Veikko Ennala – paheksuttu pakinoitsija Jeesuksen jäljillä
”Kuka selittäisi miksi todellisten uskovaisten on julmistuneina vihattava sellaisia onnettomia, jotka yhä vielä haeskelevat tietä Jumalan luo ja miksi heitä on Lapuan Aaron tavoin uhitellen pilkattava?… Kuka selittäisi, olisiko Jumala kenties löydettävissä yksinäisyydessäkin, hiljaisina, unettomina öinä, jolloin ajatus on herkistynyt kaupungin kohun hetkeksi vaiettua. Ja kuka selittäisi, miksi Jumala haluaa leikkiä kanssamme arvausleikkiä ja miksi Hän ei itse kirjoita tulikirjaimin taivaalle: ”Älkää pelätkö, minä olen rakkaus ja teidän syntinne ovat anteeksi annetut. Minä tulen kerran ja vien teidät jokaisen lupaukseni mukaisesti kanssani iankaikkisuuteen ja minä itse ilmoitan teille milloin saavun. Siihen asti palvelkaa minua ei huutaen ja meluten ja ryömien lattialla lukittujen ovien takana, vaan rakastamalla lähimmäistänne” – Veikko Ennala (Hymy 7/1967)
”Muistakaamme kaikki kiitollisin mielin, että vasta hauta on portti elämään” – Veikko Ennala 1986
I
Veikko Ennala (1922-1991) oli suomalaisen gonzo-journalismin isä, laaja-alainen kirjallinen lahjakkuus ja keskustelunherättäjä, ammattiprovokaattori ja monipuolinen sensaatiomies. Niiden, joilla oli ilo ja kunnia seurata lehdistöä ja ajan ilmiöitä 1960- ja 1970-luvuilla, oli mahdotonta suojautua Ennalalta. Ennala tunsi kirjallisuusväkeä Mauri Sariolasta Olavi Paavolaiseen, lähetteli kirjeitä johtajille, ministereille ja piispoille, haastatteli nousevia tähtiä aina Irwin Goodmanista Mikko Alataloon, kiersi tapahtumissa ja tempauksissa sekä kävi keskusteluja niin seksityöläisten, kylähullujen kuin Niilo Yli-Vainionkin kanssa. Intoa ja rohkeutta piisasi, katse ylsi kauas. Ennala teki likasankojournalismista oman taiteenlajinsa, jonka tunnusmerkeiksi muodostuivat riipaiseva rehellisyys, riittävä röyhkeys, nokkava nokkeluus ja näpäytykset alhaalta ylöspäin.
Huomiota herättävän suuressa osassa pakinoitaan, kohukirjeitään ja juttujaan Ennala kääntää katseensa kohti kristinuskoa, kirkkoa ja kristittyjä. Millaisia herätysliikkeitä maassamme toimii? Mikä on kirkon kanta kulloiseenkin päivän polttavaan asiaan? Mitähän Jeesus tästä tuumaisi? Millainen Jumala oikeastaan on? Uskonnollissävytteisen eksistentialismin perillisenä Ennala kritisoi rajusti kirkkoa, mutta kunnioittaa rehellisiä uskovia. Uskonto itsessään on Ennalan mielestä mielekästä, jopa kaivattavaa, mutta kaikki sen varjolla tapahtuva nöyryyttäminen, syyllistäminen ja pelotteleminen on puolestaan suoraan saatanasta.
Uskonnosta Ennala ei kuitenkaan eroon pääse. 1960-luvun alusta lähtien se esiintyy hänen kirjoituksiensa vakioaiheena.
II
”Kaikki lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyvät muistot ovat katkeria” kommentoi Ennala elämäkerturilleen Osmo Lahdenperälle. Lahjakas, lukeva poika joutui alati pakenemaan isänsä selkäsaunoja ja kodin ahdistavaa ilmapiiriä. Väkivaltainen ja kontrolloiva isä oli päättänyt tehdä pojastaan presidentin ja uskoi remmin muovaavan pienestä Veikosta kovan ja kestävän. Lukemiseen kuitenkin kannustettiin ja kirkossa käytiin. Pappi, joka joka välissä muisti julistaa korinttolaiskirjeiden rakkauden sanomaa seurakunnalleen, taisi tiedetysti myös piikain perässä juoksemisen. Muun muassa se sai Ennalan jo nuorena tajuamaan, että kiiltokuvauskovaisten puheiden ja tekojen välillä on toisinaan valtavia ristiriitoja.
