Carrie – 50 vuotta pelkoa ja kauhua

Tämän vuoden marraskuussa tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun ensimmäinen Stephen King -filmatisointi saapui valkokankaille. Carrie (1976) oli Stephen Kingin ensimmäinen julkaistu kirja (ensin kirjoitettu The Long Walk julkaistiin vasta Carrien jälkeen. ) Kirja oli välitön menestys, joten siitä tietysti tehtiin nopeasti myös elokuvasovitus, joka myös oli ensimmäinen Kingin teoksiin pohjaava elokuva. Ohjaksiin tarttui uuden Hollywoodin koulukuntaan kuulunut Brian De Palma, joka oli tullut juuri tunnetuksi elokuvallaan Phantom of the paradise – aavemusa (1974). Carriesta tuli genressään valtava menestys, ja siitä saakka King-filmatisointeja on ilmaantunut kuin sieniä sateella, joista suurin osa ei valitettavasti ole yltänyt samalle tasolle.

Maailma ja pelon aiheet ovat muuttuneet 50 vuodessa paljon, mutta Carrien kuvaukset naiseksi kasvamisesta, ulkopuolisuuden tunteesta, kiusaamisesta ja uskonnollisesta väkivallasta puhuttelevat tänäkin päivänä monia meistä. Stephen King on tänä päivänä suositumpi kuin 50 vuotta sitten, ja yhä aktiivisen kirjoittajan teoksista ilmestyy lähes joka vuosi useampia tulkintoja valkokankaalle ja sarjoja striimauspalveluihin.

Kautta elokuvahistorian on naisia ja naiseutta kuvattu kahtiajakoisesti. Etenkin nuoret naiset ovat yhtä aikaa olleet haavoittuvaisia uhreja ja sitä kautta sankarillisen miestoiminnan kohteita, mutta samaan aikaan naisia on kuvattu myös vaarallisina – etenkin miehille – heidän seksuaalisuutensa kautta. Vaikka tasa-arvo on elokuvan alkuvuosista ottanut suuria harppauksia eteenpäin, on naisen seksuaalisuudessa edelleenkin sellaista, mikä sopii hyvin kauhuelokuvien kuvastoon, sillä valitettavasti esimerkiksi kuukautiset ovat yhä edelleen monelle meille länsimaalaisellekin ihmiselle tabu.

Naisen seksuaalisuuteen on historiassa liitetty demonisia voimia, ja kun nainen on avoimesti ilmaissut seksuaalisuuttaan, on hän samalla tekemisessä noituuden ja itse Sielunvihollisen kanssa, jolta hän taikavoimansa saa.  Vaikka me tämän päivän ihmiset elämmekin monessa mielessä maallistuneessa maailmassa ja yhteiskunnassa, niin aika-ajoin päätään nostavat tapaukset, joihin noituus ja saatananpalvonta jollakin tapaa liittyvät, ja niitä sitten kauhistellaan. Carriessa yliluonnollinen voima lähtee menstruoivasta nuoresta naisesta, mutta Carrie ei kuitenkaan ole täysin lajille tyypillinen elokuva noituudesta. Carrie, vaikka hän on fanaattisen uskonharjoittamisen uhri, on kuitenkin itse uskovainen ihminen, joka rukoillen kääntyy Jumalan puoleen, eikä hän siis ole itse hakeutunut pahan voimien äärelle, vaan yliluonnolliset kyvyt ovat heränneet hänessä selittämättömästi eloon naiseksi kasvamisen yhteydessä. Oikeastaan Carrien yliluonnolliset kyvyt eivät elokuvassa ole pahan juurisyy, vaan voima, joka purkautuu negatiivisella tavalla, kun kiusaaminen lopulta murtaa Carrien.

Elokuva alkaa kohtauksella, joka tekee heti selväksi, että Carrie (mahtava Sissy Spacek) on koulun hylkiö, kun kömpelölle tytölle syötetään koulun liikuntatunnilla lentopallo, johon tämä ei kykene vastamaan. Heikon menestyksen jälkeen häntä solvataan julkisesti. Pelin jälkeen Carrie on suihkukopissa pesemässä itseään, kunnes hänen jalkojensa välistä alkaa valua verta. Carrie asuu kahdestaan äärimmäisen konservatiivikristityn äitinsä (Piper Laurie) kanssa, joka on pyrkinyt pitämään Carrieltä piilossa kaiken, mikä liittyy seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen ja onkin siinä onnistunut, sillä 17-vuotias Carrie ei tiedä, mitä hänelle suihkussa tapahtuu ja paniikissa pyrkii saamaan luokkatovereiltaan apua, jotka kuitenkin vain pilkkaavat Carrieta ja heittelevät tätä tamponeilla. Liikunnanopettaja miss Collins (Betty Buckley) on ainoa, joka puolustaa Carrieta koulukiusaajilta ja ymmärtämättömiltä opettajilta, mutta hänkään ei voi tehdä tarpeeksi sen eteen, että Carrien elämä olisi siedettävää koulussa ja etenkään kotona.

