Narsistin labyrintti

Claire Lancel ja Gilles Fabian olivat kohdanneet toisensa kuusi kuukautta sitten ja olivat rakastuneet. Heillä oli heti paljon yhteistä: Claire oli kirjailija, Gilles puolestaan nukketeatteriin erikoistunut ohjaaja. Aurinkoisena kesäpäivänä he olivat uineet, rakastelleet, levänneet ja olleet lopuksi hyvässä ravintolassa meren rannalla sekä juoneet samppanjaa erinomaisen päivällisensä kanssa. Sen jälkeen Gilles oli ehdottanut, että tehtäisiin lupaus. Claire oli ihmeissään eikä keksinyt vaatia mitään. Sinä näytät jo tietävän, hän sanoi. Kyllä, totta, vahvisti Gilles, johon Claire: No sano sitten. Tahtoisin sinun lupaavan, ettet koskaan kirjoita minusta, sanoi Gilles.

Tässä kronologinen lähtökohta Camille Laurensin kolmannelletoista romaanille, jonka aiheena on toksinen narsismi ja joka kirjalliselta lajiltaan lähestyy trilleriä. Jo alussa lukija saa tietää, että Claire on joutunut oikeuden käsiin, mutta romaanin edetessä hän saa tutustua Clairen näkökulmasta siihen, mitä lupauksen ja käsillä olevan tilanteen välillä kuluneina seitsemänä vuotena on tapahtunut. Kirjailijana fiktiosta autofiktioon kaksikymmentä vuotta sitten siirtynyt Laurens vaihtaa tässä romaanissa lajia, jota voi luonnehtia altrofiktioksi – fiktioksi, jonka aiheena on toinen, vastapäinen: tässä tapauksessa narsistinen mies. Huomattavan samanniminen Claire Lancel on tavalla tai toisella Camille Laurensin alter ego.

Haastatteluissa Laurens on korostanut, että ihmisen tuhoamiseen ei tarvita ruumiillista väkivaltaa. Sen voi tehdä vähäeleisesti, riistämällä toiselta empatian ja kunnioituksen, jota jokainen parisuhteessa elävä kaipaa ja tarvitsee. Mutta narsisti, jollaista Laurens kuvaa, on mielen terrorissaan vieläkin monitaitoisempi. Tätä tutkielmaa haluan seuraavassa avata, vaikka sitä ei yleensä resensioissa tehdä. Jotkut erinomaiset romaanit kääntyvät elokuviksi niitä lukiessa; Laurensin uusin romaani kuuluu niihin. Toivottavasti tämän kirjan näkee vielä elokuvanakin.

Jo kirjansa alussa Laurens sanoo minäkertoja Clairen nimissä kirjoittavansa totuuden vuoksi, koska tapahtumat ja tulkinnat, joita hän kuvaa, voivat olla vain totta tai tarua. Romaani on pitkä matka totuuteen: siinä ovat äänessä monenlaiset todistajat, jotka tuntevat Clairen ja Gilles’n, toiset enemmän, toiset vähemmän. Laurens on erinomainen kuvaamaan tilityksiä, riitoja sekä kuilun partaalle ajautuneen Clairen ajatuksen kulkua. Totuus hahmottuu vähitellen ja hitaasti. Romaanista tulee dekkari (policier): lopulta taisteltuaan kauan ja epätoivoisesti valheita vastaan minäkertoja Claire löytää kiistattoman todisteen narsistista ex-kumppaniaan vastaan – vaikkakaan todiste ei ole tavanomainen: se on lopulta Gilles’n oma narsistinen persoona, joka aukeaa romaaniksi. Clairen nimi ei ole sattumanvarainen: kirjailijana ja ihmisenä hän haluaa, että kaikesta tulee selkeää (claire).

Laurens kirjoittaa intensiivisesti, jopa kiihkeästi: yllä olevat kaksi kursivointia ovat hänen. Hän antaa Clairen kuvata ansaa, johon narsistin uhri ajautuu: ”Yhdessä hetkessä keskellä elämää jokin on totta tai väärin, tosiasia tai satua. Se saattaa kestää vain hetken, mutta se on totuuden hetki. Kaikki pelkäävät totuutta. Laahustetaan, vetäydytään, viivytellään. Ei haluta totuutta, halutaan rauhaa. Ei, ei rauhaa. Rauhallisuutta. Totuus on seikkailu, mutta halutaan mielenrauha, hinnasta viis.”

