Joissakin kristillisen teologian edustajien puheenvuoroissa on esitetty, että nykypäivän kristillinen julistus tulisi irroittaa antiikin maailmankuvasta.
Mutta mikä on antiikin maailmankuva?
Ajatus, että maa on pallo, esiintyy ensimmäisen kerran Alkmeionin kirjoituksissa n. 500 eKr. Ptolemaios hieman jälkeen Jeesuksen aikaa kokosi antiikin tutkimuksen keskeiset teemat teoksessaan Almagest.
Esimerkiksi luomiskertomuksessa esiintyvä käsitys maasta litteänä levynä taivaankannen välissä hylättiin hellenistisessä maailmassa joitakin vuosisatoja ennen Jeesuksen syntymää.
Ptolemaioksen teoksessa esitettiin erityisesti Hipparkoksen laskelmiin perustuen 1022 tähden ja 5 sumuisen paikan sijainnit sekä näiden sijainnit. Kirjan lopussa esitellään tuolloin tunnettujen viiden planeetan (Jupiter, Merkurius, Venus, Mars ja Saturnus) radat. Tämä tulkinta kesti eurooppalaisen maailmankuvan hahmotuksessa noin 1500 vuotta.
Keskeinen murros oli Kopernikuksen ja Galileo Galilein uusi tulkinta, joka liittyi liikeoppiin ja myös maan suhteeseen muihin avaruuden olioihin.
Nykyisin myös Kopernikuksen ja Galilein näkemykset ovat sikäli vanhentuneita, että maailmankaikkeudessa ei ajatella olevan keskipistettä, ja lisäksi vanha ajatusta maasta pallona on virheellinen esimerkiksi Nasan ottamien kuvien perusteella. Tellus on pikemminkin säkkimäinen geoidi kuin pallo.
Antiikin maailmankuva ja siitä irtautuminen
Saa vaikutelman, että antiikin maailmankuvasta irtautumisen suosituksen esittävien teologien puheenvuorot eivät tämän maailmankuvan osalta vastaa sitä koskevaa käsitystä, joka on antiikin tutkijoilla.
Tarvetta muotoilla kristinuskon sisältöjä nykyajassa voi perustellusti puolustaa. Mutta samalla on ongelmallista, jos antiikin maailmankuvasta annetaan virheellinen käsitys. En ota kantaa siihen, millainen maailmankuva on Uudessa testamentissa, koska en ole alan tutkija.
Mutta kun on esimerkiksi esitetty, että Fil. 2:10, jossa sanotaan, että on taivaissa olevia, maan päällä olevia ja maan alla olevia, en ole varma, miten tämä riittäisi osoittamaan, että Uusi testamentti sisältäisi oman aikansa varhaisemman, lähinnä luomiskertomuksessa esiintyvän maailmankuvan. Tai miten tämä huomautus poikkeaisi nykyisin koetusta, jossa siinäkin ajatellaan oltavan maapallon pinnalla, haudataan kuolleet maan alle ja pohditaan jossakin muualla olevien olemista.
Sen tietysti ymmärrän, että nykyinen lääketiede ja siihen liittyvät valtauskomukset eivät selitä sairauksia ensisijaisesti demonien aiheuttamina.
Mutta demonikäsityskin on moniulotteinen. 200-luvulla Origenes ja hieman myöhemmin Evagrios Pontoslainen esittivät, että demonit ovat ensisijaisesti vaikutukseltaan sielun kuvittelevaan osaan itsensä kuvia asettavia olioita. Kun demonin kuva sielun kuvittelevassa osassa vahvistuu, tahto alkaa suuntautua tätä kuvaa kohti ja muodostuu vihdoin sen mukaiseksi.
Kuvaus muistuttaa brändituotantoa. Kuvat valtaavat mielet ja tahdot suuntautuvat niihin siten, että kuvan katsojat tahtovat liittyä brändien mukaisesti ja aloittavat noudattaa käyttäytymismalleja, jotka ovat brändien mukaisia.
Uusi testamentti ja antiikin maailmankuva
Näyttää siltä, että Uudessa testamentissa on viitteitä antiikin maailmankuvaa varhaisempiin käsityksiin. On kuitenkin ongelmallista sanoa, että nämä edustaisivat antiikin maailmankuvaa, joka ei ole muiden ajan auktoriteettien kirjoitusten kannalta samanmuotoinen kuin siihen Uuden testamentin selostuksissa liitetty.
Kiinnostava osuus on saddukeuksissa, jotka olivat tietoisia hellenistisen maailman käsityksistä. Ehkä farisealainen liike edusti pikemminkin vanhentuneita käsityksiä.
Jeesuksen oppi sisältää ajatuksen lähelle tulleesta toisenlaisesta valtakunnasta. Siihen liittyy ajoittain kuvauksia, jotka edellyttävät esimerkiksi taivaisiin poistumisen pilvessä. Matti Myllykoski on kuvannut tätä hauskasti: otti kuin taksin. Tällainen kuvaus ei kuitenkaan vastaa antiikin maailmankuvaa, vaan on jossain määrin parapsykologinen tai okkultistinen kuvaus maasta poistumisesta.
Onkin kiinnostavaa pohtia sitä, olivatko Uuden testamentin kirjoittajat aikansa tunnetuista näkemyksistä tietämättömiä vai niitä sivuuttava kirjoittajayhteisö. Eivätkö he tunteneet oman aikansa maailmankuvaa?
Yksi kiinnostava seikka on ajatus, että Uudessa testamentissa esiintyisi aikansa ympäröivän maailman seksuaalietiikasta poikkeava näkemys syvällisen samaa sukupuolta olevien ihmisten välisen suhteen tuntemattomuuden osalta.
