Brysselin asemalla. Kuva: Antonio Ponte/Flickr

Belgia, vastakohtien ja ristiriitojen maa

Ennen kuin Belgia itsenäistyi vallankumouksen vuonna 1830, se oli ehtinyt kuulua eri vaiheissaan niin Alankomaille kuin Ranskallekin. Maan halki kulkee itä–länsi-suunnassa jyrkkä kieli- ja kulttuuriraja, jonka eteläpuolella Valloniassa puhutaan ranskaa ja pohjoispuolella Flanderissa flaamia. Jotkut belgialaiset sanovat, että tämä kaikki johtuu pelkästä historiallisesta yhteensattumasta. Mutta se on realiteetti, jonka kanssa ja varassa belgialaiset elävät.

Kun sivistyneeltä ja monipuolisesti kielitaitoiselta belgialaiselta patriootilta kysyy, onko flaameilla ja valloneilla todella aivan omat erilliset kulttuurinsa, hän vastaa, että ehdottomasti. Kun kysyjä jatkaa: ”Eikö siinä tapauksessa olisi parempi, että Vallonia liitettäisiin Ranskaan ja Flanderi Alankomaihin?”, hän vastaa: ”Ei missään tapauksessa.” Kummankin alueen erillinen itsenäisyyskin olisi selkäpiitä karmiva ajatus.

Ensinnäkin: mitä tehtäisiin kaksikieliselle Brysselille, joka sijaitsee Flanderin puolella, mutta on kulttuurisesti Vallonialle hyvin tärkeä? Pitäisikö siitä siinä tapauksessa tulla jotakin sellaista, mitä se tavallaan on jo nyt – Euroopan Unionin pääkaupunki?

Toiseksi: menestyisivätkö historian yhteen saattamat Vallonia ja Flanderi taloudellisesti erillisinä valtioina? Miten ne silloin jakaisivat Belgian kolossaalisen valtionvelan keskenään? Kumpikaan ei pane eroprosessia vireille, koska se merkitsisi samalla aloitetta suuremman velkaosuuden niskoilleen ottamiseen.

Vanhassa Belgiassa ranskan kieli ja ranskalainen kulttuuri olivat voimissaan. Toissa vuosisadalla ja viime vuosisadan alussa Flanderin puolen kaupunkien hallitseva luokka puhui ranskaa, ja etenkin Antwerpenin nousukkaat opettelivat ranskaa – ja jolleivät oppineet, niin teeskentelivät osaavansa. Ranskalaisen kielen ja kulttuurin pitkä hegemonia Flanderissa jätti flaamien keskelle pitkän varjonsa; se ruokki sekä alemmuuden tunnetta, näyttämisen halua ja – monessa suhteessa hyvin aiheellista – kotiseutuylpeyttä. Jo ennen toista maailmansotaa monet flaamit halusivat oman kielensä hallitsevaan tai ainoan virallisen kielen asemaan Flanderissa, ja 1950-luvun lopulta alkaen kortit alkoivat kääntyä heille lopullisesti.

Vallonia oli 1800-luvulla Euroopan teollistumisen kärkialue yhdessä Iso-Britannian kanssa. Se oli voimissaan raskaan ja kemian teollisuuden alalla aina viime vuosisadan puoliväliin saakka, jolloin kuihtuvia hiilikaivoksia sekä kilpailukyvyttömiä ja vanhentuneita tehtaita alettiin sulkea. Suurten työläisten massojen vuoksi Vallonia on ollut perinteisesti sosialistien vahvaa aluetta, ja 60-luvulla alkaneiden massatyöttömyyden vuosikymmeninä PS on edelleen vallonien vahvin puolue.

Viime aikoina Vallonia on uuden teknologian investointien avulla toipunut pahimmasta taantumastaan, mutta se ei ole lähimainkaan kuronut kiinni nousujohteisen Flanderin etumatkaa. Draamallisen näkökulman nykyhetken Vallonian kasvukipuihin tuo meilläkin esitetty hieno belgialainen elokuva Deux jours, une nuit (”Kaksi päivää ja yksi yö”), jossa aurinkopaneeleja tuottava pieni tehdas vähentää väkeä tilausten supistumisen vuoksi. Marion Cotillard esittää nuorta naista, joka kiertää ovelta ovelle ja pyytää työtovereitaan luopumaan bonuksistaan, jotta voisi säilyttää työpaikkansa.

Kuten sanottu, Flanderin tarina on 1950-luvulta lähtien ollut hyvin toisenlainen. Vaurastunut, kielellisesti ja kulttuurisesti itsenäistynyt maa on ottanut johtoaseman Belgiassa. Flaamit edustavat yhä enemmän Belgian sivistyneistöä; useissa tapauksissa he puhuvat ranskaa siinä, missä vallonit eivät osaa flaamia lainkaan. Jo parin kauppareissun perusteella turisti huomaa, että Flanderissa vierasmaalaisen kannattaa puhua englantia mieluummin kuin ranskaa.

Osa flaameista kannattaa kiivaasti Flanderin eroa Valloniasta. Heidän puolueistaan tällä asialla on jo kauan ollut konservatiivinen ja marginaalinen Vlaams Belang, mutta vuoden 2014 alueellisissa parlamenttivaaleissa jättipotin korjasi Flanderissa keskustaoikeistolainen ja nationalistinen Nieuw-Vlaamse Alliantie (N-VA; Uusflaamilainen allianssi), joka sai lähes 32 % äänistä ja 124 edustajanpaikasta kokonaista 43 kappaletta. Koska puolue ajaa flaamilaisen tasavallan perustamista tai ainakin Flanderin mahdollisimman suurta autonomiaa, sen karismaattinen johtaja Bart De Wever on joutunut rauhoittelemaan valloneja, ettei Belgian loppu ole ainakaan vielä käsillä. Vauraat flaamit, jotka nyt kokevat maksavansa Vallonien löyhäkätisiä sosiaalipalveluita, tajuavat intoilustaan huolimatta liian hyvin, että ero voisi käydä heille vieläkin kalliimmaksi.

Katolinen kirkko on ymmärrettävästi suositumpi konservatiivisessa Flanderissa kuin sosialistisessa Valloniassa. Flanderissa se on tottunut ajamaan kansallismielisten asiaa, ja siellä häitä tai hautajaisia onkin hyvin vaikea saada järjestymään ranskaksi. Mutta kirkon suuret ongelmat eivät liity kuin marginaalisesti Belgian kielelliseen ja kulttuuriseen jakautumiseen. Viiden vuosikymmenen ajan maallistuminen, urbanisoituminen ja yhteiskunnan moniarvoistuminen ovat syösseet kirkon johtavan instituution paikalta yhteiskunnan marginaaliin. Siitä kertoo vuoden viimeinen Vartijan numero. Tervetuloa mukaan, seikkailu alkaa.

Matti Myllykoski
Mikko Ketola
Vartijan 5–6/2014 pääkirjoitus – lataa koko Belgia-teemanumero.
Artikkelikuva Brysselin asemalta, Antonio Ponte/Flickr.


Vartija

Kirjoittaja

Tällä nimimerkillä julkaistaan Vartijan printtiversiossa ilmestyneitä juttuja sekä Vartijan vain verkkoon tarkoitetut artikkelit.


'Belgia, vastakohtien ja ristiriitojen maa' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.