Ilmestyksiä Kehä kolmosella

Kuuntelin pastori Sami Marten esikoisteoksen Johanneksen ilmestykset.

Vähän oli minulla myöhäisempää herännäisyyttä tämän kirjan suhteen, sillä teos ilmestyi jo viime vuonna ja oli ehdolla Vuoden kristillinen kirja 2025 -kisassa.

Mutta mihinpä nämä uskon peruskysymyksiä, traditioita, pappien epäilyjä ja näkyjen näkemistä pohtivat kirjat kirkossa vanhentuisivat. Varsinkin kun liikkeelle lähdetään Espoon keskiaikaisen kivikirkon seinämaalauksista, jotka avaavat oven sanoilla selittämisen taakse, mystiikan välillä painajaismaisiinkin näkyihin.

Kirjan takakannen esittelyteksti tiivistää olennaisen: ”pastori Sami Marten jännittävä pienoisromaani yhdistää kauhua, hengellisyyttä ja maagista realismia, jossa unen ja valveen maailmat, näkyvä ja näkymätön todellisuus limittyvät. Vanhan kirkon seinämaalaukset kertovat oman tarinansa mysteerin luonteesta, mutta sammuttamattomana johtotähtenä ylimaallisten myrskyjen yössä tuikkii myös voimista väkevin ja perustavin, rakkauden ikuinen valo.”

Siinäpä se on sanottu, pitäisikö jotain vielä lisätä. Ehkä ainakin se, että kustantajan käyttämä ilmaisu pienoisromaani on turhan vaatimaton. Vaikka sivuja ei ole paljon, kirjassa mennään varsin syvälle kristillisen uskon peruskysymyksiin ja myös tämän päivän kirkon todellisuuteen.

KUIN ANTIIKIN NÄYTELMÄSSÄ

Kirjassa kuljetaan mystiikan syövereissä, mutta puitteet ovat kovin realistiset, vaikkakin fiktiiviset. Päähenkilö Johannes Cornelius on Espoon vanhankirkon seurakunnan apupappi siinä kun Marte itse on Espoon tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntapastori. Espoon vanha kirkko on oikeasti Espoon tuomiokirkko, ja kirkon seiniltä löytyvät niin kirjan keskeiset symbolit vihkiristi kuin maalaus Kenkä-Ellasta, tuosta pahuuden ilmentymästä, jota itse pirukin pelkää. Samalla kirjassa liikutaan tiukasti nykypäivässä Espoon maisemissa, ajetaan Kehä kolmosta edestakaisin, autot ovat todellisia Fordeja ja Opeleita, rekkakuskit aitoja, somessa elävät rippikoululaiset nenäkkäitä ja päivystävän papin työuupumus kiteytyy jatkuvasti soivaan päivystyskännykkään.

Mutta liikutaan romaanissa myös Espoon ja Suomen ulkopuolella. Muistellaan häämatkaa Eiffelin tornin juureen rakkauden kaupunki Pariisissa, nähdään näkyjä Rooman Pantheonin sisäänkäynnillä, ollaan konserttimatkalla Berliinissä.

Marte rakentaa rönsyilevän romaaninsa tiukkaan muotoon, kuin antiikin näytelmiin, joissa on selkeä rakenne. On esinäytös Aeternitas, neljä näytöstä Diabolus, Symbolum, Descensus, Resurrection ja jälkinäytös Revelatio– olkoon suomeksi vaikka Ilmestys.

Ja kirjan nimestä lähtien ilmestyksistä tässä todella on kysymys, Johanneksen ilmestyksistä. Uninäkyjen ja arkitodellisuuden raja on vähintäänkin häilyvä, jopa niin että varsinkaan äänikirjassa ei aina pysy perässä mennäänkö kirjassa unessa vai hereillä. Useimmiten unessa! Printtikirjassa näkyjen ja todellisuuden raja on selvempi, kun välillä käytetään eri tekstityyppiä.

UNEN JA TODELLISUUDEN RAJALLA

Näin kirkollisessa kontekstissa on virkistävää lukea välillä näin totaalisesti järkevän sanankäytön ja rationaalisen argumentoinnin rajoja rikkovaa kerrontaa. Tästähän uskonnon kielessä on viime kädessä kysymys: pyrkimyksestä sanoilla selittää jotain, mikä menee ymmärryksemme yli. Siksi faktoilla ei voi kaikkea todistaa, ei voinut keskiajalla, ei voi nytkään.

