Ahvion ja Puolimatkan ristiretki raamattukritiikkiä vastaan

Televisio-ohjelman kommentoiminen artikkelilla ei yleensä ole mielekästä puuhaa. Joissakin tapauksissa se kuitenkin saattaa olla aiheellista. Tämä tuli mieleemme, kun tutustuimme Juha Ahvion ja Tapio Puolimatkan puolituntiseen keskusteluun AlfaTV:n Ajassa-ohjelmassa. Ahvio on väitellyt amerikkalaisesta reformoidusta apologetiikasta, kun taas Puolimatka on apologeettisista kirjoistaan ja kirjoituksistaan tunnettu kasvatustieteiden emeritusprofessori. Molemmat ovat tunnettuja konservatiivisen kristillisyyden vaikuttajia. Ohjelman on toimittanut Markku Tenhunen.

Ahvion ja Puolimatkan keskustelu maalaa näennäistieteelliseen profiiliinsa nähden hämmentävän dualistisen kuvan Raamatusta käytävästä keskustelusta ja sen yhteiskunnallisesta roolista. He puhuvat joka kohdassa kuin yhdellä suulla ja edustavat hyvin yhteneväistä tulkintaa. Tästä syystä kommentoimme heidän keskusteluaan yhtenä kokonaisuutena, joka antaa poikkeuksellisen yksioikoisen kuvan Raamatun synnystä ja sisältää räikeän tendenssimäisiä väitteitä raamattukritiikistä ja sen historiasta.

Ohjelma on nähtävissä täällä.

Myytin puolustus Ahvion ja Puolimatkan asiana

Ahvio ja Puolimatka esittävät, että perinteinen kristinusko on samalla sekä korkeampi totuus että siihen liittyvine yksityiskohtineen historiallisesti totta.

Kaikki, mitä he kristinuskosta keskustelussaan esittävät, viittaa myyttiseen metatasoon. Sillä tasolla kristinusko on yhtenäinen ja suuri myytti: sileä ja särötön totuus, joka on paitsi vanha ja klassinen, samalla myös yhä uudestaan tieteellisin perustein todeksi osoitettu. Myytin mukaan koko kristillinen Raamattu on kauttaaltaan erehtymätöntä Jumalan Sanaa. Myytin historiallisen juonen kokokohdat ovat tuttuja perinteisestä kristillisestä dogmatiikasta: Vanhan testamentin ennustukset, jotka täyttyvät Jeesuksessa, Jeesuksen jumaluus ja siihen liittyvät pelastusteot sekä tämän kaiken esittäminen aina ja kaikkialla yhdeksi ja samaksi käsitetyn oikean opin valossa.

Ahvion ja Puolimatkan edustama maailmankuva on säröttömän dualistinen. Siinä ainoastaan sellainen raamatuntutkimus, joka sitoutuu kristinuskon kaikenpuoliseen totuuteen, on tieteellistä. Sen sijaan kaikki sellainen raamatuntutkimus, jonka kysymykset ja johtopäätökset eivät tue kristinuskon kaikenpuolista totuutta, on epätieteellistä ja perustuu kristinuskon vastaisiin pyrkimyksiin. Etenkin Ahvio kytkee dogmaan sitoutumattoman raamatuntutkimuksen vanhan kirkon aikaisiin harhaoppeihin. Lähes Epifanios Salamislaiselta, 300-luvulla vaikuttaneelta harhaoppisia vastustaneelta kirkkoisältä, tunnetuin sanankääntein hän esittää, kuinka totuutta vastaan on jo alusta alkaen esitetty vääriä, ihmisten mielihaluihin perustuvia käsityksiä, joiden tukena ei ole minkäänlaisia tieteellisiä perusteita. Nykyaikana näihin kytkeytyy nk. woke-kulttuuri ja siinä etenkin seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen.

