Kun Tarja Halonen toisen presidenttikautensa päätyttyä palasi ei ainoastaan puolueensa vaan myös kirkkonsa jäseneksi, hän muistaakseni perusteli tämän askeleen suunnilleen näin: Minulla on sellainen käsitys, ettei tässä ole kaikki. Tämä varovainen ja sympaattinen vastaus tuli mieleeni, kun sain käteeni emeritaprofessori Merete Mazzarellan uusimman kirjan Jotain muutakin kuin tämä (ruots. Något på andra sidan 2023). Kiinnostuin ja innostuin kun huomasin, että tässähän on kirja, jossa sekä älymystön eturiviin että kirkkoon kuuluva henkilö varmasti pystyy tarjoamaan sanat sille uskonnollisen kenttämme ryhmälle, joka epäröiden ja hapuillen ilmaisee elämänkatsomuksensa juuri tällä tavoin – maamme ehkä yleisimmällä henkilökohtaisella uskontunnustuksella. On jotain muutakin kuin tämä.
Kaksi työmiestä oli tullut asentamaan kylpyhuoneen kaappia. Kun työ vähän kangerteli, toinen heistä totesi: ”Nythän on perjantai ja kolmastoista päivä.” Välittömästi hän riensi lisäämään: ”Ei sillä, en minä taikauskoinen ole…” ”Etkö ollenkaan?”, Mazzarella kysäisi. Hetken tuumittuaan mies vastasi: ”No, joskus kyllä mietin, että voihan sitä olla jotain muutakin kuin tämä.” ”Eihän tuo ole taikauskoa”, Mazzarella sanoi. ”Eihän sitä koskaan tiedä” mies sanoi yhä mietteliäänä, mutta lisäsi varmuuden vuoksi nopeasti: ”En ole uskonnollinen.”
Tällä kirjan ensimmäisellä sivulla olevalla lyhyellä kertomuksella kirjoittaja lähtee liikkeelle ja toteaa aluksi, kuinka kiusaantuminen uskonasioista on yleistynyt kulttuuripiirissämme. Tämä on hänen mielestään erityisen tyypillistä piireissä, joissa hän enimmäkseen liikkuu, yliopistoihmisille, kulttuuriväelle ja Etelä-Suomen suomenruotsalaisille.
Merete Mazzarella ei liiku ensimmäistä kertaa suurten elämänkysymysten äärellä. Vuonna 2017 hän julkaisi kirjan Elämän tarkoitus (ruots. Om livets mening). Uudessa kirjassa on tullut aika päästää nämä perimmäiset kysymykset vielä lähemmäksi itseään, kun hän siinä ryhtyy tutkimaan ja pohtimaan omaa uskoaan, omaa jumalasuhdettaan. Mieleeni tulee sosiaalipsykologian professorin Antti Eskolan vastaava kirja Uskon tunnustelua. Mitä Jumalasta pitäisi ajatella? (1999).
Juuri tästä on kyse Mazzarellan kirjassa, uskon kyselevästä ja kriittisestä tunnustelusta. Kahdella kirjoittajalla on erilainen kulttuurinen ja hengellinen tausta, mutta molemmat ovat kuitenkin saaneet uskonnollisia aineksia elämänsä eväiksi, Eskola varmasti enemmän kuin Mazzarella. Tämän tanskalainen äiti kävi harvoin kirkossa, mutta hän oli uskovainen ja kertoi tästä nolostelematta, ”sillä hän ei ollut suomenruotsalainen vaan tanskalainen” kirjailijatytär toteaa. Isäänsä hän luonnehtii kulttuurikristityksi, ”joskin viileänpuoleiseksi”.
Mitkä olivat sitten lapsuus- ja nuoruusvuosien antamat uskonnolliset eväät? ”Minut on kastettu, olen käynyt rippikoulun”, Mazzarella kertoo, ”kuulun kirkkoon enkä ole ikinä harkinnut eroamista”. Mutta hän ei katso saaneensa varsinaista uskonnollista kasvatusta. Joka ilta hän kuitenkin luki ”Levollelaskenluojani”, mikä ei tuntunut hampaiden harjausta kummemmalta. Koulussa Raamatun opetustaulut tekivät häneen syvän vaikutuksen ja perheen vuosina Pekingissä hän kävi nunnien pitämää Pyhän Sydämen koulua.
Rippikoulu Helsingissä oli rutikuivaa pänttäämistä ”enkä muista, että siellä olisi mitenkään yritetty koskettaa sisintäni tai ylipäätään vedota tunteisiin… Koko kasvuikäni uskonto oli enemmän kieltoina kuin käskyinä”, hän toteaa.
Joitakin tärkeitä ja ravitsevia uskonnollisia eväitä tuleva kirjailija ja professori näyttää kuitenkin saaneen aikuisen elämää varten. Hän on lukenut lapsenlapselleen lastenraamattua, käynyt välillä kirkossa ja toiminut jopa kirkkoväärtinä joitakin vuosia Tammisaaren kirkossa. Ja hän on kirjoittanut kirjan elämän tarkoituksesta, kuten edellä totesin. ”Mutta uskon kysymyksiä olen lykännyt”, hän toteaa. ”Olen ajatellut voivani tarttua niihin sitten joskus. Nyt se hetki on koittanut.”
