Britannia ja reformaatio,  kirkko pahassa pulassa

Tuoreet artikkelit Vartijassa valottavat maassamme vaikuttavien kirkollisten yhteisöjen vaiheita ja jäsenistön kipuja. Kun katsoo isompaa kuvaa, yksittäisen liikkeen sisällä epämukavuutta kokenut voi löytää vertailukohtia ja ehkä helpotusta kohtalonyhteydestä. Maailmanlaajuisen kristinuskon yhteisön historia, rajaviivojen yli harjoitettu vihanpito ja heresia-peli on kuplinut alkukirkon ajoista alkaen. Myös 2000-luvun kirkkohistoria on levotonta ja monin tavoin huolestuttavaa. Miksi on niin vaikeaa olla sovinnollisesti eri mieltä?

Katolisessa kirkossa kuohuu.  Uuden paavin aikaa en uskalla juurikaan kommentoida ennen kuin muutama vuosi on kulunut. Näyttää, että menossa on kritiikki ja perkaus, jossa Franciscuksen jalanjäljetkin halutaan pyyhkiä Vatikaanin käytäviltä. Kiistanalaisia asioita ovat Vatikaani II kirkolliskokouksen perintö, kirkkojen soveltama messun kaava ja ns synodaalisen prosessin toteutus. Vatikaanin uutisia kommentoinut podcast Last Week in the Church näyttäisi olevan hiljentynyt. Virkeää ja maltillista toimittajaa John Allenia on ikävä. Youtubessa tuntuu olevan äänessä työryhmä Catholic Unscripted, jonka traditiota korostava tiukkuus on toista sävellajia.

’Anglikaaninen kirkko on melskeen ja kriisin keskellä. Englantia ovat ravistelleet seksiin ja hyväksikäyttöön liittyvät skandaalit, joiden vuoksi korkeaa kirkon johtoa on joutunut eroamaan. Britanniassa vaikuttavan sisarkirkkomme kannalta on epäreilua antaa puheenvuoro kirkkoa arvostelevalle sisäpiirin asiantuntijalle. Näin kuitenkin aion tehdä uskoen, että peittelemätön kriittinen arvio nostaa kissat pöydälle. Tasapuolinen arvostelu vaatisi myös vertailevia lausuntoja ja niitä toivoisin tulevan julki.

Ex-anglikaanin hapokas analyysi

Dr Gavin Ashenden syntyi 1954 Lontoossa, suoritti opintoja juridiikasta, teologiasta ja mm. uskonnonpsykologiasta, toimi ekumeenisissa ja kirkkojen välisissä tehtävissä, anglikaanisen kirkon tärkeissä viroissa seurakuntapappina (vicar) ja yliopistoteologina. Gavin Ashenden ei ollut tyytyväinen anglikaanisessa kirkossa esiintyviin ilmiöihin ja vuonna 2019 hän siirtyi katolisen kirkon jäseneksi.

Hänen tilityksensä seuraavassa podcastissa on hapokasta kuunneltavaa. Suomalaisen kirkkokeskustelun osallistujien olisi syytä kuunnella ja analysoida tämä perusteellisesti. Konservatiivit löytänevät vettä myllyynsä. Maltillisemmalle suunnalle tämä purkaus on haaste. Näkemyksille olisi löydettävä perusteltuja kommentteja ja vastapuheenvuoroja. Gavin Ashendenin suhdetta entiseen kotikirkkoonsa kuvaa esityksen otsake “The Self Destruction of the Church of England”.

Gavin aloittaa kieltämällä, että kyseessä olisi pahantahtoisuus tai vahingonilo (malice, Schadenfreude) vaan hänellä on mielessä rakkaudesta lähtevä huoli kasvattajakirkkonsa tulevaisuudesta. Rakkaudellisen arvion pelinavaus on hunajaisen äänen alla siekailematon. Hän antaa ymmärtää, että anglikaanisessa kirkossa on ollut menossa jo kauan pehmeä totalitaarinen vallananastus, joka on antikristillinen ja pyrkii rakentamaan woke-kultuuria ja kulttuurimarxismia. Taudin alkuperäkin on tiedossa: feminismi (ensimmäisen, toisen, kolmannen aallon…), jonka tuloksena oli perhekäsitteen rikkoutuminen ja seksin muuttuminen lisääntymisestä huvitteluksi (from procreation to recreation) ja jotenkin loogisena seurauksena gay marriage, transkulttuuri jne.