Claire antaa lupauksen, jonka Gilles pyytää, koska siinä hetkessä he rakastavat toisiaan. Onnellisuudesta ja rakkaudesta syntyisi ainoastaan romaani, jota kukaan ei halua lukea. Se ei kiinnostaisi ketään – aivan yhtä vähän kuin romaani onnellisesta perheestä, jollaiset ovat Leo Tolstoin sanontaa lainaten kaikki samanlaisia (siinä missä onnettomat perheet ovat kaikki omalla tavallaan onnettomia). Gilles sanoo: minä haluan olla sinun elämässäsi, en sinun kirjoissasi. Claire vaikenee. Koska hänen jokainen kirjansa on ruumisarkku kuolleelle rakkaudelle, lupaus näyttäisi tarkoittavan, että heidän tarinansa olisi päättymätön ja että he rakastavat toisiaan aina.

Suhteen alussa Claire ei voi mitenkään nähdä, mitä on tulossa. Hän kokee ja ajattelee, että Gilles on hidas, vakava, tarkkaavainen, kekseliäs. Kuuntelee ja kunnioittaa naista. Huolehtivainen. Muutkaan, jotka tuntevat hänet ja tarinan edetessä puhuvat, eivät ole nähneet hänessä aluksi mitään poikkeavaa, puhumattakaan pahaenteistä. Claire kokee eläneensä kaksi tai kolme vuotta lähellä ja turvassa, kuin yhtä päättymätöntä ja onnellista päivää. Gilles käytti paljon intiimiä rakkauden kieltä ja alkoi käyttää sitä hyvin pian. Mutta – sanoo Carole, yksi todistajista – Claire saattoi sanoa päätä käsissään pidellen, että Gilles on täysi typerys – ja todeta sen huvittuneena.

Naisilla on enemmän sanoja kuin miehillä, ja ne menevät syvemmälle. Gilles puhui viittä kieltä ja osasi puhua kulttuurista, mutta kahdenkeskisessä puheessa hän ei päässyt latteuksia syvemmälle. Clairen sanoin: hän etsi kaikki sanansa itsensä ulkopuolelta. Siksi hän halusi pikemminkin toimia, hoitaa asioita, ja siinä hän oli hyvä. Kun hänen täytyi puhua, (todelliset) tunteet jäivät tosiasioiden toteamisen alle. Gilles ei itkenyt koskaan, ja Claire näki hänen itkevän vain kerran, suosikkioopperansa Toscan näytöksessä – kohtauksessa, jossa juonitteleva murhamies Tosca sanoo kateutensa kohteelle ja uhrilleen kuvanveistäjä Cavaradossille: Questo è luogo di lagrime (”Tässä on kyynelten paikka”). Kaikesta tästä Clairen piti oppia etsimään totuutta – kreikaksi alétheia – sellaista, joka on ”vailla unohdusta”. Samalla hän eli kuin pumpulissa, Honoré de Balzacin lausetta mukaillen: ”Me olimme onnellisia, kuten te kaikki haaveilette olevanne.”

Romaani etenee oikeudenkäyntiin liittyvien vaiheiden kautta, joita Laurens ei kirjaa selvästi: lukija saa seurata Clairen keskusteluja asianajajansa kanssa, paneutua Clairen ystävien tai sukulaisten kuulusteluihin tutkinnan aikana ja seurata osia oikeudenkäynnistä. Kesken kerronnan lukija saa tietää, että Gilles on koomassa. Claire joutuu selittämään asianajajalleen ja lukijalle, kuinka hän kirjailijana rekisteröi kaiken ja tarkkailee kaikkea, mutta kuinka hän ihmisenä heittäytyy rakkauteen eikä heittäytyneenä aseta kyseenalaiseksi mitään sellaista, mikä tuntuu sivuseikalta.