Siksi tarvitaan näkyjen näkijöitä, mielikuvitusta, pirun kuvia seinillä, riivaajia, kuoleman rajalla kävijöitä, tarinoita ja tarinan kertojia, nuotiopiirejä, tunnelman luojia.

On siis tämä Johannes Cornelius, työuupunut apupappi, näkyjen näkijä, näyissään kahden naisen loukussa elävä tunnollinen puuhapete, joka ei oikein löydä paikkaansa uuden kirkkoherra Reetan konsulttipuheen uudistamassa sateenkaari- ja ilmastoseurakunnassa.

Johanneksen kipuilu kiteytyy siihen, että hänen mielestään kirkko on unohtamassa alkuperäistä tarkoitustaan, kun messujakin on alettu vähentää uusien työmuotojen priorisoinnin myötä. Tai kuten Johanneksen näkyjen naisista toinen eli ihana suntio Siiri kuvaa Johanneksen tuntemuksia tämän eronneelle puolisolle Monicalle:

”Mutta tietysti messujen väheksyminen sen takia, ettei niissä muka käy tarpeeksi ihmisiä ja että muut asiat muka ovat tärkeämpiä, kyllä se tuntuu pahalta. Täällä Vanhassa kirkossa on kuitenkin ihan ainutlaatuinen tunnelma. Historia ja traditio yhdistyy nykyhetkeen ja ikuisuuteen, kun täällä messutaan.”

Tässä ollaan kyllä tämän hetken kirkkokeskustelun ytimessä. Ei taida miespappi Johannes olla kovinkaan yksin tuskaillessaan yhä feminiinisemmäksi muuttuvan kirkon työilmapiiriä. Papin identiteetistä siinä on lopultakin kysymys, kun osa yksinoikeutensa papin virkaan menettäneistä miehistä on muuttunut puheissaan ja teoissaan yhä aggressiivisemmiksi, omaan pieneen kuplaansa eristäytyviksi toksisiksi naispappeuden vastaisen ainoan totuuden julistajiksi.

Paradoksi tässä on siinä – ja tämä on ihan oma mielipiteeni, ei mitenkään Johanneksen ilmestyksistä nouseva – että papin virka on aina ollut perusolemukseltaan hyvin feminiininen: nyt surevia lohduttava, lempeitä puhuva, hassunkurisiin kaapuihin pukeutuva mies on menettämässä viimeisenkin reviiriinsä, sielunhoito ja pehmoilu kun tuntua kuuluvan kuin luonnostaan naisille.

Eikä pappi enää aikoihin ole ollut mikään miehisen miehen symboli: ei ole nykykirkossa enää paluuta pilakuvien mahakkaan patriarkaaliseen rovastihahmoon, kun näkyvimmät piispatkin alkavat olla jo naisia. Tai aikaan, jolloin voitiin sanoa, että kirkko on Suomen suurin miesten johtama naisliike.

TÄMÄN PÄIVÄN NOIDAT

Onko sitten ihme, että kun Johanneksen ilmestyksiin ilmestyy Espoon kirkon seinään maalattu keskiaikainen hahmo Kenkä-Ella, joka on pohjoismainen toisinto kansainvälisestä tarinatyypistä vanhasta naisesta rauhanhäiritsijänä, niin siirrytään todellisiin Ilmestyskirjan pedon kauhukuviin.

Miehensä paholaiselle myynyt Kenkä-Ella on paholaistakin pahempi naishahmo, ”vanha huora” kuten Luther myytin hahmoa karkeasti kutsui. Johanneksen silmissä Kenkä-Ella näyttäytyy patriarkaalisen misogynian edustajana ja kirkollisen vallankäytön välineenä, naisvihan ilmentymänä, naisten vaientajana seurakunnassa.

Siinä missä Kenkä-Ella oli keskiajan kirkonmiesten väline varoittaa ymmärtämätöntä kansaa ja erityisesti naisia pahan puhumisen ja juoruamisen vaaroista roviolla polttamisen uhalla, siinä sama synti kukkii edelleen somen maailmassa erityisen hyvin.

