Kaikissa tieteissä on mukana humanistinen eetos

Tapahtuipa kerran niin, että matemaatikko, fyysikko ja humanisti olivat ajelulla Englannin maaseudulla. He ajoivat lammasaitauksen, jossa seisoskeli viisi valkoista lammasta ja yksi musta lammas, ohitse. Humanisti tokaisi: ”No nyt tiedämme, että Englannissa on myös mustia lampaita.” Fyysikko katsoi hölmistyneenä humanistia ja korjasi: ”Ei, tiedämme vain sen, että Englannissa on ainakin yksi musta lammas.” Matemaatikko oli jonkin aikaa hiljaa, kunnes mutisi: ”Tiedämme, että Englannissa on ainakin yksi lammas, jolla ainakin toinen puoli on musta.” Paikalle tullut filosofi sanoi: ”Tiedämme, että Englannissa vaikuttaa olevan jotakin, joka ainakin näyttää mustalta lampaalta.”

Tämä vitsi kuvaa osuvasti matemaatikon, fyysikon, humanistin ja filosofin tapaa jäsentää maailmaa. Siitä saattaa myös syntyä kuvitelma, että näiden tieteiden edustajat olisivat maailmankatsomukseltaan kovinkin erilaisia eivätkä siten voisi ymmärtää toistensa sielunmaisemaa – tai edes kuvitella tarvitsevansa toistensa tieteenalojen käsitteitä tai teorioita. Mutta onneksi tieteen reaalimaailmassa asiat eivät olen näin mustavalkoisia.

Nimittäin kaikille tieteenaloille on yhteistä se, että niissä pyritään analysoimaan ja ymmärtämään maailmankaikkeutta ja sen mekanismeja sekä ihmisyyttä, myös olemisen ”sietämätöntä keveyttä”, ilmiöitä mikro- ja makromaailmassa. Tieteiden tärkeänä tehtävänä on se, että kyettäisiin mahdollisimman luotettavasti selittämään, miksi maailma on niin kuin se on, miksi tiettyjä ilmiöitä tapahtuu ja mikä on niiden merkitys ihmiskunnalla ja koko maailman kokonaisuudelle.

Matematiikan tiedonmuodostuksen yhtenä tunnusmerkkinä on aksiomaattisuus. Perusoletuksista johdetaan uusia teoreemoja, jotka ovat loogisesti aukottomia. Pyrkimys on saavuttaa absoluuttinen totuus. Asiat ovat joko tosia tai epätosia. Sveitsiläinen matemaatikko Armand Borel (1923–2003) muotoili osuvasti, millainen on matemaattinen todellisuus: “Jokin muuttuu objektiiviseksi (toisin kuin ‘subjektiiviseksi’) heti kun olemme vakuuttuneita siitä, että se on olemassa muiden mielissä samassa muodossa kuin se on meidän mielissämme ja että voimme ajatella sitä ja keskustella siitä yhdessä. Koska matematiikan kieli on niin tarkka, se soveltuu ihanteellisesti sellaisten käsitteiden määrittelyyn, joista vallitsee tällainen yksimielisyys. Mielestämme se riittää antamaan meille tunteen objektiivisesta olemassaolosta, matematiikan todellisuudesta…” Eli abstraktitkin matemaattiset oliot ovat sellaisia, jotka ovat syntyneet tutkijoiden yksimielisyydestä loogisen päättelyn tai matemaattisen todistelun myötä.

Sen sijaan empiirisissä tieteissä, kuten fysiikassa, kemiassa, insinööritieteissä, lääketieteessä, lähdetään siitä, että havainnoista seuraa johtopäätös. Jos sama havainto tuottaa toistuvasti saman johtopäätöksen, voidaan muodostaa teoria. Teoriaa voidaan sitten testata uusintakokein. Useimmiten tukena on matemaattinen malli, ainakin fysiikassa, usein myös kemiassa. Humanistisissa ja sosiaali- ja kasvatusalan tieteissä on monia tiedonhankintatapoja ja niissä tehdään päätelmiä kokemuksesta (havainnosta) ja loogisen päättelyn avulla. Joskus käytetään apuna tilastollisia menetelmiä, jotta voidaan arvioida tutkittavan asian tilastollista merkitsevyyttä.