On aivan selvä, että antiikin maailmassa esiintyi tälläinen käsitys. Aristoteleen kouluun ei päässyt, ellei miespuolisella oppilaalla ollut vanhempaa miestä opastajanaan rakastavassa suhteessa. Tähän liittyi myös fyysinen ja sukupuolinen rinnakkaiselo. Platonin dialogeissa kuvatun ihmissuhteen kuvauksen perusteella on kiistämätöntä, että samaa sukupuolta olevien fyysinen yhteys ei ollut torjuttavaa, joskin kartettavaa eräissä tapauksissa siksi, että toisella osapuolella oli harjoitettavanaan filosofisia mietteitä. Taivaallinen rakkaus määriteltiin Ateenassa kahden samaa sukupuolta olevan henkilön syvälliseksi ja pitkäkestoiseksi, sitoutuneeksi parisuhteeksi. Ainoa hellenistinen filosofikoulu, johon otettiin myös naisia, oli stoalainen, myöhemmin opetuksiltaan länsimaisessa aateperinnössä epäinhimilliseksi leimattu koulukunta.
Lähdeviittauksena viittaan Martha Nussbaumin antiikin filosofiakouluja käsittelevään teokseen Therapy of Desire (1996) sekä suomenkieliseen yleiskatsaukseen Thessleff ja Sihvola, Antiikin filosofia ja aatemaailma (1994). Syvyyttä tavoittelevaa lukijaa palvelevat Platonin ja Aristoteleen teosten suomennokset.
Uskontunnustukset ja antiikin maailmankuva
”Antiikin maailmankuvasta” irtaantumista esittäneissä teologisissa puheenvuoroissa on esitetty, että tällainen maailmankuva olisi myös uskontunnustuksissa. On kuitenkin vaikeata löytää uskontunnustuksista erityisempiä maailmankuvan muotoiluja. Tärkeätä on myös huomata, että kaikki merkittävät kirkkoisät ennen ja aikana uskontunnusten muotoilua kiistivät antiikin maailmankuvaa edeltävän virheellisen kosmologian.
Että Jeesus on taivaissa tai laskeutunut tuonelaan ei riitä maailmankuvaa koskevaksi oletukseksi. Uskontunnustukset ovat pikemminkin inhimillisesti äänestettyjä tuloksia, joiden ensisijainen sisältö käsittelee oman aikansa prosopon- ja hypostasis-käsityksiä sekä aristoteelisen välineistön antamia oletuksia ykseydestä ja moneudesta ja näiden välisestä suhteesta.
Hengellinen elämänsuuntautuminen ja maailmankuva
Uskontunnustukset määriteltiin symboleiksi eikä maailmankuvallisiksi esityksiksi. Symbolum on merkkipuhetta, ei maailmankuvallinen kannanotto. Sen vastakohtana on diabolum, eli yhtenäisyyttä rikkova kannanottojen moninaisuus.
Näitä inhimillisen uskon ilmauksia olivat laatimassa yhtäältä ajan poliittinen johto, kreikkalaisesta filosofiasta oppineet teologit, joilla ei ollut ”antiikin maailmankuvaa” ja joukko rampautuneita uskovaisia invalideja.
Oli niin kaukana kuin taivas on maasta, että tavoitteena olisi ollut laatia maailmankuva.
Miten itse voisimme suhtautua tällaiseen perintöön?
Ensinnäkin siten, että jatkamme sitä, ilman velvoitetta ajatella kaikin tavoin samalla muodoin. Siten, että laadimme oman uskonnollisen tunteemme ilmaisuja tähän perinteeseen sitoutuen.
Mutta myös käsittäen, että hengellinen elämä ei ole maailmankuvallinen kannanotto vaan pikemminkin elämänkatsomuksellinen ja elämänkuvallinen ojentautuminen.
En siis usko, että uskonnollisella tai hengellisellä asenteella olisi kovinkaan paljon tekemistä vaihtuvien maailmankuvien kanssa. Kyse on pikemminkin jonkinlaisesta tunteesta ja kokemuksesta suhteessa todellisuuteen.
Jos nykyisyyden maailmankuva on ensisijaisesti se, että alussa maa oli autio ja tyhjä ja Kari Enqvistin henki kulki vetten yllä, mitäpä tällä olisi vaikutusta körttiläisen alatien pieneen maailmaan? Varsinkin kun tietää, että tieteellisen realismin aika oli joskus 1900-luvun alussa, ja tieteellekään ei ole enää tarjottavanaan sen kummempaa todistettua maailmankuvaa? Niin sanotusta science wars -keskustelussa, jossa tieteellinen realismi hylättiin, on kirjoittanut esimerkiksi Ilkka Niiniluoto tieteenfilosofisessa esseekokoelmassaan Totuuden rakastaminen (2003).
Kun aiemmin 1980-luvulla tentin ainakin viisi kertaa sekä teologisessa tiedekunnassa että teoreettisen filosofian opinnoissa Niiniluodon tiedeoppikirjat, Niiniluoto muutti 2000-luvun alussa tieteenteoreettisen keskustelun seurauksena tieteellisestä realismista tieteelliseen kriittiseen realismiin. Sen mukaisesti tiede on edelleenkin todellisuutta koskevien rationaalisten uskomusten muodostamisen muoto, mutta voi olla, että sen parhaimmatkin teoriat ovat virheellisiä.
Tämä tukee ajatusta, että uskonnollisen asenteen ei perusteluissaan tulisi liikaa luottaa siihen, mikä on tieteellisen menneen tai nykyisen maailmankuvan esitys.
