Emme ole idiootteja!

Nato-ratkaisu on vienyt Ruotsin ja Suomen lähemmäksi toisiaan. Tämä on toivottavasti myös omiaan – puolin ja toisin– lisäämään sekä kiinnostusta että ymmärrystä toista naapurimaata kohtaan. Teologisen asiantuntijan ominaisuudessani olen usean kerran viime vuosikymmenien varrella todennut, että meidän suomalaisten tuntemus Ruotsissa tapahtuvasta teologisesta keskustelusta voisi olla syvempi. Pidän tilannetta onnettomana, muun muassa koska molempien maiden historia, kulttuuri sekä yhteiskuntarakenne ovat lähellä toisiaan.

Tällaiset yhtäläisyydet tulevat mieleeni, kun luen Elisabeth Gerlen uutta kirjaa Vi är inte idioter. Klimat, ekonomi, demokrati. Kirjan alussa Gerle toteaa, että antiikin Kreikassa kaupunkivaltion yhteisiä asioita hoitaneet viisaat demokraattiset päättäjät tarkoittivat ”idiootti”-sanalla niitä ihmisiä, jotka yhteisten, poliittisten, asioiden sijasta välittivät ainoastaan yksityisasioista. Gerlen mielestä tämä dikotomia yksityisten ja yhteisten, ei-poliittisten ja poliittisten, asioiden välillä ei enää päde. Emme ole enää idiootteja, joiden mielestä yksityiselämän asiat eivät kuuluisi yhteisesti tärkeisiin asioihin.

Kuka on Elisabeth Gerle? Hän on 1951 Smoolannissa syntynyt ruotsalainen teologi, joka teki tohtorintutkimustaan Princetonissa, USA:ssa, ja väitteli tohtoriksi 1995 kirjalla In search of a global ethics : theological, political, and feminist perspectives based on a critical analysis of JPIC and WOMP. Hän on ollut journalisti ja kolumnisti, pappi, kirjailija, etiikan professori (Lund ja Tukholma), tutkija, joka on työskennellyt sekä Ruotsin kirkossa että yliopistomaailmassa. Tärkeä on myös hänen panoksensa kansainvälisessä Lutherin etiikkaa tarkastelevassa tutkimusprojektissa tämän vuosisadan puolella. Hänen bibliografiansa osoittaa hänen suurta omistautumistaan aikamme polttaviin kysymyksiin, 1980-luvun naisten rauhanmarssiin ydinaseita vastaan, 1990-luvun feministiliikkeeseen, uuden vuosituhannen yhteiskunnan yksityistämispyrkimyksiin, ympäristöhaasteisiin, puuttumista tämän päivän Ruotsissa esiintyvään yhä raaempi jengiväkivaltaan jne.

Viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Gerle tarkastelee miten uusliberalismi ja New Public Management ovat vaikuttaneet ja edelleen vaikuttavat Ruotsin elämään. Hänen maalaamansa kuva tämän hetken tilanteesta ei ole kaunis mutta vastaa mielestäni hyvin myös sitä kuvaa, joka minulla henkilökohtaisesti on omasta maastani. Erityisen tärkeänä pidän kirjoittajan esille tuomaa ajatusta, että suurin osa aikalaisista ei edes näe hänen (Gerlen) näkemiään ongelmia. Nykypäivämme talousajattelu otetaan itsestäänselvyytenä. – Ajatukseni menevät tässä kohden oman maamme nykyhallituksen tapaan puhua talouspolitiikastaan ”ainoana mahdollisena vaihtoehtona”.

Gerle tuo esille, miten uusliberalistinen näkemys murentaa hyvinvointivaltiota, tekee ympäristökysymyksistä toissijaisia, sekä vie poliittisilta päättäjiltä todellisen päätäntävallan. Nykyinen Ruotsi, ja mielestäni vastaavalla tavalla Suomi, on tämän mukaan tehnyt päinvastaisen liikkeen suhteessa antiikin Kreikkaan: Nykyään yksityissfääri on kaiken lähtökohta eikä alue, joka olisi yhteisintressien ulkopuolella. Sen sijaan yhteiskunta, yhteisönä, jolla on yhteiset päämärät, saa poliittisessa päätöksenteossa yhä vähemmän huomiota. Gerle muun muassa kommentoi Yhdysvaltain-vuosiaan kertomalla, miten ne vuodet opettivat hänelle, mitä hyvinvointivaltio parhaimmillaan on. Ei niin, että USA olisi ollut esimerkki hyvästä valtiosta, vaan niin, että hän oppi uudella tavalla ymmärtämään, miten (1980-luvun) ruotsalaisessa yhteiskunnassa oli hyvä elää. Mutta tämän päivän Ruotsi on muuttunut.