Jos yksi myöhempien kirjoitusten johtoaihe oli uskonto ja uskovat, toimivat myös nuorena luetut kirjailijat johtotähtinä tulevan tekstinikkarin tyylille. Ihailun kohteisiin lukeutuivat monet maailmankirjallisuuden huiput, joilta kultakin Ennala peri jotain: Maupassantilta elämän kitkerän koomillisuuden, Gogolilta kolean naurun, Hemingwaylta iskevät lauseet ja Hamsunilta raa`an realismin.
Onneton lapsuus todella valmensi Ennalaa, mutta ei isän toivomalla tavalla. Uskoakseni se istutti häneen sen ulkopuolisen kriitikon identiteetin, josta oli tuleva hänen lahjansa ja kironsa.
Sodan aikana tk-miehenä toimiminen valmisti Ennalaa puolestaan siihen työhön, mikä häntä odotti: hänestä oli tuleva Suomen ensimmäinen todellinen ”kohutoimittaja”, jonka saamat ylistys- ja valistuskirjeet toimisivat oivallisena tutkimusaineistona maisterintutkielman aihetta kaipaavalle tutkijalle. Niiden kautta piirtyisi mielenkiintoinen kuva siitä, mitä se kuuluisa ”tavallinen kansa” tuolloin ajatteli. Kiertolaisvuosien ja lyhyempien työpätkien jälkeen Ennalan tie vei Apuun, jonka jälkeen alkoivat varsinaiset suuren huomion vuodet Hymy-lehdessä ja sittemmin myös Alibissa.Vuodesta toiseen Ennala niitti yhtä lailla halveksuntaa ja kiitosta.
Lehtien laajat levikit ja hittijutut eivät kuitenkaan olleet ainoa puoli Ennalan sodanjälkeissä elämässä. Varjopuolensa langettivat henkilökohtaiset tragediat, kuten tyttöystävän ja myöhemmin vielä vaimonkin itsemurhat sekä alkoholiongelma. Boheemista ja kärkevästä maineestaan huolimatta Ennala osasi kuitenkin olla myös ”arkirutiineista nauttiva rakastava isä”, kuten hänen poikansa Eemu Ennala on muistellut.
Vuonna 1991 Veikko Ennala haudattiin Lamminpään hautausmaalle. Hautakiven hän suunnitteli itse itselleen jo 1970-luvulla. Siinä lukee ennalamaisen selkeästi: ”Veikko Ennala – Syntyi ja kuoli”.
III
Luettuani Tommi Liimatan hienon kulttuurityön, kolmiosaisen koosteen Ennalan kirjoituksista, ällistyin oitis uskontoaiheisten tekstien määrää. Seuraavaksi hämmästyin tekstien sävyä: Ennala kunnioittaa uskovia ja kristinuskon suurta kertomusta, mutta moralisoiva kirkko tai yksilöä syyttävä yhteisö saa osakseen armotonta kritiikkiä. ”Olen hyökännyt rajusti kirkkoa, mutta en vilpittömiä uskovaisia vastaan” Ennala kiteyttää Lahdenperälle. ”Maksan kirkolle veroa toistatuhatta markkaa vuodessa. Sen edestä saan siis arvostellakin”.
Mielenkiintoista on, että Ennala tuntuu olevan modernin ateistin vastakohta – hän tuntee kritiikkinsä kohteen, argumentoi selvästi ja suhtautuu kunnioittavasti ”vastapuoleen”. Ymmärtämättömyydellään ylpeilevät vapaa-ajattelijat olisivat ajaneet järkevästi kyseenalaistavan Ennalan syvään myötähäpeään.
On merkillepantavaa, että Ennalan omien tekstien uskontokäsitys on huomattavasti myönteisempi kuin Osmo Lahdenperän kirjan Neron heikkoudet: Veikko Ennalan elämä. Lahdenperän proosallinen teos pitää sisällään runsaasti myös Lahdenperän omia ajatuksia. ja onkin perusteltua olettaa, että hyökkäävämpi ja pilkallisempi ote on peräisin Lahdenperän kynästä.