Kotona Carrieta odottaa äiti Margaret, joka saa tietää tyttärensä ensimmäisistä kuukautisista. Margaret rukoilee Jumalaa avuksi ja telkeää Carrien pimeään koppiin, mistä synti ei tätä tavoita, lukemaan Raamattua. Naiseksi kasvamisen ohella Carrien on huomannut, että hän kykenee tahdon voimalla liikuttelemaan esineitä.  Carrien yliluonnolliset kyvyt ovat uskovaiselle äidille myrkkyä, ja tämä pitääkin tytärtään noitana, mutta yhteiset rukoushetket eivät vie Carrien kykyjä pois eikä hänen naiseuttaan. Margaret on myös naapurustossaan ja koulun vanhempien keskuudessa tunnettu uskonsoturi, sillä hän käy ovelta ovelle levittämässä ilosanomaa.

Vaikka Carrien kohtalo ei koulutoverien eikä juurikaan opettajien keskuudessa herätä myötätuntoa, liikunnanopettaja Collins välittää Carriesta ja haluaa saada tämän kiusaajat kuriin. Carrieta kiusaa toisista tytöistä koostuva jengi, jota johtaa tyttö nimeltä Chris (Nancy Allen). Collins uhkaa kiusaajia, että nämä saisivat porttikiellon opiskelijoiden kauan odottamiin tanssiaisiin, jos he eivät suorittaisi Carrien kiusaamisesta rangaistukseksi saatuja liikuntaharjoitteita. Kaikki muut alentuvat suorittamaan harjoitteet, mutta Chris päättää kapinoida vastaan ja saa porttikiellon tanssiaisiin. Hän päättää kostaa Carrielle. Sue (Amy Irving), päättää puolestaan hyvittää Carrielle kaiken kiusaamisen ja päättää toteuttaa suunnitelman, missä hänen, tyttöjen keskuudessa suosittu, poikaystävä Tommy (William Katt) pyytää Carrieta parikseen tanssiaisiin.

Chris suunnittelee puolestaan poikaystävänsä (John Travoltan ensimmäinen rooli) kanssa kostoa Carrielle, missä hänet huijaamalla valittaisiin tanssiaisten voittajaksi, jotta hänen päälleen voitaisiin sitten tiputtaa ämpäri täynnä sian verta. Carrien äiti puolestaan kauhistuu ajatusta, että Carrie osallistuisi maallisiin tanssiaisiin ja rukoilee Jumalalta pelastusta. Carrie kuitenkin uhmaa äitinsä tahtoa ja osallistuu tanssiaisiin. Carrie ja Tommy odotetusti valitaan tanssiaisten voittajapariksi, ja Chris onnistuu suunnitelmassaan. Carrie tulkitsee asian niin, että kaikki, mukaan lukien liikunnanopettaja Collins, ovat häntä vastaan ja nauravat hänelle. Se katkaisee kamelin selän, ja Carrien voimat pääsevät sellaisella voimalla valloilleen, että tapahtumaa voi verrata kouluampumisiin. Lopulta Carrie laahustaa takaisin kotiinsa, missä uskovainen äiti on päättänyt uhrata Carrien Jumalalle, jotta paha ei voittaisi. Tragedia saa päätöksensä, kun Margaret roikkuu ristiinnaulittuna kuin Jeesus ikään ja Carrie ja hänen äitinsä uppoavat sortuvan talon mukana maan tomuun.