”Mutta eihän sentään nykyaikana noitia roviolla polteta,” yrittää Johanneksen kollega, sairaalapastori Henri muistuttaa. Tämä ei kuitenkaan vakuuta Johannesta:

”Jaa. Eikös nää woket ja metoo-kampanjat nyt ole varsinaisia noitajahteja tänä päivänä? Asetelma on vaan kääntynyt niin päin, että nyt julkisesti häpäistään ja tuomitaan konservatiivisia junttimiehiä,” parahtaa Johannes.

Tiukkaa tekstiä ja monen mielestä tähän aikaan kovin sopimatonta. Tämä on kuitenkin yksi kohta Marten romaanissa, jolle toivoisi jatkoa, syventämistä. Yritystä päästä syvemmälle tämän kirkkoa kalvavan kiistan juurille, päästä dialogiin. Sellaiseen puheeseen, joka on mahdollista romaanissa, taiteessa ylipäätään, puheessa, jonka syvyyteen ei somessa, a-studioissa eikä paneelikeskusteluissa päästä. Eikä näköjään edes kirkolliskokouksessa tai Kotimaan keskustelupalstoilla.

Kysymys kuuluukin, miten ajaa ulos riivaajia, manata tämän ajan pahuuden ruumiillistumia. Ja keitä he ovat?  Ympäristö voi olla muuttunut Kenkä-Ellan ajoista, mutta ei pahuus ole mihinkään ihmisen mielestä ja puheista kadonnut, pikemminkin se on saanut entistäkin kauhistuttavammat mittasuhteet. Ja kun kaikki on koko ajan online.

VAIN HAAVA OTSASSA

Toinen syventämisen ja jatkon paikka olisi tuhoisa autokolari, jonka seurauksiin Johanneksen ilmestykset huipentuu. Työhönsä uupunut Johannes nukahtaa Fordinsa rattiin Kehä kolmosella Majvikin kurssikeskuksen kohdalla ja törmää vastaan tulevan rekan keulaan.

Siis useamman kerran vuodessa lehdissä toistuva pikku-uutinen: henkilöauto ajautui tuntemattomasta syystä vastaantulevan ajokaistalle. Tässä tapauksessa syynä oli nukahtaminen, useimmiten syy näihin nokkakolareihin on tarkoituksellinen itsemurha. Kaikkia ei tilastoida, mutta niitä tapahtuu Suomen maanteillä vähintäänkin yli 30 vuodessa, melkein siis yksi viikoittain.

Minua henkilökohtaisesti – kun olen työssäni melkein parikymmentä vuotta kuunnellut rekkamiesten tarinoita – kosketti tässä Marten kuvaamassa fiktiivisessä tapahtumassa se, mikä näissä yhden palstan kolariuutisissa lähes aina unohtuu: mitä täysin syyttömästi kolarin toiseksi osapuoleksi joutuneen rekan kuljettajan mielessä tapahtuu.

Tällä kertaa rekan ratissa sattuu olemaan Jarkko, Johanneksen näkyjen toisen naisen eli suntio Siirin puoliso. Näin sairaalan sängyssä makaava, kolarissa jalkansa menettänyt Johannes avaa keskustelua Siirin kanssa:

”Sanoit, että hän sai vain pieniä vammoja? hän kysyy hiljaa”

”Kyllä, vain haava otsassa. Mutta henkinen puoli on vaikeampi juttu…. Hän on tuolla suljetulla osastolla hoidossa.”

Vain haava otsassa. Siihen se monella rekkakuskilla jää. Tiedän toki, että kuljetusyrityksillä ja alan ammattijärjestöillä on toimiva debriefing, mutta kovin usein syyttömät uhrit ja heidän läheisensä jäävät painajaistensa kanssa kovin yksin – niin rekkakolareissa kuin monissa muissakin onnettomuuksissa tai väkivaltaisissa katastrofeissa.

Tässä romaanissa tosin käy paremmin: Jarkko kokee suorastaan ihmeparantumisen, suljetun osaston ovet avautuvat, suhde Siiriin syvenee.