Claire selittää suhdettaan mahdollisimman tolkullisesti – esimerkiksi mustasukkaisuutta (jalousie; kuinka paljon parempi sana kuin meidän hölmö väännöksemme). Gilles yritti herättää Clairessa sellaisia tunteita kertomalla naisilta saamastaan huomiosta ja puhumalla aiemmista suhteistaan. Hän spekuloi Clairen suhteilla miehiin, etenkin hänen ex-mieheensä Julianiin vertautuakseen paremmaksi kuin tämä. Lisäksi hän sanoo rakastavansa Clairea enemmän kuin tämä häntä. Tämä menneisyydessä ja rakkauksissa piehtaroiminen ärsyttää Clairea, vaikka se ei näytäkään johtuvan mustasukkaisuudesta.

He eivät koskaan riidelleet. Kyllä, se on totta, sanoo Claire. Gilles saattoi menettää malttinsa, yleensä tyhjänpäiväisistä asioista ja syistä. Kun maustekauppa ei ollut illalla auki, hän saattoi paasata, että Amerikassa kaupat ovat auki ympäri vuorokauden. Claire sanoi maltillisesti, että kauppiaiden täytyy saada levätä aivan kuin kirjailijoiden ja teatteriohjaajien. Mutta minä olen taiteilija, sanoi Gilles. Clairelle tuollaisista tapauksista ei syntynyt riitaa, mutta toistuvaa turhautumista ajan haaskaamiseen ja yhdentekevyyksiin. Toisaalta: hurmaavan miehen vihastumisessa oli jotakin arvoituksellista. Kiusallisia piirteitä hänellä oli, mutta ne eivät näyttäneet liittyvän mihinkään. Gilles kiinnitti esimerkiksi usein huomiota ihmisten ruumiillisiin vajavuuksiin. Tämän ja muun vastaavan Claire ajatteli johtuvan Gilles’n tunnekylmästä lapsuudesta. Joka tapauksessa Gilles osoitti hänelle huomiota ja kiintymystään – kaikki nuo olivat sivuseikkoja.

Carole todistaa, että Gilles järjesti juhlat saamastaan palkinnosta, pyöri ihmisten ympärillä, mutta jätti Clairen kokonaan huomiotta – ikään kuin he eivät olisi yhdessä. Juhlista tuli oudot. Gilles oli ajatellut niin paljon vain itseään ja omaa paistatteluaan, ettei ollut hankkinut vierailleen syötävää. Claire pelasti tilanteen osittain tuomalla kaksi lohipaistosta. Taas kerran: se kaikki oli outoa, mutta aivan liian vähän dramaattisten johtopäätösten tekemiseen.

Gilles halusi, että he ostaisivat yhdessä asunnon, ja vaikka Claire koki ikäväksi, kuinka Gilles kärtti häntä maksamaan, hän suostui ajatukseen. Gilles oli ollut Clairen luona vain kolme kertaa, ja jokainen kokemuksista oli hänelle tavalla tai toisella ikävä. Niinpä Clairesta, joka kävi hyvin usein Gilles’n luona, tuntui siltä, että Gilles viihtyi ainoastaan omassa valtakunnassaan. Claire ei vastustellut, koska koki viihtyvänsä siellä – kaikista kummallisuuksista ja ristiriitaisuuksista huolimatta.

Gilles ei pitänyt psykiatriasta eikä psykoanalyysista – isä- ja äitisuhteen vatkaamisesta – koska halusi katsoa ja mennä eteenpäin. Hänen isänsä oli alkoholisti, joka oli kuollut kauan sitten, mutta äidillä oli poikaansa sitäkin enemmän tunnevaltaa. Gilles suhtautui elämään mekaanisesti, eikä tunnustanut kivun, ahdistuksen eikä yksinäisyyden olemassaoloa. Kuten sanottu, Claire ei päätellyt tällaisista asioista mitään, koska hän rakasti tätä miestä. Kun hänen asianajajansa kysyi, oliko Gilles koskaan ollut väkivaltainen ja tehnyt hänelle pahaa, Claire vastasi kieltävästi.