Thomas Diggesin näkemys kopernikaanisesta maailmankaikkeudesta vuodelta 1576. Kuva: w:Thomas Digges (1546?-1595), Public domain, via Wikimedia Commons
'Antiikin maailmankuva ja kristinusko' have 9 comments
11.5.2025 @ 18.52 Theo
Petri, koostit artikkelin aiheesta, josta keskustelimme jokin aika sitten täällä. Haluaisin esittää sinulle vielä muutaman kysymyksen ja kommentin.
1. Pidätkö täysin mahdottomana tai epätodennäköisenä, että antiikin ajan ihmisillä oli samaan aikaan monenlaisia ja keskenään ristiriitaisia maailmankuvia? Eikö kaikki, mitä antiikin aikana kirjoitettiin, heijasta antiikin aikaista ajattelua joissakin piireissä – riippumatta siitä, onko se sopusoinnussa joissakin muissa, ”edistyksellisemmissä” antiikin piireissä kirjoitetun kanssa? Jos, kuten kirjoitit, ”UT:ssa on viitteitä antiikin maailmankuvaa varhaisempiin käsityksiin”, nuo viitteet ovat osa antiikin(kin) ajattelua, koska niiden tallentajat ja eteenpäin tradeeraajat ovat antiikin aikana eläneitä ihmisiä. Kysymys noiden viitteiden iästä, alkuperästä ja suhteesta myöhempiin käsityksiin on epäolennainen.
Eikö ole selvää ja ymmärrettävää, ettei minään aikakautena ole olemassa vain yhtä maailmankuvaa – tieteellistä tai epätieteellistä – jonka kaikki tuon ajan ihmiset yksissä tuumin tuntevat ja jakavat?
2. Pekka Vapaavuoren kirjan arviossasi (27.3.2025) toteat Bultmannia kritikoiden, että UT:sta on vaikea löytää kolmikerroksista maailmankuvaa. Tässä artikkelissa hiukan peräännyt ja toteat, että ”En ota kantaa siihen, millainen maailmankuva on Uudessa testamentissa, koska en ole alan tutkija.” Näkemyksestäsi on siis vaikea päästä täyteen selvyyteen, mutta jos oletamme, ettei UT ollenkaan edellytä kolmikerroksista maailmankuvaa, niin mistä kummasta kristityt sitten ovat omaksuneet syvään juurtuneen käsityksensä, jonka mukaan on totisesti olemassa muitakin aikoja (iankaikkinen elämä, iankaikkinen kadotus) ja paikkoja (taivas, tuonela, paratiisi, helvetti) kuin ne ajat ja paikat, jotka tunnemme käsillä olevasta maailmasta? Klassisen teologian valossa on mitä pahinta harhaoppia sanoa, että on vain yksi ainoa todellisuus, yksi ainoa maailma, yksi ainoa aika ja paikka, ja kun ne raukeavat tyhjiin – yksilön kohdalta tai maailmanlopussa – jäljelle ei jää mitään eikä ketään. Maailman kirjassa on vain yksi luku. Jatkoa ei seuraa eikä uutta kirjaa.
Mainitsin aiemmassa keskustelussa kristittyjen monet virret ja laulut, jotka toistavat uskollisesti kolmikerroksista maailmankuvaa ja absurdia oletusta, jonka mukaan kerrosten välillä voi liikkua vertikaalisesti. Ne ovat lex orandi, lex credendi -tyyppinen todiste siitä, miten huomattava osa kristityistä tosiasiassa uskoo ajan ja paikan kategorioihin liittyen.
3. Väitettäsi, jonka mukaan uskontunnustuksissa ei tehdä maailmankuvan piiriin kuuluvia oletuksia, on todella vaikea ymmärtää. ”Syntyi neitsyt Mariasta” ottaa selvästi kantaa siihen, voiko ihminen saada alkunsa ilman biologista isää (Vastaus: kyllä, yhden ainoan kerran historiassa). ”Astui alas tuonelaan” ja ”astui ylös taivaisiin” ottavat selvästi kantaa siihen, onko maan lisäksi olemassa muitakin Jumalan luomia ajanviettopaikkoja (Vastaus: ehdottomasti). ”On sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita” ja usko ”pyhäin yhteyteen” ottavat selvästi kantaa siihen, onko biologinen kuolema kaiken loppu (Vastaus: ei suinkaan, ainoastaan näennäinen tuhoutuminen, jonka jälkeen alkavat uudet seikkailut toisessa ulottuvuudessa).
Jos tällaisilla metafyysisillä, todellisuuden perimmäistä luonnetta kuvaavilla kannanotoilla, vakaumuksilla ja odotuksilla ei ole mitään tekemistä maailmankuvan kanssa, niin millä sitten on? Ilkka Niiniluoto antaisi tällaisiin maailmankuvallisiin kysymyksiin varmaankin aivan toisenlaisia, skeptisempiä vastauksia, vaikka myöntäisi, että myös tieteellisesti perustelluissa teorioissa ja oletuksissa voi olla virheitä ja puutteita.
4. Kai tiede silti jotain on todistanut lopullisesti ja täydellä varmuudella. Esimerkiksi sen, ettei yläpuolellamme tai missään muuallakaan voi mitenkään olla paikkaa, johon voisi matkustaa ”pilvitaksilla”. Kertomus taivaaseenastumisesta on niin räikeästi sisäistämämme luonnontieteellisen maailmankuvan vastainen, että tunnistamme sen oitis mytologiseksi ja symboliseksi fiktioksi, jota ei koskaan oikeasti tapahtunut. Yhtä huuruinen tai, kuten sanoit, ”parapsykologinen” ja ”okkultistinen” on klassisen kristinuskon käsitys, jonka mukaan Kristus telakoituu jonain päivänä takaisin Öljymäelle. Paikalle asennettiin jossain vaiheessa jopa 24/7 pyöriviä tv-kameroita, jotta H-hetki ei menisi keneltäkään sivu suun!
