Mitä arkkipiispa Jaan Kiivit nuoremman tutkiminen on minulle antanut?

Pidin seuraavan luennon eli perinteisen lectio precursorian toukokuun lopussa olleen kirkkohistorian väitöstilaisuuteni alussa. Vein siinä lukijat matkalle kolmeen hetkeen menneisyydessäni.

Ensimmäinen näistä hetkistä on kesällä 2001 Pärnussa. Vietimme perheeni kanssa ensimmäistä kesälomaamme siellä. Oli uusi valuutta, vieras kieli, vanhoja puutaloja ja ihana uimaranta. Samoihin aikoihin Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Jaan Kiivit valmisteli pappis- ja diakonivihkimystä Novosibirskiin ja uuden kirkon vihkimistä tuon seurakunnan käyttöön. Tästä minä en tosin tiennyt vielä mitään, mikä on sinänsä hyvin ymmärrettävää, kun olin silloin 8-vuotias.

Toinen ajankuva, johon meidät kuljetan, on Tartto keväällä 2014. Virossa vietetyt kesät olivat johtaneet Tarttoon muuttamiseen ja vaihto-opintoihin Tarton yliopistossa. Kuluneiden vuosien aikana paljon oli muuttunut. Valuutta oli nyt sama kuin Suomessakin, Viro oli EU:n ja NATO:n jäsenmaa, ympärillä oli yhä enemmän ja enemmän uusia merkittäviä rakennuksia ja instituutioita.

Muutosta oli tapahtunut myös minussa, kielitaito oli karttunut ja tein graduani jo osittain vironkielisellä lähdeaineistolla. Istuimme opiskelukavereiden kanssa kahviloissa ja puistoissa, ja seurasimme samalla tilannetta Krimin niemimaalla. Radion keskusteluohjelmaa kuunnellessani ymmärsin, että jokin aiemmin ehkä taustalla ollut huoli oli nyt realisoitunut, ja että oli onni, että Viro Euroopan Unionin ja NATO:n jäsenmaana oli selvästi osa länttä. Sain yliopistolta viestin, että opiskelijavaihtoani ei keskeytetä, mutta tilannetta seurataan tarkasti.

Kolmas hetki on helmikuulta 2022 Kuopiosta. Takana oli tuon 2000-luvun alun jälkeen pisin aika, jolloin en ollut käynyt Virossa. Suurena syynä matkustamattomuudelle oli korona, mutta myös perheemme kasvaminen. Olin käyttänyt jo joitakin vuosia Jaan Kiivitin näkemysten ja ajatusten tutkimiseen ja aihe tuntui yllättävänkin ajankohtaiselta. Kirjoitin Kiivitin ajatuksista M/S Estonian uhrien nostamiseen liittyen samoihin aikoihin, kun seurasin aiheen nousevan jälleen kerran pintaan myös eri medioissa. Samana keväänä odotin myös pääseväni itsekin kesällä mukaan suomalais-ugrilaiseen pappeinkokoukseen, jossa myös Kiivit oli aikanaan ollut osallisena.

Tutkimukseni oli tuolloin jo siinä pisteessä, että pystyin hahmottelemaan sen otsikoksi Jaan Kiivitin tavoitteen siitä, että raja idän ja lännen välillä kulkee jälleen Viron itäpuolella. Ja helmikuun 24. päivä vuonna 2022, Viron itsenäisyyden 104-vuotispäivä, tuon rajan merkitys todella korostui, kun Kiivitin huoli uhkaavan suuren itänaapurin toimista tuli todeksi hyvinkin lähellä Viroa.

Kaikki nämä ajanjaksot ovat läsnä niin minussa kuin tutkimuksessani. Jo lapsena alkanut Viron kieleen ja kulttuuriin perehtyminen on antanut riittävän ymmärryspohjan aiheen tutkimiselle ja omin silmin Viron kehityksen seuraaminen on helpottanut sen nopeuden ymmärtämistä. Jo osittain Viron kirkkohistoriaan liittynyt graduni oli hyvä esivaihe tälle tutkimukselleni ja maailmantilanteen muutokset ovat tehneet siitä entistäkin ajankohtaisemman.

Ja tänään, puolustaessani väitöskirjaani Viron kirkkohistoriaan liittyen, tuolle aikajanalleni täydentyy jälleen yksi merkkipiste.

Väitöskirjassani tutkin Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Jaan Kiivit nuoremman roolia kirkon kansainvälisissä suhteissa. Jaan Kiivit toimi isänsä, Jaan Kiivit vanhemman, jalanjäljissä Viron luterilaisen kirkon arkkipiispana vuodesta 1994 vuoteen 2005. Kiivit oli Viron kirkon ensimmäinen vapain vaalein valittu arkkipiispa toisen maailmansodan jälkeen ja jälleenitsenäistyneessä Virossa hänen oli mahdollista kehittää kirkon kansainvälisiä suhteita uudella tavalla ja hän sitä todella tekikin.