Otan esimerkin ilmiöstä joka Suomessa (onneksi) on saanut pienempää jalansijaa kuin Ruotsissa, nimittäin koulutuksen rakenteesta.

Gerle kuvaa ensiksi tilannetta Princetonin yliopistossa neljäkymmentä vuotta sitten. Siellä nuori tutkijanalku pystyi nauttimaan kauniista kampuksesta ja yhdestä maailman parhaimmista tutkimuskirjastoista. Mutta kaikki tämä oli Firestone-renkaiden valmistajan rahoittamaa. Yliopisto oli kokonaan yksityisomistuksessa. Erityisen lahjakkaille opiskelijoille henkilökohtaiset stipendit avasivat korkeamman opetuksen oven. Muille hirvittävän korkeat lukukausimaksut olivat opiskelumahdollisuuden edellytyksenä. ”Ei ihme, että valtio-opin ja poliittisen filosofian luennoilla Kaukoidästä tulleet prinssit olivat tavallinen näky,” Gerle toteaa lakonisesti.

Mutta 2020-luvulla saman tyyppinen piirre leimaa Ruotsin varhaisemman vaiheen koulutusta. Muutaman vuosikymmenen ajan Ruotsin valtion tukemat yksityiskoulut ovat lisääntyneet voimakkaasti. Seurauksena on ollut lisääntyvä segregaatio hyvätuloisten ja köyhistä oloista tulleiden lasten välillä. Systeemi, jonka mukaan voittoa tavoitteleva yksityinen yritys voi perustaa ja ylläpitää kouluja on Gerlen mielestä eräs ääriesimerkki NPM:n mahdollistamista uusista ilmiöistä. Ruotsin ratkaisua leimaa lisäksi se omituinen piirre, että valtio osaltaan rahoittaa myös voittoa tavoittelevien koulujen ylläpitoa. Gerlen mukaan Ruotsi on ainoa maa maailmassa, joka verovaroilla tukee eriarvoisuutta kannustavaa systeemiä.

Totean tyytyväisyydellä, että Suomessa emme (vielä?) ole kehittäneet koulutuslaitostamme tähän suuntaan. Sen sijaan tämän päivän suomalaista hallituspolitiikkaa leimaavat monet muut Gerlen Ruotsissa esille nostamat ongelmakohdat, kuten sosiaaliturvan kehitys, vanhusten hoidon järjestelyt, sairaanhoidon ratkaisut jne.

Sinänsä Gerlen esille ottamat asiat eivät ole uusia. Kirjan suurin arvo on sen kokonaisvaltaisessa tavassa nostaa esille tämän päivän yhteiskunnallisia haasteita. Gerlen sanoma on, että kaikki (ihmis)elämän osa-alueet ovat tärkeitä, sekä kansallisesti että globaalisesti. Toinen kirjan anti on kirjoittajan innostavassa lähestymistavassa, sekä tavassa, jolla hän luontevasti yhdistää oman kristillisen vakaumuksensa sellaiseen kielenkäyttöön, joka avautuu lukijalle, olipa tämän uskonnollinen tausta mikä tahansa. Teologina ja elämänkatsomustutkijana näen Gerlen kirjassa onnistuneen yrityksen ylittää kuilua sekulaarin ja uskonnollisen kielenkäytön välillä.

Sekularisaation kasvaessa ja kristillisen yhtenäiskulttuurin murennettua 1900-luvun toisella puoliskolla kuilu kirkollisen uskon ja sekulaarielämän välillä on koko ajan kasvanut. Tämä näkyy muun muassa kahdessa erilaisessa tavassa ymmärtää ja keskustella moraalisista asioista.