Omien sanojensa mukaan ”satoja saarnoja” kuunnellut Ennala nimittäin todella tietää, mitä kritisoi. Esimerkiksi Jumala-kuvansa kehitystä hän analysoi vakuuttavasti. Nuorena hän kertoo kaivanneensa persoonallista rakastavaa Jumalaa, joka olisi hänen oman isänsä täysi vastakohta. Myöhemmin kiukuksi yltyvä kaipaus on samalla pettymystä ja kiukkua isää kohtaan, minkä Ennala myöntääkin Lahdenperälle. Freudilainen asetelma kuitenkin purkautuu loppua kohden, ja myöhempien pakinoiden Jumala on ennemmin ”suuri tuntematon tuntemattomassa olinpaikassa”, ei enää inhimillinen vaan pikemminkin eräänlainen rakkauden tiivistymä – se kuuluisa ”korkeampi voima”.
Tähänkään voimaan ei Ennala kuitenkaan varauksetta tunnusta uskovansa. Hän säilyy loppuun saakka ulkopuolisena, toisinajattelijana ja aatosrikkaana agnostikkona. Jos Jumala kuitenkin on, ei se Ennalan mukaan ole ainakaan sellainen kuin monet konservatiivisemmat kristityt hahmottavat. Ennala ihmettelee niitä, joiden ”Jumala on raju, julma, vihassaan hillitön… Hän ei ole rakkauden Jumala vaan tulen ja veren kostava Jumala” (”Maailmanloppu alkaa Oulusta”, Hymy 9/67). Ennalan Jumala-kuva kiteytyy yhteen dogmiin, siihen ainoaan, jonka hän toivoisi Jumalan tulikirjaimin profeetan kautta vahvistavan: ”Minä olen rakkaus niin että älkää pelätkö ja kun minä olen Rakkaus en ole valmistanut teille ikuista tuskan paikkaa kuoleman rajan takana sen jälkeen kun maallinen tuskanne viimeinkin on päivästä päivään kärsitty” (”Isä Jumala”, Hymy 7/80).
Jumalan ja rakkauden samaistaminen ei vielä järin anarkistista ole, mutta kolminaisuuteen Ennala suhtautuu vahvasti epäillen. Perusteluikseen hän esittää sen, että ”alkuperäisissä evankeliumeissa ei puhuta mitään pyhästä hengestä, meidän Herrammehan julistettiin kolminaiseksi vasta Nikean kirkolliskokouksessa kirkkoisien toimesta” (”Lälälälälälololololo”, Hymy 5/69). Miten hedelmällistä olisikaan ollut, jos joku tuon ajan teologi tai kirkollinen toimija olisi tarttunut mahdollisuuteen ja ryhtynyt keskusteluun Ennalan kanssa! Tällaisen keskustelun toteutumattomuudesta ei voi ainakaan Ennalaa syyttää, sillä hänellä kyllä riitti aloitteita ja yritystä.
IV
”Jeesus on kaunis ja niin hyvä. Ei kukaan ole niin hyvä kuin Jeesus” opettaa Ennala mainiossa pakinassaan ”Isän elämän vaikein kuulustelu” (Hymy 8/69). Pakina ei juurikaan jätä epäselvyyttä siitä, miten Ennalan mielestä evankeliumin kuuluisi kuulua. Jeesuksen elämä opetuksineen taittuu keveinä vetoina lasten kielelle, huumorin ja kunnioituksen paiskatessa kättä. Jeesus ei pidä kaurapuurosta vaan antaa lapsille karamelleja ja lopulta taivaassa isälle lauluäänen! Armon ja anteeksiannon sanoma asetetaan kristillisen moralismin vastakohdaksi. Lasten kysyessä, onko Jeesus kiltti, Ennala vastaa: ”Kyllä se on. Muuten se ei olisikaan Jeesus… Jeesus ei koskaan anna keppiä eikä se pane lapsia mihinkään tulijärveen vaikka jotkut niin sanovat. Kun sinä kuolet, ottaa se sinut taivaaseen ja siellä on kivaa. Jeesus itsekin on kiva…joskus (Jeesus) itkee meidän takiamme kun olemme tuhmia. Mutta sitten se antaa kuitenkin anteeksi” (Hymy 8/69). Voisiko asiaa paremmin pyhäkouluikäiselle selittää?