Tutkimuksessani avaan Jaan Kiivitin roolia selvittämällä esimerkiksi, miten kansainväliset suhteet olivat läsnä hänen uransa merkkihetkissä ja kuinka hänen roolinsa poikkesi hänen edeltäjistään ja seuraajastaan. Selvitän sitä,  kuinka hän vaikutti siihen, millaisen roolin Viron kirkko otti Viron valtion kansainvälistymisprosessissa, ja mikä oli Kiivitin osuus siinä, että Viron ja esimerkiksi Latvian luterilaisten kirkkojen suhteet muodostuivat varsin erilaisiksi.  Analysoin sitä, kuinka Kiivitin teologia, periaatteet, temperamentti ja luonne vaikuttivat Viron kirkon kansainvälisiin suhteisiin.

Tutkimukseni tulokset kiteytyvät tuohon työni otsikoksikin valitsemaani Jaan Kiivitin toteamukseen. Tärkeintä oli se, että raja idän ja lännen välillä kulki tukevasti Viron itäpuolella. Kiivitin oma henkilöhistoria, Venäjä-suhde ja kokemukset neuvostoajasta vaikuttivat siihen, miten hän toimi niin kirkkonsa päänä kuin sen kansainvälisten suhteiden edustajanakin. Kiivit tahtoi olla kansalleen sellainen hengellinen isä, jota ehkä itse olisi esimerkiksi Neuvostoajan kyyditysten aikaan kaivannut. Kun hän vasta arkkipiispaksi valittuna päätyi neuvottelemaan kumppanikirkkojen edustajien kanssa M/S Estonian uppoamisessa menehtyneiden siunaamisesta, oli hyvin ilmeistä, ettei hän ollut valmis joustamaan kansansa tukemisesta miellyttääkseen kumppaneitaan.

Arkkipiispakautensa aikana Jaan Kiivit puhui useaan otteeseen Viron uhkaavan suuresta itänaapurista ja siitä, kuinka sen asenne Viroa kohtaan ei ollut ystävällisin. Kiivitille suuret kirkkoliitot, joiden jäsen Viron kirkko oli jo neuvostoajasta asti ollut, olivatkin lähinnä keino vahvistaa Viron kirkon ja valtion asemaa osana läntistä maailmaa. Kiivit arvosti kaikkien niiden jäsenyyksiä, hänellä oli merkittäviäkin tehtäviä niissä ja hän koki kirkon olevan olemassa vain osana suurempaa yhteisöä. Samalla kuitenkin näiden kirkkoliittojen merkitys oli lähinnä välineellinen. Karrikoidusti Viron kirkko sai niiltä rahoitusta ja Kiivit mahdollisuuden puhua näistä tärkeäksi kokemistaan asioista. Ainoan poikkeuksen teki Porvoon yhteisö, jonka sopimuksen Kiivit allekirjoitti kautensa aluksi. Porvoon sopimus oli Kiivitin silmissä Viron kirkolle ”askel pois sen neuvostoajan eristäytyneisyydestä” ja Porvoon yhteisö vaikuttikin Kiivitin kaudella niin Viron kirkon teologiaan kuin sen kirkkolakiinkin.

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta arkkipiispakautensa alkupuolella Jaan Kiivit toimi kansainvälisissä suhteissa lähinnä kirkkonsa edustajana ottamatta sen suurempaa itsenäistä roolia niissä. Kirkolla oli vielä paljon työtä käytännön asioiden kuntoon saamisessa, ja kansainväliset suhteet liittyivät erityisesti näiden taloudelliseen tukemiseen. Myöhemmin, ehkä omaan uuteen rooliinsa paremmin tottuneena, Kiivit alkoi kuitenkin ottaa näkyvämpää roolia myös kansainvälisessä kanssakäymisessä. Hän kehitti kirkkonsa päätöksentekoa esimerkiksi uusiin kumppanuussopimuksiin liittyen poiketen tässä edeltäjistään. Jos aiemmat arkkipiispat olivat päättäneet hyvinkin itsenäisesti esimerkiksi kirkkoliittoihin liittymisestä, Jaan Kiivit laajensi kirkkonsa päätöksentekoa osallistamalla siihen kirkolliskokouksen edustajia ja kirkkonsa papistoa aivan uudella tavalla. Kiivit pyrki myös kehittämään erityisesti Viron ja Suomen kirkkojen välistä yhteistyötä pelkästä taloudellisesta avustustyöstä lähemmäs kohti tasavertaista yhteistyötä.

