Helsingin Sanomat julkaisi 16.7.2025 kirjoituksen otsikolla ”Antisemitismi Mannerheimin kirjeissä yllätti professorin”. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kertoo löytäneensä yllättäviä katkelmia Carl Gustaf Emil Mannerheimin kirjeenvaihdosta tehdessään hakaristin historiaa käsittelevää kirjaansa. Yllätys nousee siitä ristiriidasta, että juutalaisten tukijana pidetty Mannerheim esitti myös juutalaisvastaisia käsityksiä.
Professori Teivainen on kirjoittanut urallaan paljon, mutta antisemitismi ei tietääkseni kuulu Teivaisen aiemmin käsittelemiin aihepiireihin. Käyn seuraavassa lyhyesti läpi hänen tekemiään löytöjä antisemitismintutkimuksen näkökulmasta. Löydöt ovat uusia mutta eivät oikeastaan yllättäviä. Helsingin Sanomat esitteli kolme esimerkkiä Mannerheimin antisemitistisistä käsityksistä. Kirjoituksesta ei selviä, löytyykö Teivaisen tulevasta kirjasta tai Mannerheimin kirjeenvaihdosta enemmän esimerkkejä.
Ensimmäisenä esimerkkinä on Mannerheimin kirje puolalaiselle ruhtinattarelle Maria Lubomirskalle. Ensimmäisen maailmansodan syttymisaikoihin vuonna 1914 Mannerheim näki, että ”kaiken tämän takana ovat juutalaiset ja aineelliset edut” ja lopputulos oli selvä: ”Maita tuhoutuu ja valtakuntien rajat muuttuvat mutta kaikesta tästä hyötyvät aina juutalaiset.”
Mannerheimin ajatus on kyseisen ajan antisemitismiä tutkineille tuttu. Juutalaisia syytettiin ensimmäisen maailmansodan aikaan monista asioista: heidän väitettiin hyötyneen sodasta taloudellisesti ja aatteellisesti, heidän sanottiin ajaneen omaa etuaan vallankumouksissa, ja Saksassa juutalaisia syytettiin jopa koko armeijan tappiosta, kun niin sanotun selkäänpuukotusteorian (Dolchstoßlegende) mukaan kotirintama luhistui saksanjuutalaisten epäisänmaallisen toiminnan seurauksena. Suuri osa näistä ajatuksista oli yleisiä, myös Suomessa, tosin vasta lähempänä 1900-luvun toisen vuosikymmenen loppua ja 1920-luvun alussa. Tässä huomion herättääkin kirjeen ajankohta. On mahdollista, että tällaisten vuonna 1914 esitettyjen ajatusten juuret löytyvät Keski-Euroopan sijaan venäläisestä propagandasta.
Toinen esimerkki on vuodelta 1933, kun Mannerheim kirjeessään suomalaiselle diplomaatille G. A. Gripenbergille toivoi, että Hitler onnistuisi sisäpolitiikassaan, jolla tämä oli ”käynyt kiinni monissa maissa ilmeneviin sairausilmiöihin”. Professori Teivainen ei esitä asiasta varmaa tulkintaa, mutta pohdiskelee mahdollista yhteyttä keskiajalta peräisin oleviin syytöksiin, joiden mukaan juutalaiset levittivät sairauksia.
Todennäköisemmin kyse on kuitenkin yhteiskuntaruumiin sairauksista, jos Mannerheim ylipäänsä viittasi juutalaisiin. Juutalaisten yhteiskunnallinen emansipaatio tapahtui Euroopassa pääosin 1800-luvun aikana, ja emansipaation seurauksena kehittyi uskonnollisen antisemitismin rinnalle maallinen ja poliittinen, niin kutsuttu moderni antisemitismi. Sen keskeisiin syytöksiin kuului käsitys, jonka mukaan vapautuneet juutalaiset turmelivat ja sairastuttivat terveitä kristillisiä kansallisvaltioita liberaaleilla, ylikansallisilla ja uskonnonvastaisilla aatteillaan. Toisaalta juutalaisten väitettiin käyttäneen häikäilemättä hyväkseen uusia oikeuksiaan ja hyötyneen niistä kohtuuttomasti, erityisesti taloudellisesti. Tämä synnytti ajatuksen juutalaisista yhteiskunnan loiseläjinä, ajatuksen, jota erityisesti natsit käyttivät propagandassaan. Mannerheimin ajatuksen taustat löytynevät siis luultavimmin 1800-luvun emansipaatiohistoriasta.