Ennala osaa arvostaa ihmisen vakaumusta ja siihen johtanutta pohdintaa. Uskontokasvattajana hän tuntuu olevan maltillinen ja toteaa, että ”ratkaiskoot itse lapset kantansa… jos heistä tulee uskovaisia, hyvä on, ja jos heistä tulee ateisteja, hyvä on. Pääasia on, että heistä tulee hyviä ja rehellisiä ateisteja tai hyviä ja rehellisiä uskovaisia” (Hymy 8/69). Uskoa ja siihen mahdollisesti liittyvää rauhaa Ennala pitää kuitenkin positiivisena asiana. Hän kertoo, miten häneen teki suuren vaikutuksen yhdysvaltalaispastori Clevelandin saarna, jossa tämä kuvaa uskoa siivet antavaksi voimaksi: ”ihmiset, jotka Herraan uskovat, kohoavat siivilleen kuin kotkat” (Hymy 8/69).
Ennalan katekismuksessa tiivistetään myös ihmiskunnan voitto kuoleman vallasta: ”Jeesus on kaikkien ihmisten isä eikä isä koskaan heitä lasta kivellä. Enhän minäkään heitä sinua kivellä, sillä minä rakastan sinua… Haudalla ei saa koskaan itkeä… siellä pitää nauraa ja olla iloinen, sillä jokainen joka kuolee pääsee Jeesuksen luo ja siellä on niin kivaa” (Hymy 8/69). Armollinen Jeesus on ”vähän joka paikassa. Se on täällä meilläkin. Ei se kirkossa yksin ole” (Hymy 8/69).
Tälle kaivatulle Kristukselle Ennala kirjoitti kirjeitäkin, hienoimpana esimerkkinä ”Tilinteko elämästä jonka Sinä minulle annoit” (Hymy 3/73). Tässä raadollisenkauniissa tunnustuskirjeessä Ennala paljastaa, että syy hänen kasvavaan epäilyynsä ja agnostikkouteensa piilee ennen kaikkea siinä, että Jumala ja Jeesus eivät ole vastanneet hänen rukouksiinsa. ”Vaikka muutenkin olen Sinua haeskellut, en vain ole löytänyt”. Asianlaitaa ei varmasti parantanut pappien haluttomuus dialogiin, piispa Gulinin vastaamattomuus yhteydenottoihin, korkeaotsaisten uskonveljien paheksunta sekä henkilökohtaiset tragediat. Saamansa palautteen Ennala summaa: ”Olen saanut paljon pilkkaa ja vainoa osakseni” (Hymy 3/73).
Kirjeen puhuttelevassa lopussa on kuultavissa kaikuja lauluntekijäkaima Veikko Lavin ”Syntisen virrestä”, jonka lopussa usko tunnustetaan kierrellen: ”Vaan mä en usko. Toivon pidän yllä, kun sulle valehdella en mä voi”. Samoin tuumaa Ennala, lähes körttiläisin sävyin: ”Vaikka olenkin agnostikko, lopultakaan minulla ei ole hartaampaa toivetta kuin että osoittaisit minun olleen epäilyksineni väärässä, että on olemassa Sinun valtakuntasi, ja että erään taivas-fantasiani mukaan Orionin tähtisumu tosiaankin on iäisyyden valoa, joka tulvii Taivaan maasta. Novellini mukaanhan ”katselen sitä usein itsekin, sydämessäni suru ja toivo” (Hymy 3/73).
V
Papit eivät Kristus-kuvan kirkastamisessa kuitenkaan onnistu, päinvastoin. Ennalan pakinoiden papit valehtelevat, syyttävät ja saarnaavat ilkeyksiä. Monia mainitaan nimeltäkin: esimerkiksi pastori Markku Särelän kehitysvastarinnalle Ennala omistaa kokonaisen ivaavan kirjoituksen. Myös kristittyjen yleinen ilottomuus saa Ennalalta nuhteet. Jo Apuun kirjoittaessaan hän hämmentyi, kun hänen kysymyksensä Jeesuksen kuoliniästä joutui sensuurin kynsiin. Ennala tajusi, että ei voi jäädä Ouluun, mikäli tiettyjen piirien vaikutusvaltainen ahdasmielisyys rajoittaa häntä noin voimallisesti. Muun muassa tämän johdosta hän päätti siirtyä etelään, missä ”Jumala on vähemmän kiukkuinen” (Hymy 9/67).
