Musiikin tohtori, kanttori-urkuri, rovasti Pekka Vapaavuori kertoo muistelmissaan yllättäen menehtyneen legendaarisen isänsä etsinnästä, joka päättyy löytöön olla se, joka on.
Vauhdikkaan ja taitavasti soitetun elämäkerran loppu on yllättävä: Jumala on se, joka Hän on. Samaanhan päätyi esimerkiksi Tuomas Akvinolainen, joka edustaa kovin toisenlaista konserttiohjelmistoa kuin Vapaavuori: Tiedämme Jumalasta, että emme tiedä Hänestä. Sopivin nimi on Minä olen.
MUSIKAALISEN URAN JA KIRKKOMUSIIKIN DOKUMENTAATIO
Vapaavuoren muistelmat ovat antoisaa luettavaa musiikkikoulutuksesta, kirkkomusiikista ja esittävästä taiteesta sekä teologisesta keskustelusta kiinnostuneelle. Vapaavuori on toiminut esittävänä pianotaiteilijana ympäri maailmaa. Hän on toiminut useiden musiikkioppilaitosten johtajana, myös Sibelius-Akatemian rehtorina. Hänellä on ollut keskeisiä tehtäviä kirkkomusiikin kehittämisessä. Hän on rakentanut klavikordeja ja perehtynyt vanhojen soittimien soittamiseen yhtenä maailman keskeisistä tämän alan asiantuntijoista. Erityisen kiinnostavia ovat hänen keräämänsä näytteet afrikkalaisesta kansanmusiikista, joka muistuttaa eräiltä osin gregoriaanista laulua ja esimerkiksi Palestiinan kirkkomusiikin kehittämistehtävät.
Näin Vapaavuoren muistelmat ovat keskeinen ja kiinnostava dokumentti myös käsiteltäessä seurakuntien musiikkitoiminnan historiaa ja tulevaisuutta.
PIANISTI JA PAPPI
Muistelmien loppuosa ”eläkeläisen mietteitä” käsittelee Vapaavuoren palaamista teologisten kysymysten tarkastelijaksi.
Hän mainitsee opiskeluaikojen innoittajaksi teoksen Teologia etsii suuntaa (WSOY 1965) ja siitä esitellyistä teologeista erityisesti Bultmannin, Barthin, Bonhoefferin ja Tillichin. Näiden pariin hän on myöhemminkin palannut ja esittelee näiden keskeisiä ajatuksia asiantuntevasti. Myöhemmästä lukemisesta Vapaavuori mainitsee Borgin ja Spongin tunnetut teokset.
Muutos musiikissa on muutos maailmankaikkeudessa, sanotaan. Jokainen esittävä taiteilija miettii tulkinnoissaan tämän kaltaisia kysymyksiä. Pianistisella urallaan Vapaavuori on saanut kiitosta vanhojen soittimien esittelyn lisäksi Mozartin teosten ja erityisesti Bachin teosten esittämisestä. Huikeimmillaan häntä on verrattu tunnettuun venäläiseen pianistiin Sokoloviin.
Tehtävä on niin vaativa, että harva uskaltaa. Mutta mitä merkitsee se, että asettautuu teologian alalla ”esittäväksi taiteilijaksi”? Mikä on ohjelmisto ja mikä tulkinta? Kuinka sujuu? Tarkastelen tätä hieman Vapaavuoren mainioihin muistelmiin sisältyvän noin 80-sivuisen niiden loppuosaan sijoittuvan teologisen konstruktion osalta.
ESITYS JA TULKINTA
Tutkielmansa aluksi Pekka Vapaavuori selostaa asiallisesti edellä sanottujen 1900-luvun merkittävimpien teologien ajattelun keskeisimpiä piirteitä. Bultmannin myyteistäriisumistulkinnan, Barthin Jumalan täydellisen toiseuden ajatuksen, Bonhoefferin paradoksaalisen Vankilakirjeissä ilmaistun kannan elämästä Jumalan kanssa ilman Jumalaa ja Tillichin korrelaation metodin ja ajatuksen syvyydestä.
Tämän jälkeen hän tekee joitakin huomautuksia ”uskonnottomasta ajasta” ja kristillisen sanoman uudelleenmuovaamisen tarpeesta. Seuraa kohtuullisen laaja 1960-luvulta alkaneen kirkollisen kehityksen selostus, niin naispappeuskeskusteluineen kuin esimerkiksi niihin tapahtumiin kohdistuen, jotka johtivat Suomen teologisen instituutin ja Lähetyshiippakunnan syntyyn sekä myös kirkosta eroamisaaltoon. Esitys näistä etenee mielestäni huomautuksia aiheuttamattomasti eli asiantuntevasti.