Mutta olisi varmasti paljon laajemman pohdinnan paikka, miten näiden traagisten onnettomuuksien syyttömien uhrien jälkihoitoa voitaisiin kehittää. Ja siitäkin voisi enemmän keskustella, miten laajalle yhden ihmisen epätoivoisen itsekäs ratkaisu säteilee. Eikä tämä koske vain kolareita vaan onnettomuuksia laajemminkin. Tässä voisi kirkon työntekijöillä olla nykyistä paljon enemmänkin annettavaa, myös julkisuudessa.

PUOLIKAARELTA YMPYRÄÄN

Kirjan yksi hienoimpia kohtauksia on kuvaus pääsiäisyön ehtoollismessusta Espoon Vanhassa kirkossa, kun Monica lastensa kanssa polvistuu ehtoollispöytään. Puolikaareen rakennetun alttarikaiteen perinteinen symboliikka on vahva: näkyvä kaide jatkuukin alttarin taakse ja muodostaa ympyrän, joka yhdistää elämän ja kuoleman rajan. Sen äärellä seurakunta täällä maan päällä ja jo taivaaseen päässeet pyhät alttarikaiteen jatkeella muodostavat yhtenäisen ympyrän, ikuisen yhteyden.

Se mitä Monica ja lapset alttarin toisella kaarella näkevät, jääköön tässä lukijalle kertomatta, salaisuudet avaamatta. Mutta jotenkin Marte on saanut tähänkin kohtaukseen rakennettua pyhän ja arkisen kokemuksen ylittävän ja yhdistävän ulottuvuuden. Ei tätä todellakaan järjellä selitetä.

UUSIA NÄKYJÄ ODOTELLESSA

Ei Marten romaanissa ihan päästä Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja.Nyt -elokuvan surrealistisiin lopunajan näkyihin, mutta kyllä Kenkä-Ellan loihtimat ja esiin houkuttelemat pahuuden teot ja tulipalot ovat aivan riittävän kylmääviä täyttämään kirjan takakannen lupaamat kauhun kokemukset ja unien painajaiset.

Sen Marten kirja tuo hyvin esiin, miten rationaalinen ja yksiniittinen meidän luterilaisten uskonkäsitys usein on. On hyvä välillä muistuttaa, miten moniulotteisempaa esimerkiksi katolisen tradition ja teologian ihmiskuva ja mielenliikkeet ovat. Sieltähän ne juontuvat myös Espoon tuomiokirkon seinien kuvat ja tarinat. Eivät eksorkismi ja manaajat ole vain menneen ajan höpinää tai katolilaisten yksinoikeutta, kyllä niillä voi olla todellista tarvetta edelleen jopa tässä tekoälyn maailmassa.

Johanneksen ilmestykset on hyvä alku. Marte kirjoittaa sujuvaa ja innostunutta tekstiä. Välillä kerronta on turhan sekavaa ja moni asia jää idean asteelle. Ehkä esikoisteos olisi kaivannut tiukempaa kustannustoimittajan otetta.

Jään kuitenkin odottamaan jatkoa. Tämä aika kaipaa syvältä kirkon traditiosta ja teologian moni-ilmeisyydestä ammentavaa pappiskuvausta, eikä vain someajan yhden totuuden oikeassa olemisen julistajia. Niin puolin kuin toisin.

Tai sanoisinko näin: tämä aika suorastaan janoaa uutta Uddarbon pappia. Tietäjät tietää, mitä tarkoitan.

PS.

Joudun taas toistamaan itseäni. Kirjailijoiden ei yleensä pitäisi lukea itse teoksiaan. Äänikirja on medioista armottomin. Jopa radiota vaativampi. Kun puhe tulee kuulokkeista suoraan korviin, korostuu artikulointi. Pienetkin puheen rytmin muutokset, sanojen loppujen nieleminen, painotusten epätarkkuudet häiritsevät ainakin minua. Tosin voin olla liian vanha kuuntelija tällä podcastien aikakaudella, jossa huolimattoman puheen katkeamaton virta tuntuu olevan tärkeämpää kuin itse sisältö. Ja ymmärrän toki kirjailijoiden ansaintalogiikkaa: itse lukemalla saa edes vähän kartutettua pieniä tekijänoikeuspalkkioita.

Kuunneltu ja luettu teos:

Sami Marte: Johanneksen ilmestykset. Basam Books Oy 2025. Printtikirjana 208 s. äänikirjana 5t 35 min. Lukija Sami Marte.