Homopapin elämää

Matti Hovisepän kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt romaani Eberhard (Atrain Kustannus 2013) on alaotsikoitu Homopapin helvetti. Paratiisillisia näkyjä ei siis lukijalle ole luvassa, vaikka kuvauksen kohteena on homoparatiisiksikin kutsuttu katolinen kirkko. Kristityt ovat juutalaisten ja muslimien lailla tuominneet homot helvettiin rangaistukseksi veriruskeasta synnistä. Tässä tapauksessa helvetti on maanpäällistä, tuomitsijoiden luomaa.

Teoksessa on kaksi kertojaa. Minäkertoja jää taustahenkilöksi, jolle elämänsä kulkua purkaa katolinen pappi, teoksen nimihenkilö.  Käydään läpi kehitysromaanimaisesti miehen elämää pappisseminaarilaisesta papin
virkaan sekä urakehitystä, joka tyssää homoerotiikkaan. Ei niin, että se olisi vierasta ja outoa kirkossa vaan siihen, miten nimihenkilön ihmissuhdekiemurat sitä kieputtavat.

On hapuilevia eroottisia kokeiluja niin kuin jokaisella, enemmistöönkin kuuluvalla. Nuori lempi on arka ja säikky, epävarmakin. Ongelmia alkaa tulla, kun Suuri Rakkaus astuu elämän näyttämölle. Onni on niin suurta ja täydellistä, ettei pää tunnu sitä kestävän. Pian on ympärillä kateutta, jota erotiikan alalla mustasukkaisuudeksi kutsutaan. Sen tunteen vallassa ei halpamaisuuden ilmenemismuodoista ole puutetta.

Ankarassa virkahierarkiassa ylemmällä on valtaa. Sillä joka on päässyt kontrolloimaan alempiaan, tuntuu olevan kaikki mahdollisuudet, jos vain on häpyä. Ja sitähän on millä työpaikalla tahansa. Ei ole vaikea vaihtaa kirkon tilalle koulua, tai sen tilalle armeijaa… Kuta suljetumpi yhteisö, sen suuremmat ongelmat. Varsinkin kun yksi jos toinen näyttää olevan saman vähemmistövietin henkilö. Homouden vitsausta torjuva, tässä tapauksessa piispa, käyttääkin kurinpitotointa omaksi hyväkseen. Erottamalla rakastavaiset pääseekin itse apajalle viettelemään papin miesystävän. Homo on homolle susi, eikä vain ihminen ihmiselle. Vanhan roomalaisen sananlaskun muunnelmakin käy toteen.

Ei ihme, jos päähenkilö oireilee psyykkisesti. Psykiatrinen sairaala tuntuu aluksi hyvältä, ei suinkaan parantamaan homoudesta (siihen päähenkilö on liian älykäs; hän kokee homoerotiikan Jumalan lahjana) mutta levon kannalta, kun stressi on syönyt itsetunnon ja vienyt elämänilon. Tukijoita ja ymmärtäväisiä ihmisiä Eberhard-rovasti löytää kirkosta, ei niinkään kollegoilta vaan tavallisista seurakuntalaisista. Päähenkilön ongelma ei ole se, että hän valehtelee ja kieltää homoutensa, kun häntä siitä syytetään. Niin ovat joutuneet kautta aikain tekemään paitsi papit myös opettajat, tuomarit ja monen muun ammatin harjoittajat ainakin niiden edessä, joiden suosiosta on riippuvainen.  On tilastoja, että joka kolmas katolinen pappi on ollut seksaalisuhteessa toisen (mies)papin tai siviiliammatin harjoittajan kanssa. Ja tällainen pappi tuomitsee homouden synniksi tai sairaudeksi ja homot syntisiksi ja sairaiksi.

Ennen pitkää on Eberhardilta usko kirkkoon mennyt. Ei siis Kristukseen, jonka sanomaa kirkon tulisi julistaa, vaan kirkkoon mädännäisenä instituutiona. Viimeisessä saarnassaan Eberhard tuomitsee kirkon ja aikoo erota papin virasta, Kyynisyyteen ei Eberhard kuitenkaan vaivu; idän filosofia tuntuu tarjoavan idealistille sellaista mitä hän on etsinyt ja mitä kohti pyrkinyt. – Heikommistakin aineksista on homopappielokuvia tehty. Eikö tästä?

Arvioitu teos: Matti Hoviseppä, Eberhard, Homopapin helvetti. Atrain Kustannus 2013.