Tämän jälkeen Vapaavuori ottaa esille varsinaisen nuotinnoksensa ja esityksensä siitä luvussa ”Raamattu ja uskonnontunnustukset.” ”Konsertin” varsinainen ohjelma syntyy preludin jälkeen tästä osuudesta.
Ensimmäisessä osassa Vapaavuori referoi asiantuntevasti ajankohtaisen eksegetiikan tutkimustuloksia Raamatun kirjojen luonteesta. Mielestäni maailmankuvan selostuksessa tapahtuu kuitenkin kompastus. Ns. kolmiportaisesta maailmankuvasta luovuttiin joitakin vuosisatoja ennen Uuden testamentin kirjoitusten syntyä siirryttäessä ptolemaiokseen maailmankuvaan, ja muutos ei tapahtunut vasta Kopernikuksen aikana, vaikka hänenkin tutkimuksensa osoittivat ptolemaiolaisen maailmankuvan muutoksia tarvitsevaksi. Vaikka tällainen maailmankuva on luomiskertomuksessa, sitä on vaikeampi löytää Uudesta testamentista, toisin kuin esimerkiksi Bultmann esitti. Merkittävä osa kirkkoisistä kielsi sen ennen uskontunnustusten muotoilua.
On liian nopeasti soitettu, jos ajatellaan, että Uuden testamentin kirjoittajat olivat aikansa maailmankuvista irrallinen saareke, samoin kuin jos esimerkiksi ongelmalliseksi koettu Uuden testamentin seksuaalietiikka katsotaan hellenistisessä maailmassa samaan aikaan vallinneen syvällisen samaa sukupuolta olevien ihmisten välisen parisuhteen hyväksymisen ulkopuoliseksi periferiaksi. Uuden testamentin kirjoittajat olivat ehkä hieman tietäväisempiä kuin heistä joskus jonkinlaisina kummelina-hahmoina ajateltu karikatyyri.
Yllä oleva huomautus on niin sanottu harrastuneen kuulijan kokemus eikä sinänsä kiistaton, mutta se paljastaa, minkälaisia kokemuksia yleisössä syntyy esityksestä.
Vapaavuori esittää hyvän kysymyksen, oliko alkua. Kun aikanaan Stephen Hawking vieraili Vatikaanissa esittelemässä alkuräjähdysteoriaa ja sai sille paavin innostuneen hyväksynnän, hän alkoi heti kotimatkalla suunnitella maailmankaikkeutta, jolla ei ole alkua. Tämä johtui siitä, että hän vierasti tieteellisen uskottavan hypoteesin omaksumista uskonnolliseen käyttöön. Kuten Vapaavuorikin toteaa, on mittaustuloksia ja tutkimusvälineitä, joilla on perusteltu alkuräjähdystä. Mutta tietenkin kyseessä on vain tieteellinen todennäköinen omaksuma, jolle on mielekästä etsiä muitakin vaihtoehtoja. Tämä tietysti kertoo tieteen luonteesta. Se on totuutta etsivää ja itseään korjaavaa toimintaa.
Tämä liittyy myös Tillichin korrelaation menetelmän ongelmaan. Tillichin mielestä kristillinen sanoma tulee välittää niin sanotulle nykyihmiselle uusin termein. Mutta sellaista nykyihmistä kuin Tillich kuvaa, ei ole olemassa. Kyseessä on ideaalityyppi, joka hallitsee kaikkien tieteiden viimeaikaiset tulokset ja lähestyy elämää niiden antaman tiedon varassa.
Katsauksen jälkeen Pekka Vapaavuori selostaa Uuden testamentin sisältöjä osoittaen tuntevansa nykyisen tutkimuksen päälinjat, ainakin sellaisena kuin ne esitetään alan yhdessä johtavassa korkeakoulussa eli Helsingin yliopistossa. Hän siirtyy sitten tarkastelemaan uskontunnustuksia. Hän selostaa oivallisesti myös niiden poliittista ja oppihistoriallista taustaa. Lisäksi hän tekee kysymyksiä eri uskontunnustusten kohtien vastaanottamisen edellytyksistä.
Hän asettaa hyvän kysymyksen: mitä jumalanpalveluksessa vieraileva henkilö, joka ei ole tutustunut kristilliseen perinteeseen, ajattelisi tällaisesta rallatuksesta.
