Antisemitismiin ja juutalaisten vainoamiseen eri tavoin sotkeutuneet kirkot ovat Toisen maailmansodan jälkeen mielellään vähätelleet holokaustin ja kristinuskon välistä yhteyttä. Niiden piirissä on pyritty sälyttämään kaikki syyllisyys juutalaisten joukkotuhoamisesta antikristillisen natsi-ideologian ja sen pyövelien niskoille.
Vaikenemisen, väistelyn ja viivyttelyn strategia on pitänyt voimassa kiusallista puolitotuutta, jonka pimeä puoli on kyetty kohtaamaan vasta kuluneen vuosituhannen lopulta alkaen. Amélie Liehrmann kirjoittaa Vartijan uusimmassa numerossa asiantuntevasti Ranskan roomalaiskatolisen kirkon tapauksesta, joka osoittaa, kuinka vaikea anteeksi pyytämisen taito yhteisöille oikeastaan on. Monesti uhrit kokevat saavansa näiltä todellisen anteeksipyynnön liian myöhään ja silloinkin koko totuutta väistellen.
Viime kuukausina lestadiolainen herätysliike on ollut helisemässä sen piirissä vuosikymmenten varrella sattuneiden pedofiilitapausten vuoksi. Uhrit ja heidän edustajansa ovat oikeutetusti vaatineet liikkeeltä julkista anteeksipyyntöä, mutta sen sijaan liikkeen johtavista piireistä on vastattu, että liike itse ei voi olla vastuussa yksittäisten jäsentensä tekemisistä eikä kenelläkään liikkeen johdossa ole edes valtuutusta pyytää anteeksi näiden puolesta. Tähän ratkaisuun liittyy monia ongelmia, joista haluan ottaa esille yhden.
Jos kristillisessä liikkeessä tai yhteisössä esiintyy selvästi keskivertaista enemmän sen yksittäisiin jäseniin kohdistuvaa pahaa, sen on vakavasti syytä selvittää, millä tavalla liikkeen ideologia ja käytännöt ovat vaikuttaneet sellaisen tilanteen syntymiseen, ja uhreilta anteeksi pyytäminen on olennainen osa tätä prosessia.
Lestadiolaisen herätysliikkeen osalta asia on selvä: juuri sillä on keskivertoväestöön nähden huomattavia ongelmia joidenkin jäsentensä lapsiin sekaantumisen osalta. On jo pidetty aiheellisesti esillä, että lestadiolainen rippikäytäntö on mahdollistanut lasten seksuaalinen ahdistelun jatkumisen. Kun menneet synnit on julistettu Karitsan veressä pestyiksi ja uhreilta on vaadittu kaikessa hiljaisuudessa anteeksi antamista, unohtamista ja vaikenemista, voidaan samoja tekoja toistaa seuraavaan rippiin ja siten aina maailman tappiin saakka.
Yhteisön keskuudessa tapahtuva anteeksi pyytäminen on lähtökohdiltaan jonkin rikkomuksen tunnistamista, tunnustamista ja avointa sosiaaliseksi totuudeksi julistamista. Tällaiseen suostuminen on etenkin uskonnolliselle liikkeelle hyvin vaikeaa, koska avoimen ja varauksettoman anteeksi pyytämisen avaama prosessi saattaa johtaa yhteisön muidenkin ongelmien kriittiseen tarkasteluun ja antaa ulkopuolisille sellaista valtaa, jota liikkeen oma agenda ei missään tapauksessa salli. Siinä sivussa sitten unohtuvat pedofiilien uhrien kärsimykset.
Matti Myllykoski
Kirjoittaja on Vartijan päätoimittaja.