5. Jos näet UT:n kirjoittajat antiikin ajan parhaaseen tieteeseen ja filosofiaan perehtyneenä oppineena joukkona, niin missä kouluissa ja keneltä he olivat tämän korkean sivistyksen saaneet? Miten vaativa, pitkäjänteinen opiskelu sopii yhteen pikaisen maailmanlopun kiihkeän odotuksen kanssa?
6. Annat ymmärtää, etteivät UT:n kirjoittajien seksuaalieettiset käsitykset poikenneet olennaisesti Platonin ja Aristoteleen vastaavista: kummallakin taholla muka tunnettiin ja hyväksyttiin samaa sukupuolta olevien parisuhteet. Miten siis selität sen, että niin moni raamattu-uskollisuuden ja ortodoksian nimeen vannova kristitty vielä meidänkin aikanamme katsoo juuri UT:sta löytävänsä vahvat perusteet tuomita homoseksuaaliset parisuhteet? Viimeksi tällaista argumentointia kuultiin juuri päättyneessä kirkolliskokouksessa ja sen ansiosta piispojen esitys avioliittokäsityksen muuttamisesta hylättiin.
7. Kirjoitat, Petri: ”Hengellinen elämä ei ole maailmankuvallinen kannanotto vaan pikemminkin elämänkatsomuksellinen ja elämänkuvallinen ojentautuminen. En siis usko, että uskonnollisella tai hengellisellä asenteella olisi kovinkaan paljon tekemistä vaihtuvien maailmankuvien kanssa. Kyse on pikemminkin jonkinlaisesta tunteesta ja kokemuksesta suhteessa todellisuuteen.”
Erittäin hyvin ja mielenkiintoisesti sanottu, mutta tuollaiset luonnehdinnat kuulostavat minusta enemmän monien elämien metafysiikasta riisutulta ja etiikaksi ja syvyyspsykologiaksi pelkistyneeltä postmodernilta teologialta kuin kuolemanjälkeiseen autuuteen tähtäävältä klassiselta teologialta, johon (ymmärtääkseni) kuitenkin haluat liittyä. Don Cupitt, D. Z. Phillips ja suomalaisittain vaikka Terho Pursiainen voisivat sanoa jotain tuon tapaista, koska kukaan heistä ei miellä ”Jumalaa” realistisesti eikä oleta, että ns. luotu todellisuus tulee olemaan kerran radikaalisti erilainen kuin se on nyt. Esimerkiksi että kuolemaa ei enää ole.
11.5.2025 @ 19.57 Petri
Hei Theo, kiitos mukavasta keskustelusta
1. On totta, että eri aikoina on ristiriitaisia käsityksiä. Esimerkiksi nykyisin on monenlaisia maailmankuvia. Niitä ei kuitenkaan luonnehdita nykyajan maailmankuvaksi, muuta kuin varmasti juuri siltä osin, että nykyaikainen ihminen on omaksunut erilaisia kerrostumia eri ajoista, ne ovat ristiriitaisia ja tämä ei tuota suurempaa ongelmaa nykyisyydessä elävälle henkilölle. Mutta tietenkin ”antiikin maailmankuva” ja ”nykyajan maailmankuva” ovat ideaaleja, jotka muodostetaan tieteellisen ja intellektuaalisen tutkimuksen pohjalta. Antiikin aikana varmasti oli monenlaisia maailmankuvia, mutta rajatussa merkityksessä ”antiikin maailmankuva” on sen tutkimuksellisissa julkaisuissa esitetty kuvaus maailmasta.
2-3 Kuten aiemmin keskustelussa totesin, en ole varma, onko taivas – maa – tuonela erityinen maailmankuva jossakin sen syvällisemmässä merkityksessä kuin että nykyisinkin ajattelemme olevamme maan päällä, hautaamme kuolleet maan alle ja pohdimme taivaiden takaisia asioita. Jos tahdotaan, sanottakoon tätä maailmankuvaksi, mutta minusta se ei ole mitenkään erityisen vanhentunut mystinen käsitys vaan vastaa suurin piirtein sitä, millaisia maailmassa-olemisen kokemuksia ihmisillä on eri aikoina. Monet nykyaikana elävät ihmiset kristinuskosta riippumatta pohtivat kuoleman jälkeistä elämää, ja onpa esimerkiksi nykyajan luonnontieteellisen maailmankuvan piirissä esitetty erilaisissa lääketieteen julkaisuissa, että ihmisen partenogeneesia on tapahtunut ja sen on mahdollista, osa tutkijoista tosin esittää, että syntyvä henkilö on äitinsä tarkka kopio. Ensimmäinen lukemani juttu on lääketieteen johtavasta lehdestä The Lancet – en tiedä onko juttu todettu sittemmin pätemättömäksi – 1950-luvulta, jossa väitettiin, että yksinomaan 1900-luvulla tunnetaan 100 tapausta ihmisen neitseellisiä syntymisiä. Suomalaisessa Duodecimissa on silloin tällöin juttuja, joissa selostetaan munasolun hedelmöityminen ilman siitosta. Ero kaiketi vanhoihin käsityksiin on se, että neitseellistä syntymää ei pidetä ihmeenä.