Carrie on myös vahva kuvaus uskonnollisesta ja hengellisestä väkivallasta, jonka kohteena on herkässä kasvuiässä oleva nuori nainen. Kristinusko ei näyttäydy elokuvassa kovin mairittelevassa valossa vaan painostavana voimana, jonka tarkoituksena on pitää naiseus ja seksuaalisuus piilossa. Margaret White on uskonnollinen fanaatikko, joka on itse joutunut kärsimään seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja on sen vuoksi tukahduttanut omat halunsa uskonnollisuudella ja vaatii samaa kuria tyttäreltään. Margaret on sisäistänyt naisvihan: kaikki, mikä liittyy naiseksi kasvamiseen ja olemiseen on lähtöisin Saatanasta.

Carriessa kauhu ei lopulta muodostu Carrie yliluonnollisista voimista ja niiden lopullisesta purkauksesta vaan koulukiusaamisesta, ulkopuolisuudesta ja uskonnollisesta fanatismista. Elokuvan ilmestymisen aikaan monet elokuvan teemoista, kuten juuri koulukiusaaminen, olivat Suomessa niin suuria tabuja, että elokuva nähtiin meillä ensimmäistä kertaa valkokankailla vasta vuonna 1991 eli 15 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Nyt, viisikymmentä vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen ovat samat teemat edelleen ajankohtaisia, ja saammekin tänä vuonna nauttia jälleen uudesta tulkinnasta – Carrie on aikaisemmin filmattu uudestaan vuosina 2002 ja 2014, ja saipa alkuperäinenkin kehnon jatko-osan vuonna 1999 – kun pari kertaa jo aikaisemmin Stephen Kingin kirjoista elokuvan ohjannut Mike Flanagan ohjaa Amazon Primelle minisarjan, jonka pitäisi ilmestyä syksyllä.

Kun tänä päivänä puhumme nuorista koulukiusatuista, jotka eivät löydä paikkaansa yhteiskunnassa ja ovat – ainakin oman tulkintansa mukaan – muiden hyljeksimiä muun muassa ulkoisen habituksensa takia, niin ajattelemme ensimmäisenä incel-miehiä – siis tahtomattaan selibaatissa eläviä – jotka purkavat vihaansa ja pahaa oloansa naisiin internetin anonyymeillä palstoilla. Carrie näyttää meille, ettei naisillakaan ole helppoa. Carrie on koulukiusattu hylkiö toisten tyttöjen taholta, eivätkä pojat ole hänestä kiinnostuneet. Carrien paha olo purkautuu lopulta tuhoisasti koulun liikuntasalissa, ja moni menettää henkensä.

Carrieta on pidetty feministisenä elokuvana, jossa nuori nainen voimiensa avulla kostaa kokemansa vääryyden, mutta kun elokuvaa tutkii tarkemmin, niin siitä löytyy hyvin perinteikkäitä kuvauksia siitä, kuinka kuukautisveri ja naiseus ylipäätään on pahaa, joka kohdistuu niin kristillistä kuin maallista järjestystä vastaan. Tämä konkretisoituu lopulta elokuvan kliimaksissa, missä Carrie tuhoaa koulunsa ja kotinsa. Elokuvalla on traaginen loppu, koska Carrien naiseus ei mahtunut maailmaan. Sekin on tietysti huomioitava, että elokuva pohjaa miehen kirjoittamaan tarinaan ja on miehen ohjaama, mikä näkyy erityisesti alkutekstiosiossa, missä kameran takana oleva mieskatse kulkee läpi tyttöjen pukuhuoneen, missä nuoret naiset ovat juuri riisuutumassa, ja lopulta kamera zoomaa suihkussa olevaan Carrieen.

Carrie on parhaita Kingin kirjoista tehtyjä elokuvia ja on ehdottomasti ansainnut paikkansa kauhuelokuvien kaanonissa. Elokuva on kauniisti kuvattu ja se sisältää paljon De Palmalle tyypillisiä kikkailuja niin kameran kuin leikkauksen käytön kanssa. Sekä Sissy Spacek että Piper Laurie saivat ansaitusti Oscar-ehdokkuudet rooleistaan, joita harvoin kauhuelokuville suodaan. Stephen Kingin tarinat säväyttävät myös tulevaisuudessa arkista elämäämme.

Tuomas Hurmeen kirjoitus aloittaa sarjan ”50 vuotta sitten”, jossa Vartijan kirjoittajat käsittelevät 50 vuotta sitten ilmestyneitä elokuvia, jotka ovat tehneet heihin vaikutuksen. Ensimmäiset kirjoitussarjan elokuvat ovat siten saaneet ensi-iltansa 1976. Juonipaljastuksia on luvassa!