Miksi nyt? Ehkä siksi, että pandemia sai hänet pysähtymään, hän toteaa. Ehkä siksi, että kuolema on lyhyessä ajassa vienyt häneltä veljen ja läheisiä ystäviä. ”Ja että minä, joka olen vuosikymmenet ajatellut kuolemaa, tunnen sen alkavan hönkiä niskaani”.
”Ennen kiusaantumista oli uskontokritiikki. Ja ennen uskontokritiikkiä oli kristinusko valtionideologina.” Tällä toteamauksella Mazzarella aloittaa uskonsa tunnustelun, jossa hän käy läpi kristillistä uskoa koskevia keskeisiä kysymyksiä. Tällöin on alleviivattava sekä sanaa kristillistä että sanaa kysymyksiä.
Häntä ei kiinnosta mikään laimennettu kristinuskon versio. Hän pitää enemmän nikealaisesta uskontunnustuksesta kuin apostolisesta: ”´Valo valosta´ toistan itsekseni, ´tosi Jumala tosi Jumalasta´. Tässä kohtaan viimein jotain, mikä ei tunnu sopimukselta, tässä kohtaan Mysteerin. Huomaan myös uskovani enemmän silloin kun olen kirkossa.”
Mazzarella painottaa usein uskon yhteisöllistä puolta. Hän mainitsee minkä eräs seurakuntalainen kerran ”viisaasti” sanoi hänelle: Joka on epävarma uskossaan, voi jättäytyä muiden uskon varaan.
Tällöin nikealaisen tunnustuksen yhteisöllinen alku ”Me uskomme…” tuntuu tietysti paremmalta kuin apostolisen tunnustuksen yksilöllinen ”Minä uskon…”
Usein hän viittaa tanskalaiseen kirjailijaan, joka oli ruvennut käymään kirkossa, ei siitä syystä, että hän on tullut uskoon, vaan joka on tullut uskoon, koska hän on ruvennut käymään kirkossa ja kokemaan sen yhteisöllisyyttä liturgiassa, virsissä, rukouksissa, musiikissa.
Mazzarella haluaa siis kohdata klassisen uskon haastetta kriittisesti ajattelevalle modernille ihmiselle. Sen edessä hän sitten esittää hyvinkin keskeisiä kysymyksiä: Onko Jumala olemassa? Mitä uskominen on? Todistaako luonnontiede uskon vääräksi? Mitä sielu on? Entä kuolemattomuus? Mitä on ajateltava taivaasta ja helvetistä? Kuinka rukoilla? Ja sitten kuolema, mitä se on? Missä kuolleet ovat? Miten Jumala auttaa surussa?
Näillä kysymyksillä pohjoismaisen kirjallisuuden professori liikkuu sujuvasti maailmankirjallisuudenkin laajalla kentällä. Meitä vastaan tulee antiikin ajan kirjailijoita ja filosofeja, Raamatun henkilöitä tietysti, keskiajan ja reformaation ajan teologeja, valistuksen ajan ja oman aikamme tiedemiehiä, ajattelijoita ja kirjailijoita. Saamme kohdata epäilijöitä ja etsijöitä, uskovaisia ja kieltäjiä. Näiden seurassa Mazzarella sitten tunnustelee sekä muitten uskoa että omaa, kuunnellen ja lainaten, välillä samaa mieltä heidän kanssaan, välillä eri mieltä.
Ja mihin kaikki tämä päätyy? Päätyykö uskon tunnustelu johonkin uskontunnustukeen?
Näin Merete itsekin kyselee: ”Mihin olen päätynyt? Uskonko minä? Jos joku nyt kysyisi minulta, tekisi mieli vastata: ´Riippuu siitä, mitä tarkoitat uskolla.´… Uskon tunteisiin tiedonlähteenä ja olen varma, että on olemassa jotain tuonpuoleista, mutta varsinaista rukouselämää minulla ei vieläkään ole. Mystiikkaa en ole päässyt lähellekään, vaikka tahtoisin kyllä… Olen viettänyt vuoden Jumalan kanssa… en ole saanut vielä kyllikseni… Aion jatkossakin käydä kirkossa epäsäännöllisen säännöllisesti.”
”Olen yhä epävarma uskontunnustuksesta, tahtoisin voida laulaa sen: silloin se ei tuntuisi sitovalta sopimukselta, joka vaatii allekirjoitustani.”
”Pidän ajatuksesta, että on olemassa täysin toisenlainen ja suurempi todellisuus, jota me ihmiset emme rajallisuudessamme pysty ymmärtämään… On paikallaan ajatella Jumala joksikin muuksi, joksikin paljon suuremmaksi ja ihmeellisemmäksi kuin me koskaan pystymme kuvittelemaan… Uskon Hänen hymyilevän meidän kuvitelmillemme, ja uumoilen Hänen hymynsä olevan enimmäkseen leppoisaa.”
”Rukouksista Isä meidän tuntuu minusta kotoisimmalta. Se, ja Herra, armahda.”
”Uskon että uskon.”
Arvioitus teos: Merete Mazzarella, Jotain muutakin kuin tämä. Pohdintoja uskosta. Suomentanut Raija Rintamäki. Tammi 2023.