Kuka hajottaa kirkkoa?

Takavuosikymmeninä uskottiin niin sanottuun ajopuuteoriaan. Sen mukaan Suomi ajautui tahtomattaan jatkosotaan tullessaan temmatuksi ”suurpolitiikan pyörteisiin niin kuin vuolas virta tempaa mukaansa ajopuun”. Ulkomainen historiantutkimus pakotti ennen pitkää suomalaiset muuttamaan käsitystä itsestään viattomina pelinappuloina. Ajopuuteoria näyttää kuitenkin nyt nostavan taas päätään, tällä kertaa kirkollisella kentällä.

”Toimintatila viedään, rahahanoja ja ovia suljetaan, lupia messuille ei myönnetä ja elintilaa pyritään määrätietoisesti kaventamaan.” kuvailee Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen järjestönsä tilannetta linjapuheessaan ja vertaa kirkon suhtautumista naisten pappeuden vastustajiin ”hengelliseksi perheväkivallaksi”. ”Kirkko vaatii meiltä raamatullisen luterilaisuuden hylkäämistä” ilmoittaa puolestaan Kansanlähetyksen lähetysjohtaja Daniel Nummela. Hän sanoo Kansanlähetyksen varautuvan tilanteeseen, jossa ”meidät käytännössä pakotetaan kirkon ulkopuolelle”.

Pakottamista ja siten liikaa vaadittu on se, jos sallitaan omantunnonvapaus, mutta vaaditaan yhteistyötä.

Järjestöt syyttävät toimintansa rajoittamisesta ja vaikeuttamisesta sekä kirkon hajottamisesta muita ympärillään, ennen kaikkea kirkkoherroja ja piispoja. Syytä he löytävät myös mediasta, joka on luonut heistä epäedullista julkisuuskuvaa. ”Mielikuva, joka meistä on, on alkanut dominoimaan vähän liikaa ja varmaan aiheuttaa ongelmia myös kirkon puolella siinä, miten meihin tulisi asennoitua” harmittelee Sleyn toiminnanjohtaja Tom Säilä.

Järjestöjohtajien puheenvuoroja yhdistää hämmästyttävä itsereflektion puute. Omassa toiminnassa ei nähdä mitään syytä siihen, että toimintaedellytykset ovat vaikeutuneet ja yhä useammat seurakunnat kyseenalaistavat lähetysmäärärahojensa ohjaamista heille.

Raamattuopiston Hengellisten syventymispäivien paneelikeskustelussa yllä mainitut järjestöjohtajat pohtivat esimerkiksi sellaista kysymystä kuin ”saako kirkon nykyinen johto kirkon hajoamaan?” Peiliin katsomisella ei keskustelussa ollut minkäänlaista tilaa.

Onko todellakin niin, että kirkko on kuin uhkaava virta, joka pakottaa viattomat ajopuut, konservatiiviset järjestöt, kohti vääjäämätöntä kohtaloa? Tarkastellaanpa seuraavaksi, millaisia kuoppia järjestöt ovat itse olleet kaivamassa asemalleen kirkossa ja suhteilleen kirkon päättäjiin.

Ensimmäisenä on mainittava vuoden näkyvin kirkollinen kohu, vuosi sitten Pietarissa järjestetty Inkerin kirkon pappisvihkimys, jonne viisi suomalaisten kirkollisten järjestöjen työntekijää matkusti hankkimaan naispapittoman pappisvihkimyksen. Järjestöt kuittasivat tapahtuneesta aiheutuneen kohun korkeintaan epäanteeksipyynnöillä: pahoiteltiin, että hämminkiä syntyi, mutta ei sitä, mikä hämmingin aiheutti eli kirkkomme virkakäsityksen kiertämistä hankkimalla pappisvihkimyksiä ulkomaisesta kirkosta, jonka alttarille naisilla ei ole asiaa. Alkuvaiheen pahoitteleva sävy on sekin muuttunut piispainkokouksen kuulemisprosessin myötä jopa uhmakkaaksi. Kansanlähetys on kiistänyt syyllistyneensä mihinkään sopimusrikkomukseen, vihjaili kirkkoa oikeustoimilla tällaisesta väitteestä ja esitti vaatimuksia erillisvihkimyksistä, kun heiltä pyydettiin sitoutumista kirkkomme tavanomaisiin pappisvihkimyskäytäntöihin.