Tämä kehitys on askarruttanut minua teologian tutkijana ja tulkitsijana läpi elämän. Kahtiajako sekulaarin ja uskonnollisen elämänkatsomuksen välillä on leimannut sekä sekulaari-ihmisen että kristittynä itseään pitävän ihmisen kielenkäyttöä. Sekularisaatio on samalla usein ymmärretty neutraalina elämänkatsomuksena, josta syystä ei-uskonnollinen kieli on saanut Pohjoismaissa yliotteen. Eli myös moni kristilliseksi itseään nimeämä ihminen yrittää keskustella yhteisistä asioista kielellä, joka on uskonnollisesti neutraali. Vaarana tällöin on, että osa kristityn identiteetistä jää syrjään.

Olen omassa elämässäni todennut, miten vaikeaa on edustaa näkökantaa, joka nousee, ei yleisinhimillisestä, elämänkatsomuksellisesti ”neutraalista” näkökulmasta, vaan jollain tavoin kristinuskosta käsin. Osasyy tähän on, että kristinuskosta lähtevä lähestymistapa Suomessa monesti on jäänyt herätyskristillisyyden vangiksi.

Teologisessa etiikassa tehdään usein ero yleisinhimillisen etiikan ja erityisen kristillisen etiikan välillä. Katsotaan samalla, että kristillisen luomisuskon pohjalta on mahdollista edustaa yleisinhimillistä moraalista kantaa. Tästä lähtökohdasta on ollut mahdollista ajatella, että moraalikysymyksissä voidaan olla kaikkien hyvää tahtovien ihmisten kanssa samaa mieltä, riippumatta elämänkatsomuksen muita osia.

Toisaalta herätyskristillisyyteen sisältyy ajatus, että vain tosikristitty voi tuntea ja seurata mitä Jumalan silmissä on oikein. Jumala on Raamatussa ilmaissut moraalisen tahtonsa, jota ihmisen tulee noudattaa. Tämä jälkimmäinen tulkinta on luultavasti siinä määrin leimannut kirkosta vieraantuneiden tapaa ymmärtää kristillistä etiikkaa, että se on enemmän tai vähemmän automaattisesti värjännyt tällaisen ihmisen mahdollisuudet tulkita kristityn kantaa moraalikysymyksissä muilla tavoin. Ja sekulaarin ajattelijan mielestä tällainen uskonnollisesti perusteltu kanta ei ole varteen otettava. Tällaisen ihmisen mielestä moraalin oikea ja väärä löytyy puhtaasti inhimillisistä lähtökohdista (usein ajatellaan. että ihmisen rationaalisuus on avain eettisesti oikeaan ajatteluun). Kristityllä ei tämän mukaan ole mitään varteenotettavaa annettavana.

Olen lukenut Gerlen kirjaa niin, että hän pystyy, luterilaisen luomisuskon pohjalta, puhumaan eettisistä kysymyksistä kielellä, jota jokaisen ihmisen periaatteessa pitäisi ymmärtää. Samalla hän alleviivaa, että hän näkee asioita luterilaisen luomisuskonsa valossa. Näin hän osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun luomisesta, eikä erityisestä Raamatun kautta tapahtuvasta ilmoituksesta käsin. Mutta samalla hänen kannanottonsa lähtee hänen omakohtaisesta maailmassa olemisen kokemuksestaan, ei teoreettisesta moraalipohdinnasta. Tällöin yleinen, ei-uskonnollisessa etiikassa oleva ajatus, että moraalisesti oikeaa ja väärää voidaan lähestyä eettisen teorian pohjalta, mitätöidään. Jäljelle jää moraalinen vakaumus, joka ei ole täysin teoreettisesti perusteltavissa mutta joka näkyy kyseisen vakaumuksen omaavan ihmisen elämässä.

Tällainen eletty moraalinen vakaumus on mielestäni Elisabeth Gerlen kirjan syvällisin anti.

Arvioitu teos: Elisabeth Gerle, Vi är inte idioter. Klimat, ekonomi, demokrati. Göteborg: Bokförlaget Korpen 2023.