Ashendenin kritiikissä on pointteja, joita ei pidä sivuuttaa. Järkyttäviä ovat esimerkiksi trans-ilmiön ylilyönnit, jopa lapsiin kohdistetut puberty blocker -hoidot vanhempien kantaa vastaan, teini-ikäisten tyttöjen rintojen silpominen jne. Sen sijaan asenteet naissukupuolta kohtaan tyrmistyttävät. Haluaisin kysyä Ashendenilta ja muilta närkästyneiltä, miksi seksi ei voisi olla lisääntymisen ohella myös hauskaa (procreation AND recreation). Seuraavassa osiossa Ashenden ja aatesisar Katherine Bennet keskustelevat uuden kotinsa, katolisen kirkon tilanteesta.

Ashenden mainitsee kristinuskon missiota koskevan kysymyksen: tuleeko kirkon käännyttää maailma vai maailman käännyttää kirkko? Tämä naseva heitto on täydellinen osuma, koska voin ilmaista radikaalin vasta-mielipiteeni. Katson, että kirkon tulee kuunnella ja tarkkailla maailmaa syvän dialogin tavoin ja kyllä: maailman tulee monin kodin käännyttää kirkko! Jeesuksen radikaalit opetukset ovat esimerkki.

Seuraavassa linkissä äänessä on anglikaanisen kirkon teologi Brett Murphy. Hän moittii kirkkoansa pahanpäiväisesti. Moitteiden ryöppy muistuttaa Suomen kirkkokeskustelun kriitikkojen yhteenlaskettua syytelistaa. Meneillään on kirkon arkkipiispan valinta. Politikointia ennakoiden hän viljelee melkoisia sanavalintoja (lust and fornication, woke heretic). Kuuntele omalla vastuulla.

Henrik VIII ja Vatikaani

Britannian kirkon alku osui samaan aikaan Euroopassa syttyneen reformaation kanssa. Anglikaanisen kirkon taustalla oli kuitenkin järkyttäviä piirteitä sisältänyt prosessi, jossa kirkon, teologian ja yhteiskunnan sopu oli kateissa. Yle Areenassa nähtiin taannoin historiasarja Susipalatsi, joka sijoittuu Englannin kirkon reformaation aikaan. Asiaa ja viihdettä, hömppää ja draamaa yhdistävä sarja oli samalla tietoisku kuningaskunnan ja katolisen kirkon myrskyisästä suhteesta. Keskeinen juonikuvio oli kuningas Henrik VIII:n avio-ongelma, kirkollisen järjestyksen ja perinteiden jäykkyys. Vallanperimys vaati miespuolista jälkeläistä, jota Henrikin espanjalaissyntyinen vaimo ei onnistunut saamaan. Kirkon perinne ei sallinut avioeroa tai moniavioisuutta. Henrik ajautui siksi – neuvonantajiensa (erityisesti Thomas Cromwell) tuella karmivaan kurimukseen, jonka osia olivat yhden vaimon sulkeminen tyrmään, toisen vaimon mestaus tekaistujen syytteiden nojalla, kolmannen vaimon kuolema lapsivuoteeseen, pari muuta onnetonta avioyritystä, mm vaimon numero 5 mestaus. Tämän epäpyhän ja traagisen sekoilun osana oli riitautuminen Vatikaanin kanssa, joka ei myöntynyt avioliittojen mitätöimiseen. Tämä johti lopulta Englannin uhmakkaaseen irtoamiseen paavin kirkon yhteydestä.

Englannin reformaatio oli maallisen ja kirkkopoliittisen vallan mutkikas ja sanoisin epäkristillinen kädenvääntö, jossa teologinen ja hengellinen prosessi oli kyseenalainen ja ohut. Voi kysyä, miten onnistunutta on rinnastaa Euroopan reformaation eri kaistat yhden otsikon alle. Yhdistäviä piirteitä oli, uusien ajatuksien ja käytäntöjen esiin murtautumista tapahtui, mutta 1500-vuotisen kirkon sekasortoinen sirpaloituminen oli tuloksena. Tyylipisteet ja voimankäytön etiikka unohtuivat kaikilta osapuolilta, mutta katson, että kirkon ravistus oli väistämätön katsomuksellisen etsinnän, innovaation, tutkinnan, valistuksen projekti ja historian mittaan ihmiskunnalle uskontotiedon kartunta. Reformaation voi nähdä tuskallisen uskontodialogin valitettavan keskeneräisenä prosessina.