Vaikka Jaan Kiivit kirkkonsa kansainvälisiä suhteita solmiessaan ja ylläpitäessään pyrki vahvistamaan sen asemaa läntisten kirkkojen joukossa, aivan kaikkia läntisiä kirkkoja hänkään ei tahtonut kumppaneikseen. Lutheran Church – Missouri Synod, johon Jaan Kiivit suhtautui yhtäaikaisella kiinnostuksella ja varauksella, oli osatekijänä Kiivitin arkkipiispakauden suurimmissa kansainvälisiin suhteisiin liittyvissä kiistoissa. Viron kirkolla oli jonkinlaista erityisesti mediatyöhön liittyvää yhteistyötä Missouri Synodin kanssa, mutta tämä ei muiden Baltian luterilaisten kirkkojen tai Inkerin kirkon tavoin laajentunut siitä muuhun juuri Kiivitin varautuneisuudesta johtuen. Ja kun Latvian ja Liettuan luterilaiset kirkot allekirjoittivat viralliset yhteistyösopimukset Missouri Synodin kanssa, oli selvää, että Baltian luterilaisten kirkkojen tiet erkanivat.

Missouri Synodi oli läsnä myös Kiivitin arkkipiispakauden näkyvimmässä vaiheessa, Siperian luterilaisen kirkon synnyssä. Venäjällä oli toiminut lukuisia Viron kirkon alaisia seurakuntia, joista osa oli jo 1990-luvun alussa järjestäytynyt Inkerin kirkoksi, mutta vielä 2000-luvun alkupuolellakin näitä itsenäisiä Viron kirkon seurakuntia oli esimerkiksi Novosibirskin alueella. Jaan Kiivit ennakoi Viron ja Venäjän välisen suhteen heikkenevän entisestään Viron tavoitellessa niin EU:n kuin NATO:nkin jäsenyyttä, ja kun Venäjän uusi kirkkolaki ei enää mahdollistanut tällaisten ulkomaisten seurakuntien olemassaoloa, Kiivit alkoi ajaa niiden itsenäistymistä omaksi kirkokseen.

Novosibirskin seurakuntien merkittävä rahoitus Missouri Synodilta, henkilöristiriidat niin Inkerin ja Viron kirkkojen välillä kuin Missouri Synodin eri osastojen välillä ja Viron ja Venäjän välisen suhteen heikentyminen kaikki osaltaan vaikuttivat siihen, ettei Siperian kirkon synty ollut yhtä helppoa kuin aiemmin miltei vastaavasti tapahtunut Inkerin kirkon synty. Jaan Kiivit päätyikin selvittelemään asiaa aluksi Inkerin kirkon kanssa neuvottelemalla, mutta lopulta kiista päätyi niin Suomen luterilaisen kirkon piispojen ja Luterilaisen maailmanliiton eri kokousten pöydille kuin eri kirkollisten lehtienkin sivuille. Kiista Siperian kirkosta ei päättynyt vielä Kiivitin eläköityessäänkään. Ja jatkaessaan asian selvittelyä vielä eläkkeellä ollessaan ja matkustettuaan Pietariin sitä varten, Kiivit tuolla matkallaan, kirkkonsa kansainvälisiä suhteita hoitaessaan, menehtyi 65-vuotiaana.

Kuten mainitsin tämän lektion alkupuolella, tästä päivästä tulee jälleen yksi merkkipiste omalle aikajanalleni. Tänään puolustaessani väitöskirjaani asetun työni kanssa myös muille aikajanoille. Työni on jatkumoa jo pitkään Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tehdylle Baltian kirkkohistorian tutkimukselle ja siis uusi lenkki siihen ketjuun. Työlläni on paikka myös Viron kirkon ja sen kumppaneiden historian tarkkailussa antaen tarkempaa tietoa yhdestä niiden historian vielä varsin tutkimattomaksi jääneestä vaiheesta. Ja kun perinteiden mukaisesti puolustan tänään tutkimustani yleisön edessä, asetun yhdeksi pisteeksi Helsingin yliopistosta tohtoriksi väitelleiden pitkälle janalle, samalle kuin esimerkiksi ensimmäinen Suomessa tohtoriksi väitellyt nainen, Karolina Eskelin, jonka mukaan tämä väitössalini on nimetty.

Oona Leiviskän väitöskirja on nimeltään  “The border between East and West once again goes on the east side of Estonia.” Archbishop Jaan Kiivit’s role in the EELC’s foreign relations, 1994-2005. Helsingin yliopisto 2024. Vastaväittäjänä toimi Viron vapaakirkkojen teologisen seminaarin kirkkohistorian professori, PhD Toivo Pilli.

Artikkelikuvana on Aapo Pukkin maalaus Jaan Kiivit nuoremmasta.