Vaikka Gilles menestyi työssään ja oli matkoilla kaiken aikaa, hän näki Clairessa oman äitinsä ja väitti tämän halveksivan häntä. Gilles’n kehonkieli oli jäätävää, vaikka he rakastelivat usein ja vaikka Gilles toisti toistamasta päästyään, että rakasti ja jumaloi Clairea. Ristiriitaisella käytöksellään ja viestinnällään hän vei Cairen tunteiden vuoristoradalle; he olivat kuin viholliset, jotka rakastavat toisiaan tai rakastavaiset, jotka vihaavat toisiaan. Gilles – vaikka halveksi psykiatriaa – oli itse parisuhteensa tulkinnassa juuttunut ajatukseen, että nainen, jota hän sanoi rakastavansa, oli hänelle kuin hänen äitinsä, hänen paha äitinsä. Claire lainaa Romain Garyn mietelmää, jota pitää myrkyllisenä: ”Äidin rakkauden myötä elämä antaa meille aamunkoitteessa lupauksen, jota se ei koskaan pidä.” (Miesten äitisuhdepuheesta suuttuvalta Clairelta näyttää jäävän huomaamatta, että mietelmän subjektina ei ole äiti eikä edes nainen vaan elämä – siis miesten oma tuntemus siitä, mitä heille elämässä tapahtuu.)

Outo tapaus: Claire soittaa ystävänpäivänä Torontoon ja Gilles vastaa – tai oikeastaan vastaa tietämättään, kun hänen puhelimensa avautuu taskussa tai muuten. Aluksi Claire kuulee ääniä, joiden hän luulee tulevan ravintolasta ja ryhtyy iloisen huvittuneena rupattelemaan rakastetulleen. Sitten hän huomaa, että Gilles puhuukin toiselle naiselle, vieläpä englantia: ”Should I make you a coffee, darling? A good strong coffee with my coffee machine, not your sock juice, you know.” Claire huomaa, että ollaan Gilles’n luona kotona ja tämä tekee vieraalle naiselle kahvit koneella, jonka on saanut häneltä joululahjaksi. Claire kuulee naisenkin puhuvan ja arvioi häntä: ulkomaalainen, vulgääri, ei kovin älykäs, suorasukainen, varma viehätysvoimastaan. Kuuluu naurua ja Gilles’n omakehuista puhetta. Claire haluaa huutaa: olen täällä ja kuulen kaiken! Claire päättelee, että Gilles tietää hänen kuulevan ja puhuu samalla myös hänelle: julmaa, pahaa… Tahallista: ei voi olla… Syöpä hiipii Clairen kehoon 14.2.2019.

Seuraavana päivänä Gilles kiistää kaiken; hän ei ole pettänyt Clairea eikä siten omaa lupaustaan, jonka oli Clairelle antanut – tai jota hän itse oli Clairelta penännyt normalisoidakseen oman vaatimuksensa, ettei Claire koskaan kirjoittaisi hänestä. Mutta Claire kirjoittaa Gilles’lle sähköpostiviestin, koska keskustelusta ei tule mitään. Hän kirjoittaa kiihkottomasti, järkevästi. Hän kirjoittaa Gilles’lle rakastavansa tätä – siitähän on kysymys. Gilles vastaa puhumalla terapiastaan ja huolistaan – siis vain itsestään. Asian vierestä.

Sitten tulee käänne, joka päättää pitkän ensimmäisen luvun. Gilles ehdottaa Clairelle yhteisen asunnon myymistä ja tämän emmittyä Gilles lupaa lunastaa Clairen osuuden. He tapaavat nuoren naispuolisen välittäjän, joka alkaa puhua talon huonoista puolista: rapautumisesta, lohkeilusta, kehnosta äänieristyksestä sekä uusista suunnitelmista, joiden toteutuessa kadulle tulee lisää liikennettä. Hän arvioi, että talosta saisi tällaisenaan korkeintaan 270.000 euroa, mikä saa Clairen järkyttymään, koska he olivat maksaneet siitä 360.000 euroa. Claire ei suostu myyntiin, ja Gilles siirtyy puhumaan välittäjälle. Claire ei kuule heidän keskusteluaan. Gilles palaa Clairen luo ja sanoo lähtevänsä saattamaan pettynyttä välittäjää. Samalla Gilles käy eteisessä laatikolla, jolla Claire on ennenkin nähnyt hänen käyvän ottamassa suuhunsa jonkin kapselin. Heidän lähdettyään Claire käy katsomassa laatikon ja huomaa, että Gilles oli ottanut viagraa. Gilles lähti välittäjän kanssa ja Claire sanoi menevänsä bussilla, mutta palasikin taloon.

