Kirjoitan toisen osan aiemmin julkaisemaani Herätysliikkeiden historiaan. Lähennyn omaa aikaani, joskin starttaan kaukaa myöhemmin.
Ukkojen aika
Kun körttiläisyys oli hajotettu Härmän pappeinkokouksessa ja vaihtunut herrnhutilaisesta pietismistä württembergiläiseen pietismiin liikkeestä nousevien virkaurallaan etenevien pappien itsensä herännäisiksi mainitsemiin henkilöihin, syntyi tila, jota on sanottu ukkojen ajaksi.
Keskeisinä henkilöinä mainitaan Malmbergin talossa renkinä toiminut Arvi Logren sekä samasta aihepiiristä vaikutteita saanut Taneli Rauhala Nivalasta.
On kuitenkin kiistämätöntä, että ensimmäiset vanhakörttiläisyyden pidot järjestettiin Tiina Rautakorven, Rauta-Tiinan, tälle Malmbergin antaman Mäntylän torpan piirissä.
Justiiina Rautakorvesta on sittemmin laadittu monta kirjallista vapauslaulua, ensisiaisesti vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen. Laatijoita ovat olleet Malmivaara, Sinnemäki, Kuoppala ja monet muut. Aikalaiskertomuksia on vähemmän.
Yleiskuva on kuitenkin seuraava. Justiina oli jo 14-vuotiaana joutunut palvelustytöksi. Suulaana ja ryhdikkäänä tyttönä hänestä kehkeytyi nuorison johtaja. Tiina pisti housut jalkaan ja kulki puukon kanssa Seinäjoella.
Kuultuaan Malmbergin saarnan hänen sydämensä kuitenkin sykähti. Tiina toimikin Malmbergin talossa.
Kun Malmberg kuoli, Justiinasta tuli hänen saarnojensa ulkomuistista sepittäjä. Arkkipiispa Gustaf Johanssonkin hänen luonaan vieraillessaan ihmetteli kuullun ulkomuistia.
Tiinan Mäntylän tilasta tuli siis ensimmäinen ukkojen ajan keskuspaikka Lapualla. Siellä Tiina alkoi myös harjoittaa kansanopetusta enemmän tai vähemmän lukutaitoisille pojille. Yksi oli Juho Malkamäki. Ja lopulta toiminta johti Karhunmäen kansanopiston synnyttämiseen.
Tiinasta laaditut jälkimuistot ovat vasta vuosikymmenten takaa. 1900-luvun alussa laatimassaan herännäisyyden historiassa Rosendal toteaa jotenkin siihen tapaan, että olisipa Tiina voinut ollut koko Etelä-Pohjanmaan johtajakin. Vähättelevä lausunto liittyy tarpeeseen raitistaa menneisyys. Olisi hyvä, jos Justiina Rautakorvesta tehtäisiin kriittisempi tutkimus. Ukkojen ajan keskeinen vaikuttaja kun oli nainen. Heitä oli muitakin.
On kiinnostavaa, että uskonnon siirtymisen alalla 1850-luvun jälkeen keskeisten naisten asema hieman peiteltiin 1900-luvun alussa raittiushengen valtoimelleen tullessa. Näistä historian hämärään vaipuneista vaikuttajista olisi asiallista tehdä kriittisempää tutkimusta.
Kaupunki ja maaseutu
Vielä 1850-luvun tuntumassa tällaista erotusta ei kirkollisten ratkaisukysymysten osalta tunnettu. Jos nykyisin joku sanoo, että Helsingissä ratkaistaan Suomen kirkon tulevaisuus, tuolloin pesiydyttiin pikemmin tiettömiltä teiltä saatuihin kokemuksiin.
Helsingin osoitteessa Pohjoisranta 14, nykyisessä upseeritalon osoitteessa, sijaitsi Arthur Hjeltin koti. Siellä pidettiiin viikottain virsiseuroja.
Hjelt oli nuoruudessaan vieraillut Aholansaaressa Paavo Ruotsalaisen kodissa. Aikuisuudessaan hän opiskeli kuulussa Berliinin Charite-sairaalassa, jossa toimi myös Dietrich Bonhoefferin isäpappa.
Kokoontumiset muodostuivat raamatunluvusta, veisuusta ja ääneen lausutuista hengellisistä mietteistä.
Niihin osallistui arkkiatri Hjeltin ohella paikallisia nokkamiehiä kuten Matti Pesonen ynnä Krohnin sukulaisia ja nuorempia ylioppilaita, näiden joukossa myös luutnantti Collianderin pojanpoika Otto Imnanuel.
Matti Pesonen oli naimisissa Wilhelmi Malmivaaran tyttären kanssa. Pesonen esitti 1880-luvun taitteessa, että olisi hyvä perustaa heränneitä kansanopistoja. Tähän vastattiin, että ajatus on kauhistus koko Kalajokilaaksossa. Eija Taskinen-Tuovinen on väitöskirjassaan Körtti-identiteetti selostanut näitä vaiheita.
