Kun kristinuskon taholta kommentoidaan juutalaisuutta, toistuva määre on ”lakiuskonto”. Tarkoitus on punnita tätä ja samalla osoittaa, miten sattuva on kansan viisaus ”musta kylki kummallakin”. Uskonto ymmärrettynä luetteloksi sallittuja ja kiellettyjä asioita, tekoja, tapoja, nautintoaineita, mielihyvän lähteitä ja jopa ajatuksia tuntuu olevan lähes universaali kuvio Aabrahamin juuresta nousevien suuntausten kohdalla. Legalistinen, pykälien määrittämä uskonto on ilmiö, jossa Toora on tärkeä esimerkki, mutta vertailuna tulisi huomioida esimerkiksi katolisen kirkon kanoninen laki, monet protestantismin kirkkojen listat, huoneentaulut ja ohjesäännöt sekä useat islamin opetukset. Vertailu itäisten uskonnon traditioiden kanssa olisi valaisevaa tietoa.
Historian valossa on ymmärrettävää, miksi juutalaisuuden dokumentit, Toora ja kosher-protokolla tunnetaan kuin uskonnollisen sääntelyn kantamuotona. Sen sijaan on vahinko, että juutalaisuuden vaihtoehtoinen humaani linja unohtuu. Vuosisatojen kuluessa saman kulttuurin sisällä syntyi pykälien ja puhtausmääräysten ohella myös syvää pohdintaa, ihmisyyden ja yhteisön eettisten ihanteiden tarkastelua – voisi sanoa yhteisön ja yksilön hyvän elämän filosofiaa.
Pyhyys, puhtaus ja erottautuminen
Uskonnollisen ohjeiston sanallisessa ilmaisussa primitiivikäsitteet ovat pyhyys ja puhtaus. Yle Areenan sarja ”Pyhiä juutalaisia kirjoituksia” on erinomainen lähde ja tiivistelmä koskien juutalaisuuden dokumentteja ja uskonnon ajattelun varhaista kehitystä aikana, jolloin heprealainen Raamattu ja toisen temppelin ajan juutalainen uskonto varsin todennäköisesti syntyivät. Olen kuunnellut sarjan 20 ensimmäistä jaksoa, monet useaan kertaan. Historian ohella sarjan keskustelut valaisevat nykyjuutalaisuuden kehitystä, monia suuntia ja vaihtelevia painotuksia. Mikäli ymmärrän oikein, myös juutalaisuuden sisällä jumalan ontologinen status ja kirjoituksien tulkinta kattaa laajan vaihtelun ulottuen vertauskuvallisuudesta ja salatun kunnioituksesta sananmukaiseen realismiin. Fundamentalistinen tulkinta näkee Aabrahamin Jumalan maailmankaikkeuden suvereenina säätäjänä, joka asettaa käytöksen ja toiminnan säännöt ja rajoitukset. Uskonnon tavoitteena on säännöstön tarkka seuraaminen, muun muassa kaikkien uusien maailmassa kohdattujen tilanteiden tutkinta ja tulkinta. Etiikan ja moraalin oikeat käytännöt seuraavat majesteetin säädöksistä kuin asetuskokoelmasta.
Lain henki ja heikko signaali
Juutalaisen ajattelun sisällä kuin heikkona signaalina oli uinumassa myös toisenlainen näkemys, josta löytyy vihjauksia viisauskirjallisuudessa ja monissa VT:n kohdissa. Vaihtoehtoista näkemystä ilmensivät useat viisaat opettajat jo vuosisatojen varrella ja lopulta juutalainen poikittain ajattelija, Nasaretista tullut puuseppä. Syntynyt häiriö Jerusalemin skenessä johti vaikeuksiin, teloitukseen ja lopulta seuraajajoukon mukana juutalaisuutta kriittisesti tarkastelevaan lahkoon, josta ennen pitkää irtosi kristinusko. Yksittäisten, mahdollisesti monienkin juutalaisten ajattelijoiden tapa ymmärtää lain määräyksien henki oli käännetty radikaalisti. Linjana lähimmäisyyden rajattomuus, myötätunto, vastuu heikoimmista, armeliaisuus ja suvaitsevaisuus. Teknisten pykälien sijasta ihmisen aistimellinen autenttinen kokemus. Juutalaisen Jeesuksen muistiin merkityistä puheista löytyy vihjeitä.