(Claire kertoo tästä asianajajalleen ja mainitsee, että oli myös kirje, jonka hän järkyttyneenä oli pudottanut kädestään. Kirje?, kysyy asianajaja. Santarmit eivät löytäneet mitään kirjettä. On kuulusteltava välittäjää, sanoo Claire kiihtyneenä. Asianajaja sanoo välittäjän kertoneen, että Claire oli lähestynyt häntä hyvin hyökkäävästi.)

Gilles palasi tietämättä Clairen jääneen taloon. Hän näki laatikon auki, ja Claire näki silmittömän vihan hänen katseessaan – täysin muuttuneena siitä, mitä oli vielä viisitoista minuuttia sitten. Gilles ryntäsi Clairea kohti, yritti ottaa kirjeen hänen kädestään, kirje lipsahti lattialle, Gilles alkoi kuristaa Clairea, joka hapuili käteensä tyttäreltään lahjaksi saamansa koristekiven, jolla löi Gillesiä rajusti päähän. Välittäjä oli etäänpänä ja oli ehkä nähnyt kaiken; joka tapauksessa hän – rouva Rossi, jonka mies oli santarmi – oli hälyttänyt santarmit paikalle. – Claire ei muistanut näistä vaiheista mitään.

Välittäjä oli kuvannut väkivaltaisen kohtauksen santarmeille, jotka olivat vanginneet Clairen. Asianajaja sanoo rouva Rossin väittäneen, että Claire odotti talossa väijyen miestään. Saattaessaan Clairea bussipysäkille he olivat tämän kuullen sopineet, että Gilles hakee toimistolta mitan ja palaa taloon myyntiin liittyviä mittauksia tekemään. Se on valhe!, huusi Claire. He olivat tulossa taloon rakastelemaan. Siksi Gilles oli ottanut viagraa. Rouva Rossi oli nähnyt kirjeen ja tiesi sen olevan vahingoksi ja siksi hän oli hävittänyt sen. Auttakaa minua, sanoi Claire asianajajalleen, olen tulossa hulluksi.

Clairen kirjallinen agentti kertoi tämän asianajajalle, että Claire, kaikkien mielessään jo valmiiksi harkitusta murhasta tuomitsema ja maineensa menettänyt kirjailija, oli hauraudessaan pelottavan tuntuinen. Hänestä oli tullut vetäytynyt ja puhumaton, eristynyt televisiota katsomaan ja oman mielensä maailmaan. Oikeudenkäynnin lähestyessä Claire avautuu kuitenkin vähitellen, ryhtyy kirjoittamaan runoja ja ryhtyy katsomaan tarkemmin amerikkalaista elokuvaa Gaslight (1944, nähtävillä dailymotionissa), jossa manipuloivaa murhaajaa näyttelevän Charles Boyerin roolihahmossa hän tunnistaa Gilles’n piirteitä. Hän katsoi muitakin vastaavantyyppisiä elokuvia ja huomasi, että hänen kärsimyksensä narsistin käsissä eivät olleet ainutlaatuisia. Hän kykeni kylmällä metodisella katseella ja nimenomaan havaintoja tekevänä kirjailijana tutkimaan Gilles’n persoonaa ja sitä, mitä oli tapahtunut. Hän sai selville, kuinka paljon aikaa Gilles oli viettänyt heidän asunnossaan salaisen rakastettunsa Marinan kanssa. Ystävänsä Émilien kanssa Claire jäljitti Gilles’n käytöksestä toistuvia piirteitä, jotka osoittivat hänen pyrkineen systemaattisesti tuhoamaan Clairen. Niin Claire alkoi kirjoittaa selvittääkseen totuuden. Rikoksen todellisena näyttämönä ei ole heidän talonsa, ajattelee Claire, vaan Giles’n mieli, hänen aivoituksensa. Claire etääntyy tunteistaan – jotka hänelle edelleen ovat olemassa – ja etsii totuutta valheellisesta miehestä, jota on rakastanut.

Kukapa muu kuin Blaise Pascal on sanonut: L’homme n’est qu’un monstre incompréhensible: Ihminen ei ole kuin käsittämätön hirviö. Kirjailija lainaa mietelmää Muotokuvarobotti-nimisen luvun alussa.

