joka ei lopulta niin lyhyt ollutkaan. Edellisen sadan vuoden aikana paavit ovat pääsääntöisesti eläneet yli 80-vuotiaiksi, poikkeuksena sairaskohtaukseen kuollut Johannes Paavali I. Siten voisi olettaa, että 69-vuotiaalla paavilla on vähintään kymmenen vuotta aikaa vaikuttaa ja nimittää seuraajansa valitsevia kardinaaleja.
Tämänhetkinen tilanne on, että äänestysikäisiä kardinaaleja on 134, joista 107 on Franciscuksen nimittämiä, 22 on Benedictus XVI:n nimityksiä ja viisi Johannes Paavali II:n jäämistöä. Kahden konservatiivisina pidetyn paavin nimittämät kardinaalit ovat selkeässä vähemmistössä. Johannes Paavali II:n kuolemanaikainen käsitys pitkäaikaisesta konservatiivisesta linjasta ei enää vaikuta niin todennäköiseltä. Todennäköisemmältä itse asiassa vaikuttaa, ettei yhdestäkään Benedictus XVI:n kardinaalista tule koskaan paavia. Edellisen kerran näin kävi 1829–1830 hallinneelle Pius VIII:lle.
Näyttää vahvasti siltä, että Franciscus tulee vaikuttamaan vielä pitkään katolisen kirkon linjaan. Useampikin hänen kardinaaleistaan ehtii vielä vuosikymmeniä osallistua konklaaveihin. Lisäksi hän nimitti kardinaaleja reilusti yli 120 rajapyykin. Raja oli olemassa osittain myös siksi, että kardinaalit mahtuisivat äänestämään Sikstuksen kappeliin ja heille riittäisi tilaa Pyhän Martan majatalossa. Leon onkin valittava, miten hän toimii kardinaalien määrän suhteen: odottaako kiltisti määrän laskemisen vai jatkaako edeltäjänsä linjalla ja laajentuneella kollegiolla. Vasta Leon ensimmäinen konsistori osoittanee, mihin suuntaan hän kardinaalikollegiota vie. Veikkaukseni on, että hän jatkaa tutulla ja turvallisella keskitiellä ja korostaa ääripäiden sijaan universaalin kirkon etua.
Leolla on myös toinen mahdollisuus vaikuttaa seuraajansa valintaan. Halutessaan hän voi muokata konklaavia ohjaavia sääntöjä. Sitä edes Franciscus ei tehnyt. Nykyiset säännöt määritti Johannes Paavali II vuonna 1996. Benedictus XVI teki sääntöihin vain pieniä muokkauksia. Hän esimerkiksi poisti mahdollisuuden valita paavi ilman kahden kolmasosan enemmistöä. Konklaavisääntöjä on muokattu ennenkin ja radikaaleimmissa ehdotuksissa on väläytelty, että kardinaalien yksinoikeus paavinvalintaan poistetaan.
Mihin katolinen kirkko nyt uuden paavin johdolla suuntaa? On vielä melko aikaista spekuloida, mutta oma arvaukseni on, että Leo XIV:n paavius ei tule tarjoamaan yhtä radikaaleja yllätyksiä kuin edeltäjänsä. Lisäksi hän ei tule olemaan edeltäjänsä klooni. Jokainen paavi on loppujen lopuksi ollut omanlaisensa yksilö, vaikka seuraisikin edeltäjiensä esimerkkejä. Seuraajaakin on vielä melko aikaista pohtia ja on muistettava, että paavin valta seuraajansa valintaan päättyy tämän kuollessa tai erotessa – Sikstuksen kappelissa kardinaali seisoo yksin Michelangelon Viimeisen tuomion edessä ja äänestää ehdokasta, jonka uskoo olevan paras tehtävään. Vuonna 2005 se oli saksalainen dogmatiikan professori, 2013 argentiinalainen jesuiitta ja 2025 yhdysvaltalais-perulainen augustinolainen.
Vielä lopuksi pieni huomautus. Mikäli paavi Leo XIV tai katolinen kirkko ylipäätään kiinnostaa, kannattaa suomalaisen median lisäksi seurata kansainvälisempää uutisointia. Tutkiessani suomalaisten lehtien uutisointia Benedictus XVI:n paaviudesta huomasin sen olleen melko vajavaista ja yksipuolisen negatiivista. Moni positiivinen paaviuteen tai kirkkoon liittyvä aihe ei Suomessa ylitä uutiskynnystä. Se vaikutti ja vaikuttaa edelleen siihen kuvaan, joka suomalaisilla on saksalaisesta paavista. Vaikka Leo XIV:n vastaanotto on ollut Suomessakin positiivista, voi sävy muuttua nopeasti, jos paavi ei jatkossa enää vastaakaan median toiveita.
Artikkelikuvassa paavi Leo XIV:n vaakuna.