Niin tai näin, helsinkiläisen Hjeltin seurapiirin nuoremmat ylioppilaat osallistuivat Paavo Ruotsalaisen synnyinmaalle Lapinlahdelle syntyneen Savon kristillisen opiston, myöhemmän Portaanpään opiston talkoisiin sen ensimmäisinä syntyvaiheina. Rehtoriksi nimitettiin Matti Pesosen poika Vilho.
Matti Pesosella oli myös toinen poika, Niilo. Tämä toimi 1940-luvulla Saksan armeijan lääkärinä tutkimassa Ukrainassa sijaitsevaa Vinnytsjan joukkohautaa. Suomen Tiedeakatemian historiassa on luku, jonka mukaisesti Niilo Pesonen oli kärkäs perustamaan rotuhygienian laitosta. Hän tunsi myötätuntoa kaksostutkimukseen ja ajatelmaan, että maalaiset eivät ole degeneroituneita.
Portaanpäähän sijoitettiinkin muutaman kuukauden aikainen keskitysleiri Virosta siirretyille inkeriläisille. Tutkimus ei ole löytänyt dokumentteja siitä, mikä oli tuonaikainen Portaanpään rehtori Vilho Pesosen ja hänen veljensä Niilo Pesosen suhde. Sodan jälkeen Niilo Pesonen nimitettiin lääkintöhallituksen (nykyinen THL) johtajaksi.
Samaan aikaan naapurissa
Evankelisen liikkeen piirissä oli jo 1840-luvulla aloitettu mittava Lutherin teosten suomentaminen. Vanhempi körttiläisyys jäi tässä häviölle. Niilo Kustaa Malmberg tosin saattoi suomalaisen lukijan ulottuville Lutherin Isä meidän- rukouksen selityksen, mutta hän ilmeisesti säilyttikin hyvät suhteet Hedbergiin, joka oli keskeinen henkilö lutherilaisuuden vierittämisessä kansan keskuuteen.
Saavuttaessa 1900-luvun alkupuoliskoille Etelä-Pohjanmaalle olikin syntynyt kaksi kannatettua liikettä, evankeliset ja körttiläiset. Molemmat hyväksyttiin, mutta hieman sivistymättömämpään ilmaisutapaan menneisyyden muistona nojautuvat körttiläiset saattoivat haukkua uskonveljiään helappouskoosiksi.
Kenties rajana olivat erilaiset mentaliteetit. Körttiläiset, joskin väittivät, ettei tunteisiin tule luottaa, olivat kuitenkin hieman eksistentiaalisempia sikäli, että he uskoivat ns. aitoihin kokemuksiin. Ei pitänyt uskoa mitään, ellei armon vilaus koittanut. Evankelisilla ei ollut tätä taustaa. Jos Raamattu kertoi, että on syytä iloita, mitäpä tuota epäilemään.
Niin tai näin, Paavo Ruotsalaisen ja F. G. Hedbergin välille syntynyt railo on ainakin dogmaattiselta kannalta keinotekoinen. Hedbergiä syytettiin välimiesten kautta kaikesta sellaisesta, johon hän ei ollut syyllistynyt, ja Paavo Ruotsalainen uskoi. Kyse tuskin oli uskonopista, pikemmin psykososiaalisista tekijöistä, joiden tulkinnassa edes toisella osapuolella, Hedbergillä, ei ollut osuutta ja sanan sijaa.
Molemmin puolin luettiin sanomalehtiä. Evankeliseen kotiin tuli Santeri Alkion perinteistä vaikuttunut Ilkka ja körttiläisiin koteihin Kansallista Kokoomusta kannattanut Waasa, myöhemmin Pohjalainen.
Sittemmin Lapuan piispaksi huudettiin liennytyksen merkeissä Eero Lehtinen, joka oli evankelinen. Lehtinen oli toki entinen AKS:n jäsen ja Taipaleen taisteluiden sankari mutta ei ehkä yhdellä viikatteen heilutuksella kuolemaan tuomittujen nurmoolaisten uskottu. Näiden ensisijaisempi ehdokas lienee ollut ensimmäisen vaalisijan saanut körttiläinen Olavi Kares, jota Kekkonen ei hyväksynyt vaan nimitti Lehtisen.
Evankelisen liikkeen piirissä saatettiin alkuun myös ansiokas historiankirjoitus. Liike huolehti historiankirjoituksestaan paremmin kuin körttiläisyys, jonka piirissä ilmestyi ensisijaisesti romanttisia muistoja menneisyydestä. Evankelisissa piireissä oli parempia tapoja nousta vaikuttajiksi, toisin kuin körttiläisellä rintamalla, josta teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian professori Lauri Haikola totesi, ettei liikkeestä ollut tullut esille kuin kaksi herraa, hän itse ja moraalifilosofian professori Jussi Tenkku.