Jonkinlainen esimerkki ajatuskäännöksistä voisi olla kosher-protokollan suhteellistaminen tyyliin: Se ei saastuta ihmistä, mikä menee suusta sisään vaan se mitä tulee suusta ulos, pahat ilkeät ja likaiset puheet. Tarkempi sitaatti jakeista Matt 15:17–20: ”Ettekö käsitä, että se, mikä menee suusta sisään, jatkaa kulkuaan vatsaan, ja sitten se ulostetaan. Mutta se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset. Nämä ne ihmisen saastuttavat, ei se, että syö pesemättömin käsin.”
None-luokka ja etiikan alkuperä
Nykyajan kasvava uskontoilmiö ovat kokonaan uskonnon ulkopuolelle itsensä luokittelevat. Kyselytutkimuksissa he uskontojen vaihtoehtojen listasta ruksivat kohdan ”none” tai ”ei mikään annetuista”. Tämä voi tarkoittaa montaa asiaa, tönkköä tai pehmeämpää ateismia, materialistisen naturalismin korostusta, fysikalismia, agnostismin erilaisia asteita, ikioman henkisyyden tai filosofisen ryhmittymän tai suuntauksen jäsenyyttä.
Yksi vilkkaana käyvän uskonnollisen identiteettikeskustelun, muun muassa apologisissa väittelyissä tavan takaa toistuva väittämä tulisi kumota ja jättää historian arkistoon. Tarkoitan väitettä, jonka mukaan jumalausko on välttämätön etiikan ja moraalin perusta. Monet apologiakiistojen väittämistä rakentavat jumalatodistuksen suunnilleen näin. Jos olemassa ei ole (meidän porukan/suunnan ymmärtämää) jumalaa, silloin ei ole objektiivista hyvän ja pahan erottelua, oikean ja väärän vaakaa, etiikan ja moraalin ohjekirjaa.
Tuloksena voi siis olla itsekäs ”hällä väliä moraali”.
Tämä karikatyyri voisi sopia maailmaan, josta puuttuvat tajuiset kokijat, aistimin varustetut elävät olennot. Raakaan naturalistiseen viidakkoon voisi sopia eettinen tyhjiö, pelkät kemian ja mekaniikan prosessit. Tilanne muuttuu, jos materian ja kemian ympäristöön ilmestyvät aistivat, tuntevat, edes alkeellista hermotoimintaa omaavat olennot.
Evoluutio ja juutalais-kristillinen etiikka
Joidenkin ajattelijoiden turhaan ja varomattomasti tyrmäämä evoluution sanasto kannattaa ottaa – vaikka koemielessä – avuksi. Kun vuosimiljoonien kuluessa maailmaan oli syntynyt elävä solu (suuri luomisen ihme ja edelleen mysteeri), sen jälkeen kasvit ja elävät olennot, oli samalla syntynyt etiikan ja moraalin ilmiöiden perusta, hyvän ja pahan erottelun alkutavut.
Alkeellisen ihoa muistuttavan ulkopinnan omaavat alkueläimet ameebat, sukkulamadot jne. olivat alttiina valolle, lämmölle jne. ja huomasivat, että jotkin säteilyn lajit ovat vaarallisia. Tuli tarve suojautua, väistää, piiloutua. Tässä saattoi olla hermoston kehityksen, aistimisen ja lopulta suojautumisen, mielihyvän ja nautinnon sekä toisaalta kivun ja kärsimyksen alku.
Kun sitten ihmisen – ja miksei muiden tajunnallisuuteen yltävien olentojen – mielen rakenteessa leimahti taju toisen lajitoverin samanlaisesta tajunnasta, kivun ja nautinnon, turvan ja pelon aistimuksesta, syntyivät edellytykset etiikan ja moraalin rakentumiseksi. Lajitoveruuden taju avasi tien myötätunnon, säälin ja auttamishalun syntymiseen. Lähimmäisyyden aistimus ja sen mahdollistama etiikka tarkoittaa, että yksilö kykenee oman mielensä sisällä samastumaan siihen, mitä lajitoveri/lähimmäinen tuntee ja kokee. Silloin minä tiedän, miten läheinen kokee minun hänen kohdistamansa teot, eleet, kosketuksen, hyväilyt, tönimiset tai iskut. Tämä kyky laajenee myös käytöksen kaavioihin, asenteisiin, hyväksynnän, epäluulon, syrjinnän ja vastenmielisyyden ilmauksiin. Tämän tekee mahdolliseksi peilikuvallinen (reciprocal) kykymme simuloiden tuntea lähimmäisen sisäistä ja aistimellista kokemusta – samaistua ja asettua hänen asemaansa.