Opin evoluuutio 100–500 ja islamin synty

Nikean kokouksen juhlavuosi antaisi syyn pohtia kristinuskon dogman kehitystä, joka on varmaan yksi pinnan alla vaikuttanut syy kirkkokuntien ja totuusyhteisöjen lohkeiluun. Tärkeän kirjan Jumalan synty (Mäkipelto, Pakkala, Hakola) jälkeen toivoisin, että uskonnon historioitsijat paneutuisivat kristinuskon opin ja käsitteistön muotoutumiseen vuosina 100–500.

Kiistojen, kirkolliskokousten, käsiteviisastelujen sarja on verraton sekoitus. Kolminaisuusoppi hiertää kristinuskon välejä juutalaisuuden ja islamin suuntaan. Kristologiasta kiistely johti termien rakenteluun, jossa mukana ajatuksia kreikkalaisilta filosofeilta, juutalaisen esoteerisen ajattelun korkeuksista, heijastuksia gnostilaisuudesta ja Persian mysteeriuskontojen salaisuuksista. Oliko Jeesus ihminen vai jotain enemmän. Onko jumaluus yksi, kaksi vai kolme olentoa? Kaksi luontoa, kaksi tahtoa, kolme persoonaa? Asiaa pähkäilivät kristikunnan laajuiset kirkolliskokoukset Nikea 325, Konstantinopoli 381, Efeso 431, Khalkedon 451, Konstantinopoli 553, 680,… Kussakin vaiheessa joitakin kristikunnan laveudessa esiintyvistä ajatuksista tuli vesotuksi ulos heresian leimalla. Rationaalis-filosofis-teologinen pinnistys tuotti terminologiaa, runollista kaunokieltä: monofysitismi, duofysitismi, miafysitismi, homoousios, samanolemuksellisuus, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, yhtä olemusta Isän kanssa, syntynyt, ei luotu.

Ortodoksi.net sivustolta lainaus: Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen Isää ja Poikaa käsittelevän alkuosan kanssa, todettiin Pojan olevan samaa olemusta (homoousios) kuin Isä, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu. Kilpailevana terminä kokouksessa oli homoiousios, joka tarkoittaa samankaltaista olemusta. Tätä kannattivat areiolaiset. Kokouksen päätöksen loppuosassa tuomittiin ne, jotka sanoivat, että poika on eri olemusta tai eri hypostaasia kuin isä.
Alexandriassa vaikuttanut John Philoponus (noin 490 – 570) on yksi hämmentäjä, jota ei usein mainita.

Kun 600-luvulla Arabian niemimaalla alkoi islamin syntyyn johtanut hengellinen, filosofinen ja yhteiskunnallinen prosessi, se tapahtui kulttuuriympäristössä, jossa oli läsnä juutalaisuuden ja Tooran viisauden rakenteistamaa uskonnollisuutta ja kristologian kiistojen värittämää kristinuskon oppien tiheikköä. Muhammed eli islamin uskonnon väitetty muotoilija ei löytänyt näistä tyydyttävää ajatuskehystä. Hän kokosi juutalaisuuden ja kristinuskon narratiiveista osia, itse asiassa huomattavan massan, editoi osittain ja sepitti lisäksi omintakeista sanallistusta kertoen saaneensa ne näkyjen muodossa enkelin saneluna. Muhammed tavoitteli edeltävien vuosisatojen uskonnollisuuden aineistoihin nojaavaan yhteiskunnallisen vanhurskauden rakennelmaa juutalaisen monoteismin ideaan nojaten. Miten tästä ihanteisiin nojaavasta alusta on syntynyt 1900-luvulla terroria ja kuoleman kulttia sisältävä, juutalais-kristillisen sivilisaation tuhoa julistava rintama, jota islamin rauhanomainen enemmistö ei saa hallintaan?

Artikkelikuvassa Englannin kuningas Henrik VIII. Kuva: After Hans Holbein the Younger, Public domain, via Wikimedia Commons.