Lundissa väitellyt Lauri Takala julkaisi Suomen evankelisen liikkeen historian 1-3, joka perustui tuonaikaisen kirkkohistorian tutkimuksen kansainvälisten kriteerien mukaiseen otteeseen. Samoihin aikoihin Olavi Kares laati rehtorin pitkillä kesälomilla moniosaisen teoksen Heränneen kansan vaellus, jota omissa kutsuttiin körttisten seikkailuiksi. Se sisälsi arvokasta perimätietoa, kuten vaikkapa Kalle Päätalon Iijoki-sarja, mutta kun tutkimusapulaisina oli teologian ylioppilaita, kerrotaan, että jotkut näistä menivät vanhaan vinttihuoneeseensa ja kirjoittelivat paikkakunnalla kuultuja tarinoita ulkomuististaan tutkimusraportteina.
Olivatko yliopistovirat aiemmin körttiläisten hallussa?
Esimerkiksi professorit Ingman, von Essen ja Stenbäck, 1800-luvun lopun hetkelliset teologian professorit olivat suorin sanoin ilmoittaneet eroavansa ”Ukon opista”ja olivat keskeisessä asemassa 1800-luvun alun körttiläisyyden särkemisprosessissa.
Keskeisin henkilö tässä ”tupajaossa” oli von Essen. Hänen kirjeenvaihtonsa samamieliselle A. W. Ingmanille on tallella. Stenbäck jäi syrjemmälle. Prosessin ydin on kuitenkin se, että sanoudutaan irti 1800-luvun alkupuolen herännäisyydestä. Jos nämä herrat esiintyivät sittemmin heränneinä, siihen heillä on kaikki oikeus, mutta heidän herännäisyytensä ei liity ns. körttiläisyyteen siinä muodossa kuin se tunnetaan Paavo Ruotsalaisen tai N. G. Malmbergin edustamana.
Muutama loppupäätelmä
Tämä kirjoitus on syntynyt mielteistä, jotka ensimmäinen Vartijassa julkaisemani teksti Herätysliikkeiden historia itsessäni herätti. Kirjoitin ensimmäisen kirjoitukseni reaktiona lehdissä olleisiin hengellisten herätysliikkeiden kesäjuhlien raportointeihin, hieman hymyillenkin mutta toki vakavissani.
Oikaisen mahdollisia väärinkäsityksiä ensimmäisen juttuni osalta. En tietenkään ajattele siten, että esimerkiksi Heikki Ylikankaan tulkinta katsoisi itsenäisyyteen. On tietysti järkevää ajatella siten, että säätyvallassa tapahtui muutosta, kun talonpoika omaksui pappissäädyn roolia. Tätä tulkintaa en katso kiistanalaiseksi.¨
Mutta samalla katsoisin mieluummin 1700-lukuun asian selventäjänä. On kiinnostavaa, että Jakob Böhme, luterilaisena pysyen, oli saanut vaikutteita myös paracelsistisesta asenteesta. Paracelcus tarjosi myöhemmän länsimaisen tieteellisen asennoitumisen vaihtoehdon. Hän kertoi että hänen sielunsa liiti öisin Magian yliopistoon ja sai sieltä tietoa. On kiinnostavaa, että tällainen vaikute saapui erityisesti wallenbergiläisyyden muodossa myös Suomen saloille. Paavo Ruotsalainen ei välttämättä tiennyt mihin perinteeseen hän liittyi, kun kertoi edustavansa ”salattua viisautta”.
Eräs asia minua mietityttää. Vaikka voidaankin ideaalityyppinä sanoa, että kyse oli liikkeistä, enkä tätä kiistä, olisiko kuitenkin mielekästä tarkastella menneisyyden liikkeitä pikemminkin ilmiöinä? Oli hurmoksen ilmiö, jota moniaalla koettiin ja johon reagoitiin, mutta liikkeeksi luonnehtiminen vaikuttaa minusta liian yksiviivaiselta. Tästä johtuen jo ensimmäisessä kirjoituksessa koetin selostaa rukoilevaisuuden ja herännäisyyden sekä osittain evankelisuuden muodostumista pikemminkin sisäkkäisinä ristikkäisilmiöinä kuin liikkeinä.
Liike saa itsessäni vaikutelman, että on joku porukka, jolla on eriytyvä käsitys ja johonkin suuntaan kulkeva (opillinen) tavoite. Näin ei kuitenkaan näytä olleen. Juttuja voidaan tietysti koota keskushenkilöiden ympärille, mutta eri kylissä ja eri paikoin asia voi näyttää toisenlaiselta. Voi olla, että mitään eriytyviä herätysliikkeitä ei edes ollut muuta kuin kokoavassa kirjallisuudessa. Mutta melko samanmuotoinen ilmiö epäilemättä oli, eri osapuolille, niin Renqvistille, Ruotsalaiselle kuin Hedbergille, jopa Laestadiuksellekin, jonka kirjoitusten ja saarnojen pohjalta on syntynyt hänen näkemyksistään varsin vieras joukko, jota kaiketi nykyisin voisi sanoa herätysliikkeeksi, poiketen näistä muista historian aarrearkkuihin jo kauan sitten laitetuista muista ”liikkeistä”, joista yksikään ei ole enää herätysliike, mikäli sanalla tarkoitetaan jotakin melko yksituumaista kansanliikettä.
Artikkelikuvassa Olavi Kareksen teossarja Heränneen kansan vaellus eli ”körttisten seikkailut”.