Oma vastauksena on se, että liittymis- eli kääntymiskokemuksia on monenlaisia. Esimerkiksi Neuvostoliitossa tapahtui näin. Ihmiset näkivät kirkon (jota he eivät tunnistaneet kirkoksi). He menivät sisään. Tulivat toisenkin kerran. He alkoivat kumartaa ja tehdä ristinmerkkejä. Lopulta, kun heiltä kysyttiin, että oletteko ortodokseja, he vastasivat, että kyllä. Osallisuus kristilliseen yhteisöön ei siis edellyttänyt rationaalisia toimenpiteitä tai uskonnollisten lauseiden justifiointia. Samanlainen tilanne lienee vaikkapa mennessämme taidenäyttelyyn. Sitä katselee, jostakin kuvasta pitää ja toisesta ei. Tai konsertissa ollessa.
ESITTÄJÄ JA YLEISÖ
Pekka Vapaavuoren valitsema ohjelmisto ja sen tulkinta on kiinnostava. Soiton tekninen osuus on pääosin moitteetonta, joskin herää kysymys, syntyykö tahattomia kömmähdyksiä. Tulkinta ei ole räyhähenkinen vaan pikemminkin meditatiivinen. Vapaavuoren pianismi siirtyy teologian alueelle niine riskein, joita jokainen soittaja joutuu kohtaamaan sen asian kanssa, että muutos musiikissa on muutos maailmankaikkeudessa.
Kyse on eräänlaisesta mission impossible -tilanteesta. Mutta on rohkeaa ottaa haaste vastaan ja selviytyä siitä kohtuullisen kuivin jaloin vähintäänkin siihen hiljaisuuteen, jossa joutuu toteamaan, että Jahwe.
Nykyisessä konstruktiivisen teologian debatissa esitetään silloin tällöin jaottelu teologiseen oikeistoon ja vasemmistoon. Oikeistoa edustaa lähinnä angloamerikkalainen uskonnonfilosofia, joka on eurooppalaisesta näkökulmasta arvoitusta sisältämätöntä teknisesti huippulaatuista fundamentalismia. Ääripäähän sisältyvät esimerkiksi Richard Swinburnen tutkimukset, joissa Bayesin kaavassa lasketaan Jumalan olemassaolon todennäköisyysarvoja ja kerrotaan, että on tehty ihmiskunnalle palvelus, samana päivänä kuin Kaksoistorni-isku tapahtui, että Jumalan olemassaolo on noin 98-prosenttisesti totta. Lievempänä edustajana voi pitää esimerkiksi Alister McGrathin tuotantoa, joka oppineisuudessaan edustaa kohtuulliseen jäykkää perinnäisen kristillisen ajattelutavan puolustamista.
Teologisen vasemmiston ääriedustusta ovat esimerkiksi Don Cupittin kirjoitukset ja akateemisen keskustelun ulkopuoliset John S. Spongin kirjoitukset. Niissä oletetaan, että niin sanottu nykyihminen uskonnon alalla tarvitsee vuosittaisen radikaalipaukun kulkeakseen herätyksen poluilla. Väitettä perustellaan tyypillisin agitaatiomenetelmin: nyyhkytarinoin ja trivial pursuit -tason käsityksin tieteen tuloksista ja sen historiasta paketoiden ne hyvin myyväksi eräänlaiseksi pikaruoaksi.
Kiinnostavaa on ehkä asettaa kysymys: mitä on sitoutumaton konstruktiivinen teologia?
Pekka Vapaavuori on tässä jaottelussa tulkintani mukaisesti kallellaan maltillisen teologisen vasemmiston piiriin. Vallankumousta tarvitaan, mutta ei kritiikittömänä, agitatiivisessa ja militäärisessä muodossa. Tällä asenteella on tietysti protestanttisen teologian piirissä vahva perinteensä.
Kirja on kovasti lukemisen arvoinen ja on tärkeää, että tällainen soitto soitetaan. Maailma olisi huonompi, jos sellaista ei soitettaisi. Kuulija elähtyy monin kohdin ja tsemppaa soittajaa silloin, kun kuulijan näkökulmasta herää tunteita, jotka eivät välttämättä pysy soiton edistymisessä. Lopputulemaksi jää alkuosan mahtavien vetojen ja loppuosan mietteitä herättävien ja asiallisten soittojen jälkeen kovin, kovin sympaattinen vaikutelma. Kirjoittaja voisi vedota lauselmaan: tehkää perässä.
Arvioitu teos: Pekka Vapaavuori, Erään eläkeläisen uskontunnustus. Momentum 2025. 383 s.
