Alaviitteitä Ciceron kirjeisiin

Roomalaisen konsulin Ciceron laatimat kirjeet olivat latinankielisen proosan esimerkkiteos ja myös aikanaan kouluopetuksen keskeinen materiaali. Koulupojat ja myöhemmin kaiketi tytötkin saivat etsiä polveilevien korulauseiden vuossa subjektia seuraavaa predikaattia. Kontiolahdella toimiva kirjailija Markku Kailaheimo on kekseliäästi laatinut kirjeitä toisinpäin, itselleen Cicerolle, kautta Herculeksen.

Hän käyttää avukseen uutta Veli-Matti Rissasen suomennosta sekä aiheeseen liittyviä uudempia tutkielmia. Kirjoittajan asiantuntemus vakuuttaa. Kailaheimo on jo aikaisemmin tarjonnut pieniä herkkupaloja antiikin kirjallisuuden harrastajille.

Teemoina ovat hurjat Brutuksen vaimon Porcian itsemurha, josta ainakin se on varmaa, että se tapahtui tulisia hiiliä nielemällä, Caesarin pilkkanimet, Ciceron runoilijanlaatu ja epikurolaisen juristi Trebatiuksen toiminta.

Kokoelma on lukijalleen vaativa. Se on pikemminkin nootiston, alaviitteistön kuin korpuksen, itse päätekstin kooste. Itse en oikein jaksa syttyä Porcian itsemurhan eksegeesistä, vaan se tuntui aika hikiseltä ja paikoitellen peräti puuduttavalta analyysiltä. Viihdekirjallisuutta Kailaheimo tuntuu karttavan viimeiseen hengenvetoon asti. Sen sijaan muut esseet vetivät paremmin.

Essee Trebatiuksesta kiinnittää huomiota stoalaisen ja epikurolaisen näkemyksen eroihin. Stolaisuudelle oli olennaista ajatella, ettei maallinen rikkaus ole merkittävää vaan sen sijaan todellisuuden käsittäminen ja sen ”rakenteen” mukaisesti eläminen. Tosi rikkaus on maailmankäsittämistä, ei raharikkautta. Epikurolaisuus korosti nautintoa.

Sinänsä on kiinnostavaa, kuinka kaukana antiikin filosofikoulut olivat toisistaan ja mitkä olivat todelliset erot. Onko parempi puhua aristoteelis-platonistisesta perinteestä pikemminkin kuin tehdä kovin isoa eroa näiden välille jostakin ideaopin erilaisesta tulkinnasta huolimatta? Ja miten luonnollisiin tunteisiin stoalaisuutta myönteisemmin suhtautunut aristotelismi erosi stoalaisesta tai epikurolaisesta ethoksesta, kun siinäkin tehtiin ero tarpeellisen taloudenhoidon (oikonomike) ja turhan rikkaudenhankintataidon (khrematistike) välillä. Ehkä antiikin filosofikoulut ja niiden Roomassa saamat uustulkinnat olivat pikemminkin muunnelmia yhteisistä teemoista kuin keskenään kovin eri suuntiin johdattavia liikkeitä.

Trebatius oli Ciceron Caesarin hoviin lähettämä epikurolainen juristi. Vaikuttiko hänen epikurolainen taustansa pyrkimykseen miedontaa tuomioita tuskan välttämiseksi? Kirjeissä ja kommentaarissa Trebatius vaikuttaa maallisen nautinnon haluiselta. Tämä on kiinnostavaa, koska epikurolaisuutta on tulkittu myös askeettisena liikkeenä (Martha Nussbaum): koska maailma tarjoaa vain kärsimystä, askeesi maailmasta johtaa todelliseen nautintoon.

Kailaheimon pieni kaunis kirja on arvokas alaviitekokoelma antiikin harrastajille. Se sisältää paljon pedanttia tietoa ja ohjaa myös harrasteen ulkopuolista lukijaa katsomaan ajalle ominaisia kysymyksiä ja ilmapiiriä.  Pukinkonttiin. Vaikkapa anopille!

Arvioitu teos: Markku Kailaheimo, Alaviitteitä Ciceron kirjeisiin. Afrain & Nord, 2025, 123 s.