Sopimusrikkomuksesta tosiaan oli kyse ja vakavasta sellaisesta, totesivat piispat, mutta taipuivat siitä huolimatta eriskummalliselle mutkalle tehdessään päätöstä lähetysjärjestöjen asemasta. Piispainkokoukseen tuotu asian esittely oli sävyltään ymmärtäväinen ja sivuutti täysin järjestöjen vastausten ongelmakohdat. Piispojen päiväkausia kestäneessä kokousmankelissa esitys koki muodonmuutoksen huomattavasti kriittisemmäksi. Todettiin, että vastaukset eivät poistaneet epäilyjä siitä, tulevatko järjestöt muuttamaan toimintatapojaan piispainkokouksen edellyttämällä tavalla. Esimerkiksi Kansanlähetys pyrki luistelemaan vastuusta, jos heidän työntekijöitään vihitään papiksi ulkomailla, vedoten työntekijöiden itsenäiseen toimintaan. Tällainen mahdollisuus lopullisessa päätöksessä torjuttiin. Piispat tulivat siihen tulokseen, että järjestöjen antamat selvitykset korjaavista toimenpiteistä olivat puutteellisia eikä kaikkiin niistä ole selkeästi sitouduttu. Looginen johtopäätös tällaisesta toteamuksesta olisi viedä asia sen toimielimen käsiteltäväksi, jonka päätösvaltaan ratkaisu järjestöjen lähetysjärjestöasemasta kuuluu – siis kirkolliskokoukselle. Puutteellinen ja osittainen sitoutuminen kuitenkin riitti piispojen enemmistölle, joiden äänillä asia katsottiin loppuunkäsitellyksi. Vakavan sopimusrikkomuksen sanktioksi tuli siten vakava moite eli ei mitään.

Pappisvihkimysepisodi ei suinkaan ole ainoa asia, joka on viime aikoina kiristänyt kirkon johdon ja järjestöjen välejä. Järjestöjohtajat onnistuivat puremaan ruokkivaa kättä myös keväällä julkaistulla 10 konservatiivisen järjestön yhteisellä pamfletilla, joka oli reaktio piispainkokouksen kirkolliskokoukselle tekemään esitykseen kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Julkilausumassaan järjestöjohtajat julistivat piispojen irtautuneen Raamatun opetuksesta ja ilmoittivat sanoutuvansa irti ”sellaisesta hengellisestä opetuksesta ja niistä opettajista, jotka opettavat avioliitosta Raamatun vastaisesti”. Järjestöjohtajat antavat siis ymmärtää, että lähes kaikki Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat ovat harhaoppisia ja kertovat sanoutuvansa irti heistä.

Kirkon ruoskiminen on jatkunut säännöllisesti järjestöjohtajien ja heidän lehtiensä päätoimittajien identiteettipoliittisissa ulostuloissa. Kesäjuhlien linjapuheissa on jo pitkään ollut tendenssinä luoda vastakkainasettelua pahan kirkon ja tunnustuksessa pitäytyvän järjestön välillä. Järjestöjohtajat myös samastavat liikkeensä alkukirkkoon ja muistuttavat, että tosiuskovat ovat aina halveksittu ja vainottu vähemmistö. Tällaisella retoriikalla omia vakuutellaan siitä, että vähemmistönäkemyksen omaksuminen on ylpeyden aihe, suorastaan merkki oikeasta uskosta. Vähemmistöön kuuluminen ei kuitenkaan itsessään ole mikään tae oikeassa olemisesta. Uskovathan erilaiset salaliittoteoreetikotkin vakaasti, että juuri heille on avautunut todellinen tieto ja enemmistö kulkee sokeana laumana harhaan.

Järjestöt peräänkuuluttavat kirkolta ”moniäänisyyttä” sekä ”elintilaa”. Moniäänisyydellä tarkoitetaan kuitenkin sitä, että järjestöt haluavat itselleen vapauden toimia ja puhua haluamallaan tavalla, mutta eivät suo samaa muille. Parhaillaan kuumana roihuava avioliittokeskustelu on osoittanut, että konservatiiviset järjestöt eivät missään nimessä hyväksy kahta rinnakkaista avioliittokäsitystä kirkkoon. Samaan aikaan he painokkaasti penäävät mahdollisuuksia toimia kirkon virkakäsityksestä poikkeavan näkemyksensä mukaisella tavalla. He vaativat itselleen oikeuksia, joita eivät ole valmiita suomaan muille. Tällainen on kaukana aidosta moniäänisyydestä.