Leskien, orpojen ja lähimmäisten auttaminen
Ihmisyyteen sisältyvä myötätunnon kyky on kenties syy, joka synnytti juutalaisuuden sisällä pohdintaa heikompien auttamisesta, armollisuudesta, leskien ja orpojen asiasta. Monet VT:n kohdat sisältävät myös pohdintaa siitä, mikä on laissa tärkeintä, miten uhrieläinten rasva (1 Sam 15:22) on arvoton, jos vertailuna on aito sydämen sitoutuminen eettiseen käytökseen. Kristinuskon etiikkaan ajatukset periytyivät juutalaisten viisaiden opetuksista. Tunnemme näistä nimen Hillel (noin 40 eaa). Sanonta ”Älä tee muille sitä, mikä sinusta on pahaa; kaikki muu on kommentaaria” oli tunnettu juutalaisuudessa, joten tiedämme, miksi Jeesuksen kerrotaan lausuneen (Matt 7:12): ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.”
Ihmiskunnan uskontojen muotoutuminen on seurannut toisenlaista polkua, jossa sisäinen henkisyyden ohjaama etiikka muokataan sääntökirjaksi ja käytöksen koodiksi, pikkutarkkoja käskyjä ja kieltoja myöten. Koin hämmennyksen, myötähäpeän ja jonkinmoisen kiukun tunteita, kun huomasin, miten joidenkin protestantismin suuntien piirissä on käynnissä tutkinta siitä, millaiset jumalanpalveluksien/messujen/hartaustilaisuuksien muodot ja käytännöt ovat ”luvallisia”. Tämä teema ”regulative principles of worship” on malliesimerkki erityisesti USA:n uskontosuuntien ajattelussa, joissa katsotaan, että Raamatun tekstejä selaamalla löydetään ratkaisut yksilöiden ja yhteisöjen reaalielämän tilanteisiin. Tässä noita lainauksia:
youtube.com/watch?v=9PwB6n7qOac
youtube.com/watch?v=g31_iP0hXUI&t=58s
youtube.com/watch?v=E-Wh9Cn-IJ8
Biblical/not biblical -argumentointi on samanlaisen regulaatiofriikin palvontaa kuin vaikkapa ruokien ja nautintoaineiden ehdottomat käyttösäännöt. Muistamme mintut, tillit ja kuminat (Matt 23: 23–25): ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te tekopyhät, kun annatte kymmenykset mintuista, tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskon! Näitä tulisi noudattaa, eikä noitakaan jättää sikseen. Te sokeat taluttajat, jotka siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin! Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te tekopyhät, kun te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä!”
Katkelmassa on mukana kritiikkiä kirjoitusajan juutalaisuuden farisealaista suuntausta kohtaan. Historiakriittisyys kutsuisi pohtimaan, minkä verran tuossa on aiheetonta astian makua. Tekopyhyys ja ulkokullaisuus lienevät kuitenkin huomioita, joita voi tarkastella kaikkien aabrahamisten suuntien eksegetiikassa. On myöskin selvää, että ihmiskunnan omaksumat omintakeiset käytännöt ovat osa luonnollista kulttuurin autonomiaa. Jotkut meistä kieltäytyvät sianlihasta, jotkut kaikista eläintuotteista, muutamat luopuvat viinistä, jotkut teestä ja kahvista. Monet paikallisten heimojen vaateparren omintakeisuudet ovat ymmärrettäviä ja kulttuurisen identiteetin symboleja, joita meidän muiden tulee kunnioittaa ja vähintäänkin sietää. Toivottavaa olisi, että ehdottomiin muotoihin sitoutuneet oppisivat ajattelemaan, että muilla on oikeus toisenlaisiin tulkintoihin. On myös reilua oppia kysymään, mitkä määräyksistä ovat oikeasti peräisin Aabrahamin jumalalta, mitkä taas paikallisilta päälliköiltä, opettajilta tai imaameilta, ehkä muutaman vuosisadan takaa.
Katolisten ystäviemme maailmassa on menossa kiivas väittely synodaalisuudesta. Edellisen paavin aikana voimistui keskustelu, jossa toivotaan tavallisten kadun miesten ja naisten arkisen kokemuksen tihkumista teologian kerroksiin, opin ja opetuksen käytäntöihin. Totuuden kirstun kannella istuvat, traditiota palvovat kokevat, että tässä murennetaan piispoille kuuluvaa valtaa tulkita katolisen totuuden eli mm kanonisen lain sisältöä.
Artikkelikuvassa opetustaulu vihermintun tunnistamiseksi. Kuva: Franz Eugen Köhler, Köhler’s Medizinal-Pflanzen (1897). Public domain, Wikimedia Commons.
'Lakiuskonto vai lepsu moraali?' kirjoitusta ei ole kommentoitu
Be the first to comment this post!