Kolmannen esimerkin professori Teivainen ottaa Mannerheimin ja Akseli Gallen-Kallelan kirjeenvaihdosta vuodelta 1920. Gallen-Kallela oli vakuuttunut, että juutalaisilla oli ollut keskeinen rooli edellisissä sodissa ja nyt he heiluttivat ”marsalkansauvojaan bolševismin korkeimman neuvoston takana”. Mannerheim vastasi ja kertoi uskovansa kaikkien kohta joutuvan ”työkaluiksi juutalaisten käsissä”.
Ajatus siitä, että johtavat bolsevikit olivat juutalaisia, levisi lokakuun vallankumouksen jälkeen kulovalkean lailla. Suomi ei ollut tässäkään kohtaa poikkeus, ja etenkin sisällissodan jälkeisessä kommunisminvastaisessa tunnelmassa tällaisille väitteille löytyi otollista yleisöä. Viimeistään vuoden 1920 aikana ajatus kehittyi kansainväliseksi antisemitistiseksi salaliittoteoriaksi, jonka mukaan juutalaiset pyrkivät maailmanvaltaan niin kapitalismin kuin kommunismin avulla.
Toisaalta juutalaisvastainen propaganda oli hetkellisesti oikeastaan ainut tarjottu selitys ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen sekavaan maailmantilanteeseen. Juutalaisten vaikutusta ja valtapyyteitä haluttiin nähdä kaikkialla, ja väittäisin, että lähes jokainen aikaansa uutisista seurannut, jollain lailla sivistynyt suomalainen törmäsi näihin syytöksiin. Ja todennäköisesti piti niitä tosina.
Näin varmasti tekivät myös Mannerheim, Gallen-Kallela ja monet muut suomalaiset suurmiehet. Tuon ajan juutalaisia koskevasta ajattelusta kiinnostuneille voi suositella luettavaksi vt. professorin ja kirkkoherran, sittemmin arkkipiispaksi nousseen Erkki Kailan kirjaa Aikojen murroksessa vuodelta 1921. Etenkin kyseisen kirjan neljäs luku ”Juutalaiset” ja viides luku ”Bolshevismi” kuvaavat juutalaisia ja ensimmäisen maailmansodan jälkeistä todellisuutta tavalla, joka todennäköisesti oli tuohon aikaan yleisesti hyväksytty Suomessa. Kailan ajattelu on osin maltillista mutta selkeästi antisemiittistä.
Helsingin Sanomien uutisen takaa kuultaa ilmeinen päämäärä markkinoida tulevaa kirjaa. Eikä tällaisen uutisen ”vuotamisessa” ole sellaisenaan mitään väärää. Arvostetun suurmiehen antisemitistiset käsitykset herättävät varmasti mielenkiintoa. On kuitenkin syytä pohtia tässä kohtaa tutkijan vastuuta. Antisemitismi on ilmiö, jonka kauhistuttavat seuraukset ovat olleet vertaansa vailla, ja sen vuoksi aihetta tutkittaessa analyysin pitäisi nähdäkseni olla erityisen tarkkaa, selkeää ja ymmärrystä lisäävää. Toivottavasti professori Teivaisen analyysi on tulevassa kirjassa huomattavasti syvempää kuin ne lyhyet lainaukset, jotka Helsingin Sanomat haastattelussa julkaisi. Lehteen oli muun muassa ensimmäisestä esimerkistä kirjattu vain lyhyt toteamus: ”Lienee selvää, millä tavoin tämä on antisemitististä.” Kun kyse on vielä aiemmin analysoimattomasta aineistosta, joka liittyy viimeisinä vuosina huomattavasti muuttuneeseen tutkimusalueeseen, ei tutkijan ei pitäisi siirtää vastuuta kuulijalle/lukijalle.
Muutos tapahtuu usein hitaasti mutta vääjäämättä. Liian hitaasti muutosta odottaville, liian vääjäämättä sitä pelkääville. Myös käsitys antisemitismistä Suomessa on muuttunut, ja muuttuu vielä tulevaisuudessa. 1980-luvun lopulla Suomea pidettiin maana, jossa antisemitismiä ei yksinkertaisesti ollut olemassa, erityisesti juutalaisvähemmistön pienen koon vuoksi. Nykyinen, uuden tutkimustiedon valottama kuva menneestä on aika lailla toinen. Niinpä Helsingin Sanomatkin nyt kirjoittaa: ”Antisemitismi oli sotien välillä länsimaailmassa ja Suomessa melko yleistä, eikä Mannerheim ole poikkeus.” Tämä pitää nykytiedon valossa paikkansa, eikä tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja olettaakseen, että myös tulevaisuudessa saamme lukea vastaavia otsikoita suomalaisten suurnaisten ja -miesten juutalaisvastaisista käsityksistä.
Artikkelikuvassa valtionhoitaja Mannerheim. Kuva: WSOY, Public domain, via Wikimedia Commons.