Yksi järjestöjen lempi-ilmauksista on ”elintila”. Sitä viljellään puheissa ja kirjoituksissa yllättävän huolettomasti siihen nähden, millaisia assosiaatioita Lebensraum käsitteenä tuo. Jonkinlaiseen taitekohtaan on tultu myös elintilan kanssa. Järjestöt eivät kuulemma enää odota, että sitä annettaisiin heille. Nyt sitä otetaan. Kuulija ei voi olla kysymättä, millainen elintila riittää, vai onko elintilaa riittävästi vasta kun se on nielaistu kokonaan itselle? Tätä huolta ei ainakaan vähentänyt Uusi Tie -lehden päätoimittaja Santeri Marjokorven lohkaisu ”Ei tässä muuta kuin valtaamaan kirkkoja takaisin ja meidän tavoite on tietenkin se Latvian malli.” Latvian mallilla tarkoitetaan sitä, että kirkosta perutaan päätös vihkiä naisia papeiksi, kuten Latviassa tehtiin vuonna 2016. Tällainen kehitys ei tietenkään ole realistinen Suomessa, mutta se ei näemmä estä haaveilemasta sellaisesta. Sitä odotellessa järjestöt voivat alkaa kouluttaa itselleen tulevia pappeja norjalaisessa instituutissa, jonka kanssa Suomen Teologinen Instituutti on solminut koulutusyhteistyön. Silloin he eivät joudu altistumaan asioille, joita suomalaisten yliopistojen teologisissa tiedekunnissa opetetaan.

Pietistisiin liikkeisiin on toki aina kuulunut ajatus tosiuskovien yhteisöstä kirkon sisällä. Kirkon ja herätysliikkeiden suhteisiin on mahtunut vuosisatojen aikana erilaisia vaiheita ja erilaisia jännitteitä. Liikkeet ovat ennenkin kritisoineet yksittäisiä piispoja sekä kirkolliskokouksen päätöksiä. Uutta sen sijaan on, että muutamat järjestöt ovat alkaneet ottaa sekä teologisesti että toiminnallisesti seurakuntien roolin. Sley ja Kansanlähetys ovat viime vuosina järjestelmällisesti rakentaneet omia messuyhteisöjään. Kirkollisissa puheissa messuyhteisöjä pidetään jumalanpalveluselämää rikastuttavina ja tervetulleena lisänä seurakunnan elämän monimuotoisuuteen. Näiden järjestöjen messuyhteisöt on kuitenkin tarkoitettu paikallisseurakuntien jumalanpalvelusten kilpailijoiksi. Daniel Nummela kehottaa linjapuheessaan kuulijoitaan valikoimaan, mihin jumalanpalvelukseen he hakeutuvat. Hän kannustaa rakentamaan messuyhteisöjä, koska osassa paikallisseurakunnista ”esiintyy sellaista opetusta ja toimintaa, ettei niiden toimintaan voi johtaa ihmisiä hyvällä omallatunnolla”. Kuinka hyvällä omallatunnolla ihmisiä voi ohjata pois kotiseurakunnistaan? Entä millaisesta suhteesta Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kertoo se, että rahat kelpaavat, mutta todellinen seurakuntayhteys pitää rakentaa kirkon ulkopuolelle?

Ei kirkko hajoa itsestään. Kirkko hajoaa, kun sitä hajotetaan. Hajottajat ovat niitä, jotka vetäytyvät ehtoollisyhteydestä. Sellainen on skismaattista toimintaa eikä sen raskaampaa tapaa rikkoa kirkon ykseyttä ole. Skismaatikot kantavat vastuun kirkon hajottamisesta.

Erityinen vastuu on herätysliikejohtajilla. Heidän puheitaan kuunnellaan tarkkaan ja heidän esimerkkiään seurataan. ”Mitä meidän pitäisi tehdä? Antakaa signaali” kertoi Raamattuopiston Juha Vähäsarja ihmisten häneltä kyselleen. Millaista signaalia herätysliikejohtajat jatkossa antavat? Hyväksyvätkö he hiljaisesti räikeimmätkin verbaaliset hyökkäykset oman kirkkonsa johtoa kohtaan ja toisten kristittyjen demonisoinnin? Lietsovatko he omilla puheillaan vastakkainasettelua? Kehottavatko he kuulijoitaan astumaan rohkeasti yhteiseen ehtoollispöytään vai yllyttävätkö eristäytymään ja irrottautumaan ehtoollisyhteydestä toisella tavalla ajattelevien kristittyjen kanssa?

Artikkelikuvassa Bolton Abbeyn raunioita Englannissa. Kuva: JohnArmagh, Public domain, via Wikimedia Commons.