Claire oli alusta alkaen Gilles’lle projekti. Hänen koko elämäntyönsä oli nukketeatteria, eivätkä hänen ihmissuhteensakaan olleet muuta. Lähestyikö hän metodisesti ja tarkkaan harkiten Clairea juuri siksi, että Claire oli hänen vaimonsa Violetten suosikkikirjailija? Oliko hän päättänyt suunnitelmastaan juuri silloin, kun Violette oli halunnut hänen lukevan Clairen kirjoja, jotta hän ymmärtäisi heidän parisuhteensa sotkuja – etenkin naisosapuolen kannalta? Gilles oli kunnioittava ja hellä – hän osasi liikuttaa kohdettaan kevyesti ja aina oikeasta narusta. Manipulaatio oli hänen ammattinsa: hän osasi liikuttaa liikuttumatta lainkaan itse. Sellaisen ihmisen on löydettävä aina uusia haasteita ja aina uusia kohteita, koska hänen suurimpana vaaranaan on ikävystyminen. Mitä on koko teatterin takana? Koska siellä ei ole rakkautta, siellä ei ole mitään. Benjamin Constant kirjoitti aikoinaan – Claire ajatteli – aivan kuin kuvauksen siitä, mitä Gilles on: ”Minä tiesin, että rakastin, mutta en tuntenut sitä.”

Narsistin ruumiinavaus: Gilles on täysin muukalainen toisten ihmisten tunteille – paitsi vihalle, kateudelle ja pelolle. Sielussaan – jos hänellä sellainen on – hän on yksin. Kuitenkin hän haluaa tulla rakastetuksi ja ihailluksi. Niinpä hänen täytyy rakkautta ja ihailua saadakseen teeskennellä. Narsisti elää naamion alla.

Claire käy läpi asioita, jotka viittaavat samaan suuntaan, yksittäisinä epäselvästi tai eivät välttämättä ollenkaan, mutta yhdessä ne ovat kaikki sitä samaa. Gilles’n elekieli ja sanaton viestintä kielivät salaisuuksista ja valheista. Gilles halusi häntä ajamaan häpykarvansa ja sanoi, että amerikkalaiset naiset ajavat ne. Gilles laivasi häneltä 600 euroa käteisenä (muka) serkulleen, tämän tyttären opintoja varten. Gilles oli ostanut mimoosoita ja pannut ne veteen maljakkoon Clairen työpöydälle. Kun Claire oli keittiössä panemassa ostoksia jääkaappiin, Gilles huutaa työhuoneessa. Häneltä on kaatunut mimoosamaljakko Claire tietokoneen päälle. Tietokone on kastunut eikä toimi enää, Sen myötä myös uuden kirjan käsikirjoitus on mennyttä. Hän haluaa, että Claire ei kirjoita.

Kaikesta seuraa kuitenkin julkisesti ja kaikkien mielestä – ajattelee Claire – että hän on yrittänyt tappaa Giles’n eikä Gilles häntä. Gilles on puhdas, moitteeton, tohtori Jekyll, joka on päässyt täydellisesti eroon varjostaan herra Hydesta. Claire ymmärtää, että hänestä on tulossa herra Hyde, kaikkien edessä musta sielu, Gilles’n pahuuden kantaja, väkivaltainen manipuloitsija, patologinen valehtelija, mustasukkainen hirviö. Claire ajattelee kuitenkin: vaikka Gilles voittaa oikeudenkäynnin, hän joutuu palaamaan elämäänsä, joka ei ole elämää. Hän on mies, jolta hänen menneisyytensä on syönyt tulevaisuuden.

Tämän kaiken Clairen puolustusasianajaja kertoo oikeudenistunnossa – vain kuullakseen, ettei hänellä ole ensimmäistäkään todistetta sille käsittämättömälle väitteelle, että Gilles Fabian on vaarallinen sosiopaatti. Syyttäjä näyttää pääsevän tavoitteeseensa helposti, koska ainoaa mainittua todistella, kahakassa kadonnutta kirjettä, ei löydy mistään. Kukaan ei ole nähnyt herra Fabianin käyttäytyneen mielipuolisesti. Hän on uhri, ei syyllinen. Syyllinen on Claire Lancel, sairaalloisen mustasukkainen nainen, joka on yrittänyt tappaa hänet lyömällä häntä kovalla esineellä päähän. Ja todistaja toisensa jälkeen on astunut esiin kertomaan, kuinka hieno ihminen Gilles on aina ollut kaikkia kohtaan, aina valmis palvelemaan muita – helposti vihastuva, kunnianhimoinen, kyllä, mutta hän on aina antanut arvon muillekin ja etenkin kunnioittanut naisia.