On selvää, että humanisti tarvitsee matematiikkaa, mutta miksi julkisessa keskustelussa usein unohdetaan se, että myös matemaatikko – tai insinööri – tarvitsee humanismia. Miksi keskustelussa kärjistyy vastakkainasettelu, vaikka esimerkiksi tunnetun itävaltalais-brittiläisen tieteenfilosofin, Sir Karl Popperin (1902–1994) väitetään todenneen, että käsitys siitä, että on olemassa eri tieteitä, on erehdys, joka on syntynyt siten, että tiedekuntajako on otettu liian vakavasti. On olemassa vain ongelmia eli probleemoja, jotka eivät tunne tiedekuntien rajoja. Tätä akateemikko Oiva Ketosen (1913–2000), jonka tutkimustyö suuntautui matematiikkaan ja teoreettiseen filosofiaan, mukaan on syytä korostaa, koska vastakkainen näkemys on kaiken niin sanotun fakki-idiotian peruspostulaatti. On syytä huomata, että tieteentekijät ovat aina myös ihmiskunnan palvelijoita. He ovat ihmisen asialla myös silloin, kun he tutkivat ja selittävät luontoa eikä pelkästään silloin, kun he yrittävät ymmärtää ihmistä ja hänen toimintaansa.

Mediassa usein korostetaan luonnontieteiden ja taloustieteiden merkitystä, koska niillä saadaan useimmiten rahassa tai numeroissa mitattavaa tulosta aikaan. Humanististen tieteiden tutkimustulokset eivät ole samalla tavoin suoraan mitattavissa. Se johtuu siitä, että ihminen ja hänen toimintansa ovat tutkimuskohteina erilaisia kuin esimerkiksi luonnontieteiden, taloustieteiden tai matematiikan tutkimuskohteet. Laadullisia mittareita on kyllä kehitetty ja niiden tuloksia voidaan relevantisti tulkita. On siis mahdollista “mitata” tai kuvailla tutkittavia ilmiöitä ja tutkimustuloksia myös kvalitatiivis-kvantitatiivisesti eli laadullis-määrällisesti.

Humanismilla tarkoitetaan yleensä historiallisia ja kielitieteellisiä tieteenaloja ja oppiaineita sekä niiden tutkimusta. Mutta me painotamme akateemikko ja filosofi G. H. von Wrightin (1916–2003) kirjassa Humanismi elämänasenteena (1981) olevaa näkemystä humanistisen asenteen ja tieteen keskinäisestä yhteydestä. Von Wrightin mielestä humanistinen elämänasenne on selvästi älyllinen. Se perustuu “kriittiseen ja järkiperäiseen suhtautumiseen todellisuuteen” ja sen “psykologinen perusta on oleellisesti sama kuin tieteellisen asenteen.”

Loppujen lopuksi tärkeintä on ymmärtää, että maailman kokonaishahmottamiseen tarvitaan kaikkia tieteitä. Niiden tutkimustulokset eivät ole korvaamattomia vain tieteen, vaan myös sen ulkopuolisessa, maailmassa, jossa tavoittelemme kaikille parasta mahdollista elämää. Tämä kunnianhimoinen tavoite edellyttää ennen muuta sitä, että osaamme tehdä hyvin perusteltua ja eettisiä ratkaisuja. Siihen emme kykene pelkästään “kovien tieteiden” avulla ilman humanistista elämänasennetta ja ymmärrystä humanistisista tieteistä.

Artikkelikuvassa musta lammas. Kuva: Véronique PAGNIER, Public domain, via Wikimedia Commons.