4. No enpä olisi niin varma tieteen varmuuksista, kun juuri avaruuden tutkimus on ollut viimeiset viisikymmentä vuotta sen keskeisiä saavutuksia ja haaveita samalla myöntäen, että tietomme avaruudesta sisältää runsaasti selvittämätöntä. Joku huuliveikkohan voisi sanoa, että ero menneeseen maailmaan on lähinnä tekniikan kehittymisessä. Jos Elia meni kultaisilla vankkureilla, menevät astronautit raketeilla.
5. Esitän juuri päinvastaisen kysymyksen UT:n kirjoittajien tietämyksestä. Pohdin sitä, että on kiinnostavaa, mikäli he olivat aikansa tietämyksestä erillinen saareke.
6. Esitän, että nimenomaan UT.n käsitysten nykyisissä tulkinnoissa seksuaalietiikasta esiintyy erilainen näkemys kuin hellenistisessä kulttuurissa. Sanotaan, että UT:n aikana ei tunnettu pitkäjänteistä ja uskollista samaa sukupuolta olevien henkilöiden sitoutumista. Tällainen tunnettiin hellenistisessä antiikissa ja on kiinnostavaa, mikäli UT.n kirjoittajat eivät tunteneet näitä käsityksiä. UT:ssa selvästi tuomiotaan homoseksuaalinen toiminta, toisin kuin ympäröivässä kulttuurissa. Tältä pohjalta sitten kirkolliskokouksessa esitetään torjuva kanta. Se tietysti johtuu suhteesta Raamattuun. Oma suhteeni Raamattuun ei ole samanlainen, olen enemmän Raamattu & traditio -ihmisiä.
7. Ajattelen uskonnollisten ja maailmankuvallisten lauseiden eroavan toisistaan siinä, että jälkimmäisen lausuja ymmärtää lauseen semantiikan kun taas edellisen osalta tämä on hämärämpi. Tästä syystä en koe ongelmalliseksi liittyä perinnäiseen kristinuskoon enkä koe sen korjaustapoja radikaalisti tätä perinnettä valaiseviksi, koska semantiikan hämäryys pätee myös jälkimmäisiin. Käsitykseni maailmankuvallisista ilmaisuista on melko realistinen. Jos sanotaan, että lumi on valkoista, se on totta, vain ja jos lumi on valkoista. Uskonnolliset lauseet ovat mielestäni kyllä kuvia, mutta eivät maailmankuvia siinä merkityksessä kuin tieteelliset teoriat maailmasta. On kuva ylösnousemuksesta tai viimeisestä tuomiosta, mutta ei tietä kuvan taakse analysoimaan sen eksakti merkitys, suuntaan tai toiseen.
11.5.2025 @ 21.02 Petri
Theo,’
täsmennän vielä kantaani viimeisen huomautuksesi osalta. Kantani eroaa Cupittin näkemyksestä siten, että hän redusoi uskonnollisen elämän ateistiseksi syvyyspsykologiseksi kokemukseksi. En usko siihen, koska jos niin olisi, rukoilija rukoilisi itseään. Uskonto tekee realistisen oletuksen, mutta ei määrittele sitä muuta kuin siten, että mielessä oleva jumalatietoisuus on mielen ulkoisen korrelaatti. Phillips puolestaan ajattelee, että uskonto on oma kielipelinsä, jolla ei ole yhteyttä tieteelliseen kielipeliin. Terho Pursiainen ei ole reduktionisti vaan perinnäisen teismin kriitikko, joka ajattelee uskonnollisten asenteiden liittyvän mielen ulkoiseen ”elämänvoimaan”. Kantani on siis se, että uskonto kohdistuu mielen ulkoiseen todellisuuteen, mutta ei tee siirtoja maailmankuvan pelissä, mutta sillä ei ole vastaavaa autonomiaa kuin Phillipsin teoriassa, vaan se tekee oletuksen siitä, että maailmankuvapeli ei onnistu selostamaan uskontokuvan luonnetta.
12.5.2025 @ 21.38 Theo
Ok. Ymmärsin siis väärin ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkään et kieltänyt UT:n homoseksuaalisuuskielteisyyttä etkä samastanut UT:n kirjoittajien seksuaalieettisiä näkemyksiä Platonin ja Aristoteleen vastaaviin, vaan pelkästään epäilet liberaalien nykykristittyjen usein esittämää näkemystä, jonka mukaan UT:n kirjoittajat eivät olisi vielä tunteneet sitoutuneen homoseksuaalisen parisuhteen käsitettä. He olivat sellaisista suhteista luultavimmin tietoisia, arvelet, mutta olivat siitäkin huolimatta kielteisellä kannalla kaiken homoseksuaalisen käyttäytymisen suhteen. (Tämän ei kuitenkaan tarvitse olla ohjeellista meille.)
Toiseksi, ymmärsin kysymyksesi ”Eiväkö UT:n kirjoittajat tunteneet aikansa maailmankuvaa?” aluksi retoriseksi. Et siis välttämättä tarkoittanutkaan sanoa, että ”Pyh, ilman muuta tunsivat!” vaan pidät ihan mahdollisena, etteivät he tunteneet tai noteeranneet sitä.