Oikeudenkäynnissä Clairea ei ymmärretä lainkaan, ja hänet tuomitaan. Valamiehistö pohtii kaksi tuntia, toteaa teon harkitsemattomaksi ja Clairelle langetetaan kahden vuoden vankeustuomio, josta hän on istunut tutkintovankeudessa jo 18 kuukautta. Käytännössä hän on oikeudenkäynnin jälkeen vapaa.

Kirjoja ja etenkin trillereitä ja dekkareita on hankala lopettaa vaikuttavasti ja vakuuttavasti. Camille Laurens päättää tutkielmansa – sillä sellainen tämä dekkari todella on – epilogiin, joka kertoo Clairen julkaisseen kokemastaan kirjan ja siten rikkoneen Gilles’lle antamansa lupauksen. Gilles tietysti haastaa Clairen oikeuteen. Gilles’n asianajaja leimaa teoksen myrkylliseksi – toxique, kursivointi kirjailijan – ja paheksuu erityisesti sitä, että Claire on rikkonut Gilles’lle antamansa lupauksen. Clairen asianajaja on rakentanut puolustuksen – Clairen toivomusta vastaan – sen varaan, että teos ei ole luonteeltaan omaelämäkerrallinen vaan puhdas fiktio. Claire ajatteli kirjoittaneensa ennen kaikkea omasta epäonnistumisestaan yksityisessä elämässään. Oliko hän aina vain päättänyt rakastaa miehiä, jotka eivät edes halua rakastaa eivätkä olla onnellisia?

Johtopäätös voisi kiteytyä Philip Rothin Amerikkalaisessa pastoraalissa kirjoittamiin sanoihin: ”Tosiasia on, että muiden ymmärtäminen ei ole elämässä sääntö. Elämän tarina on olla väärässä heidän osaltaan, uudestaan ??ja uudestaan, uudestaan ??ja uudestaan, aina sinnikkäästi sekä vielä asioita huolellisesti harkittuaan tehdä saman virheen uudelleen.” Sitaatin jatko – jota Claire ei lainaa – vetää hieman toiseen suuntaan, mutta se on Rothin varsinainen pointti (lievin kääntäjän vapauksin): ”Siten me tiedämme elävämme. Ehkä on parasta unohtaa olevansa väärässä tai oikeassa ihmisistä ja vain heilua svengissä.” Claire jättää kuitenkin Rothin ajatuksen kirjastaan pois, koska hänen oma ajatuksensa kulkee hieman toisin: hän haluaa, että lukija erehtyy hänen kanssaan alusta alkaen ja kokee, mitä on rakastaa ja erehtyä.

Lopussa seisoo todiste, joka ei todista oikeudessa mitään, mutta todistaa sille, joka lukee ja ymmärtää. Gilles’n äiti hylkäsi perheensä pojan ollessa pieni, ja pojasta kasvoi mies, joka vihasi kaikkia naisia. Gilles, joka inhosi psykiatrien äiti-isä -juttuja, oli vuodattanut Clairelle koko lapsuutensa – päätyäkseen kirjaan, jolla Claire tasasi tilinsä Gilles’n kanssa oikeudenkäynnin jälkeen. Myös Claire oli tullut lapsena hylätyksi, mutta siksi hän etsi miehistä rakastetuksi tulemista. Claire selittää, että niin he ajautuivat toistensa syliin, ja seuraukset olivat vääjäämättömät.

Kirja päättyy kuvaamaan upeaa lapsuuden lomamatkaa, jolla Gilles’n isä lupaa tälle, että perhe palaa yhdessä tähän paikkaan, joka pojasta tuntui paratiisilta. Kirja päättyy rikottuun lupaukseen.

Arvioitu teos: Camille Laurens, Ta promesse. Paris: Gallimard 2025.