Samat ongelmat tuntuivat kuitenkin leimaavan kristillisiä piirejä kaikkialla Suomessa. Ennala teki tärkeää uskontohistoriallista tutkimusta ja raportoi paikan päältä Niilo Yli-Vainion tilaisuuksista, heinoslaisten kuvioista Oulun suunnalla, Maranata-herätyksestä ja niin edelleen. Erityisesti heinoslaisten ja Maranata-herätyksen maailmanlopun julistus saa Ennalan kiukustumaan: ”Heidän Jeesuksensa ei ole rakastava hyvä paimen. Hän on pilvissä väijyvä sanomaton uhka”. Tällaista muiden poisrajaamista ja omasta pelastusvarmuudesta hihkumista Ennala ei voi sietää. Hän alleviivaa toistuvasti, kuinka ”ei minun eikä maranata-veljien ja -sisarten asiana ole päättää, keitä Jeesus pitäisi ominaan tässä kaupungissa, jos Hänen tulemisensa nyt tapahtuisi. Vain arvella on lupa. Siinä istuessani tuntuu siltä, että Hän veisi mukanaan vain tyhjiä viinapulloja keräilevän vanhuksen, joka Hämeenpuiston penkillä niin usein yksinäisenä ja unohdettuna murentelee mustaa leipäänsä. Minne Hän hänet veisi? Ehkä – niin kuin Andersenin ihanassa sadussa – Hän veisi hänet mukanaan tähteen, tuikkivaan tähteen tuolla ylhäällä. Helminen Yrjö (Ennalan tapaama kadunmies) vieressäni korahtelee. Vaikuttaa siltä kuin hän itkisi hiljaa. Ehkäpä Jeesus hänen kohdallaan voisi ajatella asiaa, sillä onhan Helminen Yrjö ainakin katunut” (Hymy 5/69).
Ennala puhuu aina sortuneiden puolella sortajia vastaan. Hän ei voi käsittää miksi kansankynttilöiden päällimmäisinä tunteina ovat omahyväisyys, ylpeys ja nyreys. Ennala kiinnittää huomionsa siihen, miten vahingoniloisia pelastuksestaan varmat usein ovat ja miten voitonriemuisesti he joskus suhtautuvat niihin, jotka eivät pelastu. Ennala saa lukemistaan yleisönosastokirjoituksista vaikutelman, että usein tällaista kirjoittajaa harmittaa lähinnä se, ”ettei hän tuhon käytyä kykene piilopaikastaan huutamaan ”sanoinhan minä”” (Hymy 9/67). ”Voi kaikkia meitä onnettomia”, Ennala parahtaa, ”jotka lapsekkaina olemme uskoneet kaikki tulleemme lunastetuiksi iankaikkiseen elämään Jeesuksen ristinkuoleman kautta. Voi kaikkia sairaita, liikuntakyvyttömiä vanhuksia, orpoja, vanhoja, yksinäisiä, työttömiä, avioliitoissaan epäonnistuneita, sysittyjä ja syrjittyjä, jotka jo täällä ajassa ovat kovan kohtalon muodossa läpi käyneet eräänlaisen helvetin; edes Jumalan oma uhri ei meitä pelasta vielä kauheammalta helvetiltä” (Hymy 9/67).
Tällainen armottomuus ei Ennalalta saa armoa. Ennala, joka näkee mahdollisessa Jumalassa vain rakkauden ja armon vaihtoehdon, toteaa, että tuomiopäivän profeettojen suhteen meillä on vain kaksi vaihtoehtoa. Joko todeta, että he ovat huijareita ja vääriä profeettoja tai sitten todeta, että ”Herra itse laskettelee karkeita valheita pilanpäiten” (Hymy 9/67). Näistä kotimaisista vääristä profeetoista Ennala tarjoilee herkullisia esimerkkejä: tornionjokilaaksolainen saarnaaja Korpela, joka keräsi ihmisiltä pellot ja mannut vastineeksi taivaspaikasta, oululainen toimistoapulainen Laila Heinonen, joka uhkasi Suomea tuholla ellei kiireellä löydy kahdeksaasataatuhatta tosiuskovaa sekä Tampereen Kalkun oma Messias Paavo Halme, joka myi Betania-vesipalvelunsa kautta ”pyhää vettä” ja stigmat käsissään julisti, että ”pelastus on ihmisessä itsessään” (Hymy 2/68).