****
Itse näen kyllä varsin suurena ja nimenomaan maailmankuvakategoriaan kuuluvana erona, hautaammeko vain kuolleita maan alle, VAI uskommeko lisäksi heidän jatkavan siellä olemassaoloaan toisessa olomuodossa – jopa valmiina palaveriin kanssamme tiukan paikan tullen (1. Sam. 28:3-19). Yhtä iso ero on siinäkin, pohdimmeko vain syntyjä syviä avaran taivaan alla, VAI koemmeko taivaan myös konkreettiseksi, monikerroksiseksi paikaksi, jossa (Deo volente) voisimme pistäytyä vaikka vielä tänä iltana (2. Kor. 12:2-4). Perinteinen, rikkaampi käsitys on auttamatta mytologinen ja vanhentunut; moderni, redusoiva käsitys on meidän aikanamme (mielestäni) ainoa mahdollinen ajattelevalle ihmiselle – huolimatta siitä, että menneen ajattelun rippeet kummittelevat edelleen monen nykykristityn mielessä. Toisaalta ollaan tietoisia avaruusmatkailusta ja siitä mitä tuolta ylhäältä oikeasti löytyy, toisaalta saatetaan odottaa vakavissaan ”ylöstempausta tuuliin ja pilviin”.
****
Käsittääkseni moderneimmassa teologiassa ymmärretään aika laajasti se, minkä mystikot ovat aina tienneet, eli että kieli ei mitenkään voi tavoittaa todellisuutta. Paradoksaalisesti juuri siitä syystä siitä voi puhua monenlaisin vaihtoehtoisin kuvin ja käsittein, eivätkä ne välttämättä ole keskenään aidossa ristiriidassa. Voisin kuvitella esimerkiksi, etteivät Cupitt, Phillips ja Pursiainen ole loppupeleissä kovinkaan erilaisia, käsirysyyn ajautuvia ajattelijoita. He lienevät monesta asiasta aivan samaa mieltä ja heitä yhdistää kriittisyys klassisempaa ja taikauskoisempaa, teististä teologiaa kohtaan.
Nähdäkseni kaikessa uskonnollisessa kokemuksessa on kyse siitä, että olemme mielemme (ja ruumiimmekin) välityksellä tekemisissä jonkin mielen (ja ruumiin) ulkoisen todellisuuden kanssa. Siitä näkökulmasta katsottuna ei ole olemassa niin sanottuja antirealistisia teologeja tai uskonnonfilosofeja. Antirealismi ja solipsismi eivät ole synonyymejä. Mutta onko se mielenulkoinen ”korrelaatti” sitten jotain maailmasta ja ihmiselämästä irrallista ja erotettavissa olevaa ja välttämättä ja ”ensisijaisesti” olemassa olevaa ja persoonallista (seuraus, joka klassisella creatio ex nihilo -opilla käsittääkseni on), on toinen juttu.
Cupitt, joka kuoli tänä vuonna elämästä kyllänsä saaneena, analysoi monessa kirjassaan nykyihmisen käyttämää arkikieltä ja huomasi tarkastelun paljastavan, että nykyään puhutaan usein nimenomaan ”elämästä” siinä missä ennen puhuttiin ”Jumalasta”. Kun ennen esimerkiksi uskottiin laajemmin ”Jumalan” huolenpitoon ja varjelukseen, nykyään sanotaankin usein, että ”elämä” kantaa tai muuta vastaavaa. Kun ennen oltiin yleisesti huolissaan sielun kohtalosta kuoleman jälkeen, nykyihmistä kehotetaan ”hankkimaan elämä” eli löytämään merkitys tässä ja nyt. Kuolemanjälkeisen loppuhuipennuksen varaan laskemista ei enää niinkään suositella, koska voi käydä kuten Terho Pursiainen kirjoittaa Karitsan kiukussa (2008, 14) rautalangasta vääntäen:
”Kuolevalle yksilölle itselleen kuolema on kaiken loppu. Hänen oma näkökulmansa omaan olemiseensa ja olemiseen yleensäkin sulkeutuu. Se sammuu iäksi ja peruuttamattomasti sillä hetkellä, kun hänen aivotoimintaansa lakkaa. Kuoleva palaa samaan olemattomuuteen, missä kaikki on, ennen kuin syntyy. Palaaminen on vain metafora. Kuoleva ei oikeasti mene minnekään. Olemattomuus ei ole paikka. Olemattomuuteen ei palata, siellä ei olla, eikä ole koskaan oltukaan. Olemattomuus tarkoittaa sitä, ettei ollenkaan olla.”
Hälytyskellot soivat klassisen teologian kannattajien mielissä, epäilemättä, mutta Cupitt ja Phillips olisivat todennäköisesti sanoneet jämäkästi ja epäröimättä aamen.
12.5.2025 @ 22.34 Petri
Theyo, ymmärrän kyllä ajatuksiasi, joita perustelet hyvin. Cupittia en tuntenut henkilökohtaisesti. Sain hänen käsityksistään vaikutelman, että hän vaikuttaa enemmänkin buddhalaiselta, mikä on tietysti uskontoteologian näkökulmasta kiinnostavaa. Terhon olen tuntenut hyvin ja luin viime kesänä hänen kirjansa Sokea Äiti uudestaan. Se on aika hyvä. Mutta mietin sitä, että kun hän tekee idolin ja ikonin eron, onko hänen ikoninsakin jossain määrin idolimainen. Joka tapauksessa kirjan perusidea on se, että Pursiainen ei hyväksy ns. klassista teismiä – miksipä pitäisikään, sehän on filosofinen käsiterypäle, ellei ole roomalaiskatolinen, jonka oppilauselma 1800-luvun lopulta edellyttää, että klassinen teismi voidaan järkiperäisesti todistaa sille, joka sitä epäilee. Kirjassa Pursiainen tahtoo esittää omasta kuvitelmastaan ja pyyteestään tuontakaisen tuntemattoman Jumalan kohtaamisen idean. Joskus olin jossakin Phillipsin seminaarissa. Valtaosa siitä oli brittivitsejä ja viimeinen minuutti tieteilijöille, että nämä antaisivat tilan myös uskonnolle. Ehkä hänkin edellytti jotakin tieteeltä, vaikka kirjoissaan korosti, että uskonto on totaalisesti autonominen oma kielipelinsä.
Mutta mitä tulee maailmankuviin, yksi esitettyhän on se, että nykyinen maailmankaikkeus on valunut avaruuden likaviemäristä jostakin toisesta maailmankaikkeudesta. Elokuvassa Rita Hayworth – avain pakoon vankilaan syyttömänä tuomittu Andy pakenee vankilasta viemäriputkea pitkin ja elää tämän jälkeen vapaasti. Joku tällaista nykyisistä tieteellisistä maailmankuvista yhtä kannattava voisi sanoa, että kyse on taivaaseenastumisen symbolista.
Mitä tulee postmoderniin teologiaan, eräässä mielessä kaikki samassa traditiossa elävät, niin Cupitt, Pursiainen, Phillips kuin minäkin osaltani olemme tietysti jossakin merkityksessä läheisiä ajattelussamme toisillemme, vaikka emme kannattaisikaan toistemme teorioita. Jo Lutheria on pidetty eräänlaisena dekonstruktionistina suhteessaan aikansa ajattelutapoihin. Ja olipa hetki, jolloin joku väitti, että varsinainen 1900-luvun dekonstruktionisti oli Jaakko Hintikka, kun hän kielsi Wittgensteinin ja Heideggerin merkitysopit maailmaan sulkeutuvina vankiloina, joiden ylittämiseksi hän esitti omat teoriansa totuudesta sen saavuttamattomuuden sijasta ehtymättömänä ilmiönä, johon voidaan saada suhde siten, että otetaan kielestä pala ja tarkastellaan siitä käsin muuta kieltä tai indepence free -logiikassa, jossa kvanttorien paikat vapautetaan paikoiltaan siten, että logiikkaan saadaan uutta totuutta käsittelevää ilmaisumahdollisuutta.
Itse Derridastahan John Caputto kirjoitti kirjan Religion without religion, missä hän esitti, että Derridan ensisijainen tavoite oli sama kuin Augustinuksella, eli sen mielen ulkoisen realiteetin löytäminen, jossa levottoman sydämen etsintä täyttyy.
14.5.2025 @ 20.24 Theo
Cupitt on tosiaan itsekin avoimesti kertonut, että hänen ajattelussaan on vaikutteita buddhalaisuudesta kristinuskon ja postmodernin filosofian lisäksi. Muistaakseni hän myös jossain myöhemmässä elämänvaiheessaan lakkasi käyttämästä itsestään nimitystä kristitty. Papin tehtävistä hän oli luopunut jo aiemmin.
Tuo metafora ”nykyinen maailmankaikkeus on valunut avaruuden likaviemäristä jostakin toisesta maailmankaikkeudesta” ei oikein auennut minulle, mutta ehkä se johtuu huonoista fysiikan ja kosmologian tiedoistani. Metaforat ja kuvat ovat mielestäni mielenkiintoisia ja tuiki tarpeellisia teologiassa ja muutenkin, mutta nekään eivät saisi olla liian hämäriä tai ympäripyöreitä. Niidenkin ymmärrettävyydessä ja suuntaa-antavuudessa on asteita. Jos metafora tai kuva on täysin käsittämätön, niin mitä tai ketä se palvelee?
Jos nyt en väärin muista, niin eksegeetti Lars Aejmelaeus taisi joskus verrata Jeesuksen ruumiillista ylösnousemusta siihen, että joku astuu peilin sisään. Jännittävästi ja mielenkiintoisesti sanottu, mutta myös käsittämättömästi, kun peili nyt kuitenkin sisältää syvyysulottuvuuden ja ulospääsyreitin vain näennäisesti. Fantasiakertomusten alueella kurinalaisen ajattelun säännöistä sopii hyvin luistaa, mutta teologisessa keskustelussa tuollainen perustelu tuntuu yhtä ymmärrettävältä ja mielekkäältä kuin lause ”tästä vaatekaapista pääsee Narniaan”.
John Caputoa en ole vielä lukenut, vaikka pari hänen yleistajuista opustaan odottaa kirjahyllyssä. Hän on kai tämän ajan johtavia postmoderneja teologeja tai uskonnonfilosofeja.
16.5.2025 @ 19.46 Arto Köykkä
Olisi hyvä, jos jokainen uskontunnustusta ja maailmankuvaa käsittelevään keskusteluun osallistuva lukisi ensin tämän Petri Järveläisen artikkelin ja sanoisi oman käsityksensä vasta sitten. Oleellinen kysymyshän on se, välittävätkö uskontunnustukset oikeastaan minkäänlaista maailmankuvaa.
16.5.2025 @ 23.19 Theo
Arto K,
Oliko kommenttisi osoitettu minulle, kun ei täällä kukaan muu ole Petrin artikkelista vaivautunut keskustelemaan?
Olen kyllä lukenut Petrin kirjoituksen ja olen eri mieltä sen (epäilynä esitetyn) väitteen kanssa, että uskontunnustukset eivät välitä minkäänlaista maailmankuvaa. Kyllä ne välittävät, aika lailla eksplisiittisesti. Käsityksiä siitä, minkälainen on olevaisen rakenne ja mikä on mahdollista ja odotettavaa; missä ovat olevaisen rajat. ”Taivaalle”, ”maalle”, ”tuonelalle”, ”elämälle”, ”kuolemalle” ja monelle muulle sanalle annetaan merkityksiä, jotka ovat lievästi sanoen hämäriä ja kiistanalaisia meidän aikamme maailmankuvan valossa.