Armoa ja rakastavaa Jumalaa janoava Ennala ei löytänyt herätysliikkeiden piiristä tai kirkon kaikuvista saleista kumpaakaan. Valitettavaa sekä kirkon että Ennalan kannalta.
EPILOGI
Harharetkiensä, seurakäyntiensä ja pohdintojensa päätteeksi Ennala halusi avata keskustelun kirkon kanssa. Foorumiksi debatille hän tarjosi kanta-alustaansa Hymyä. Hän päätti juhlallisesti kysyä muutamia mieltään vaivaavia kysymyksiä Tampereen piispa Eelis Gulinilta ja toimitti tälle kirjeen, johon oli pohdintansa koonnut. Hän kertoi suoraan horjuvansa uskon ja epäuskon välillä ja vilpittömästi, joskin provosoivasti, tahtoi saada teologiset vastaukset muutamiin kysymyksiin. Näitä olivat esimerkiksi: ”onko helvetti olemassa”, ”joutuuko lapsi, jota ei ole ennätetty ennen kuolemaansa kastaa, kadotukseen”, ”pyysikö Jeesus itselleen temppeleitä”, ”salliiko Jumala elämäniloa”, ”miksi Jumala ei tahdo ilmaista itseään” ja muuta vastaavaa. Gulin ei vastannut.
Ennala ei luovuttanut. Hän tahtoi, itsensä ja lukijoidensa tähden sekä uskoakseni myös oman uskonsa tähden, saada vastauksen. Hän yritti monasti soittaa Gulinille, mutta piispa ”ei kertaakaan päässyt puhelimeen”. Lopulta kirje julkaistiin Hymyssä vuonna 1966.
Uskon, että kirkko, jonka pappina toimin, menetti paljon tällä vastaamattomuudella. Moraalisen ylästatuksen ottaminen ja kadunmiesten kysymyksien karsastaminen ovat perkeleellisiä helmasyntejä pietismin painolastia edelleen kantavassa kirkossamme. Ennala, tuo puuttuva lenkki riitelevän internet-ateistin ja eksistentialistisen agnostikon välillä, olisi ollut papistollemme hieno keskustelukumppani. Kunpa joku olisi osannut löysätä lipereitään ja avata suunsa. Pastoraalinen vastauskirje Hymy-lehden sivuilla ei olisi nimittäin ollut vastaus pelkästään Ennalalle. Se olisi ollut vastaus kaikille niille, jotka ovat nopeasti muuttuvan maailman myllerryksessä kaivanneet yhteyttä kirkkoon, niille jotka ovat myrskyn ja tyvenen välillä tähynneet horisontissa tuttua ristinmuotoista mastoa sitä näkemättä.
Ennalan kaltaisia kriitikoita kirkkomme kaipaa. Niitä, jotka kirjoittavat kieli poskessa, mutta eivät hirsi silmässä. Ennalan mieli sentään ylsi yli materian. Tuollaista välillä parjaavaa, välillä lyyrisen herkästi maalailevaa tyyliä minä ainakin kaipaan. Vai voiko Kristus-kaipuusta syntyvää kiukkua ja arasti kytevää toivoa paremmin sanoiksi pukea, kuin Ennala ”Kirjeessään Jeesukselle” (Hymy 9/68): ”Koetan vielä uskoa Sinuun ja ajattelen, että nuo kaksi äärettömän lempeätä tähteä, jotka juuri nyt näen varhaissyksyn yötaivaalla, ovat Sinun silmäsi”.
Vaikka Ennala ei enää myöhemmin pappien kirjeitä kaivannutkaan, toivon, että olisin ehtinyt hänelle vastaamaan. Nyt en voi muuta kuin julkaista tämän jutun ja laittaa osoitteeksi ”Veikko Ennala c/o Taivas Hämeenpuiston yllä”.
KIRJALLISUUS:
Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia. Toim. Tommi Liimatta. WSOY 2007. 680 s.
Veikko Ennala: Piinapenkki ja maailman meno. Ttoim. Tommi Liimatta. WSOY 2009. 699 s.
Osmo Lahdenperä: Neron heikkoudet. Veikko Ennalan elämä. Lehtimiehet 1978. 254 s.