Uskontunnustukset on pyritty laatimaan Raamatun pohjalta, ja vaikka kosmologiat ja kosmogoniat eivät ole Raamatun keskeisintä aihepiiriä, niihinkin otetaan Raamatun lehdillä kantaa siellä täällä, eivätkä käsitykset ole voineet olla kulkeutumatta uskontunnustuksiin.
Olisi todella merkillistä, jos tuhannen vuoden ajan tekeillä olleessa kirjakokoelmassa ja sen pohjalta kirjoitetuissa uskontunnustuksissa ei olisi selviä viitteitä kirjoitusajankohtiensa maailmankuvista tai jopa vanhemmista maailmankuvista.
Vielä merkillisempää olisi, jos nuo maailmankuvat eivät olisi parin-kolmen tuhannen vuoden päästä millään tavalla vanhentuneita.
17.5.2025 @ 22.05 Petri
Hei Arto ja Theo,
kiitos keskustelun jatkamisesta hyvässä hengessä.
Huomoin sitä, että tieteellinen kriittinen realismi todellakin tarkoittaa sitä, että parhaimmatkin luonnontieteellisen tutkimuksen tulokset voivat olla väärin. Tieteessä ei ole varmuutta, vaan jo ennen tieteellisen kriittisen realismin tuloksia sen tuloksia pidettiin todennäköisyyksinä. Niihin oli tietysi hyvä syy uskoa.
Erityisesti avaruudentutkimuksen ja maailmanselityksen osalta tilanne on varsin avoin. Suosituin teoria on alkuräjähdysteoria. Se perustuu siihen, että voimme nähdä valoa kaukoputketta pitkälle kaukaisuuteen ja se kohta, jossa havainto loppuu, lasketaan alkuun nähtyyn asti saaduilla tuloksilla. On todellakin niin, että osa kosmologeista arvostelee tätä teoriaa ja tarjoaa toisenlaisen tieteellisen maailmankuvan. Yksi on aluttoman maailmankaikkeuden teoria. Toinen on ajatus, että tunnettu maailmankaikkeus on ”valunut” toisesta maailmankaikkeudesta ”likaviemäriksi” kutsuttua kanavaa pitkin. On muitakin teorioita. Emme tiedä.
Edes siitä, miten elämä on syntynyt, ei ole rationaalista teoriaa. Miten on mahdollista, että eloton muuttuu elolliseksi? Tätä ei kyetä vielä tähän astisen tieteen avulla selittämään.
Näillä huomautuksilla ei ole suurta arvoa uskonnon kannalta, mutta ne valottavat tieteellisen maailmankuvan luonnetta.
Myös jotkut avantgardistisen ja postmodernistisen kristinuskon teologit ovat esittäneet näkemyksiä tieteestä jotka eivät natsaa tieteen kanssa. Yksi esimerkki on esimerkiksi keskustelu neitseestäsyntymisestä. Lisäksi esimerkiksi Nikean uskonnontunnustuksessa ei puhuta Tuonelasta.
Nikean ja Konstantinopolin uskontunnustusten tausta on historiantutkimuksen mukaan Jumalan persoonien suhde, ei maailmankuvan esitys. Apostolinen uskontunnustus on Rooman seurakunnan kastetunnustus. Se on hieman kuin kirjan takakansi, joka on osoitettu katekumeeneille. Sen tietosisältö on hyvin pieni.
Olen sitä mieltä, että näiden uskontunnustusten lukeminen maailmankuva-esityksinä on ylitulkintaan.
Jos oma käsitykseni siitä, että olen maapallon pinnalla, kuolleet läheiseni haudattuina maan alla ja lisäksi on kiinnostavaa miettiä avaruuden rakennetta ei ole maailmankuva, en ymmärrä, miksi vastaavanlainen vanha käsitys olisi maailmankuva.
Pidän lähinnä röyhkeänä ajatusta, että antiikin maailmankuva olisi ollut jotenkin tietämätön sellaisena kuin Ptoleimaios sen esitti. Voi olla, että Uuden testamentin kirjoittajat eivät tunteneet sitä. Mutta on yksinkertaisesti asiantuntemattomuutta ilmaista, että kristillisen usko olisi sitoutunut maailmankuvaan, joka tulee hylätä ja että nykyiset lähinnä YK:n ihmisoikeuksien julistusta muistuttavat ajatukset uskonnosta olisivat erityislaatuisella tavalla parempia tai korvaavampia kuin menneen ajan uskonilmaisut, vaikka tällaiset ilmaiset ovat tietenkin muussa mielessä pahennusta aiheuttamattomia ja aivan yhtä vilpittömiä kuin jonkun entisajan vaiheissa ilmaistu kompromistinen symboli.
Mitä tulee postmoderniin ajatteluun, jonka tulkinta on hyvin monimuotoista, omasta puolestani uskon, että uskonnon oletus on sikäli realistinen, eli mielen ulkoisiin asioihin viittavaa, että tarpeet redusoida uskonto mielensisäiseksi ei toimi. Merkittävä osa postmoderneista ajattelijoista ei ajattele siten. Jotkut kyllä, mutta heidän teoriansa vaikuttavat melko teennäisiltä.
Ilmaisut, joiden mukaisesti ”nykyihmisen on mahdotonta uskoa niin ja niin” ovat mielestäni katteettomia juuri nykyaikaisen tieteen luonteesta johtuen. Tietenkään rationaalista välttämättömyyttä minkään ajan tiede ei aseta uskonnollisten uskomusten tai asenteiden synnyttämiseksi.