Ahvio ja Puolimatka sotkevat johdonmukaisesti keskenään kaksi asiaa: 1) ylihistoriallisen myytin, joka on tutkimuksen tuolla puolen, sekä 2) kirjalliset lähteet ja historialliset tapahtumat, joita voi tutkia. Tähän sotkemiseen liittyy toinenkin vääristymä. Ahvio ja Puolimatka sivuuttavat täysin sen olennaisen seikan, että myytin totuusarvoa ei voi punnita historiallisiin lähteisiin paneutuvan tieteen keinoin. Kristillinen myytti avaa maailman, jossa kristitty voi elää täysin riippumatta kaikesta historiallisesta tutkimuksesta. Hän voi esimerkiksi uskoa, että Jeesus on kuolemallaan sovittanut kaikkien ihmisten synnit. Palaamme näihin kysymyksiin vielä tuonnempana.

Ahvion ja Puolimatkan mielenkiinto ei kohdistu hengelliseen elämään vaan politiikkaan. Heidän jyrkän dualistinen maailmankuvansa panee katsojan ja kuulijan ajattelemaan, että he käyvät kulttuurisotaa. Ahvio ennustaa ohjelman lopussa, että kaikelle heidän kammoksumalleen kehitykselle tulee vahva vastareaktio, joka vahvistaa konservatiivista kristillisyyttä. Lopun ajoista kumpikaan mies ei kuitenkaan puhu.

Raamattu on syntynyt alhaalta päin

Ahvio ja Puolimatka nojaavat pohjimmiltaan Raamattuun, joka heidän mukaansa on erehtymätöntä Jumalan Sanaa. Tapa, jolla he keskustelussaan Raamattuun viittaavat, kielii astetta radikaalimmasta Raamatun erehtymättömyyteen liittyvästä käsityksestä kuin mihin vanhoissa kirkoissa ja reformaation kirkoissa on totuttu. Ahvion ja Puolimatkan raamatunkäyttö on vahvasti kytköksissä amerikkalaiseen evankelikaalisuuteen ja sen edustamaan fundamentalismiin. Tällaisen raamattukäsityksen edustajat ottavat Raamatun kaikkine erilaisine kirjoineen yksinkertaisesti annettuna, ikään kuin niiden syntyyn ei liittyisi olennaisia tekstikriittisiä ja raamattukaanonin kehitykseen liittyviä ongelmia.

Vanhan testamentin – tai oikeammin Heprealaisen Raamatun – kirjojen tekstiin liittyy niiden sisältöjen kannalta merkittäviä ongelmia. Se johtuu siitä, että mitään alkuperäisiä Heprealaisen Raamatun käsikirjoituksia ei ole säilynyt. Meillä on käsikirjoitusperinteitä, joissa on toki paljon samaa mutta jotka ajoittain poikkeavat toisistaan paljonkin. On useita tekstikohtia, joissa emme yksinkertaisesti tiedä, mitä Heprealaisen Raamatun tekstissä on alun perin lukenut. Erot ovat niin suuria, että vielä tähänkään päivään mennessä Vanhasta testamentista ei ole tehty niin sanottua kriittistä editiota, joka antaisi tutkijoiden arvion kirjojen varhaisimmasta tekstimuodosta.

Kirkkoraamatun käännös perustuu pitkälti Heprealaisen Raamatun niin sanottuun masoreettiseen tekstiin, joka on säilynyt kokonaan keskiajalta. Masoreettisen tekstin mukainen versio oli olemassa jo Jeesuksen aikoihin, mikä selviää Qumranista löytyneistä käsikirjoituksista. Qumranin kirjastosta löytyi kuitenkin myös muita poikkeavia tekstimuotoja kuten tekstejä, jotka pitävät yhtä samarialaisten säilyttämän Tooran kanssa tai vanhan kreikankielisen käännöksen Septuagintan kanssa. Tekstikriittinen tutkimus on osoittanut, että usein nämä sisältävät masoreettista tekstiä vanhempia lukutapoja. Qumranista löytyy niin paljon keskenään poikkeavia muotoja Vanhan testamentin teksteistä, että emme voi esimerkiksi varmasti sanoa, millaista Raamattua Jeesus tai Paavali tarkalleen käytti.

Esimerkiksi Jeremian kirjan Septuaginta-versio on noin 15 % masoreettista tekstiä lyhyempi. Niiden vertailu paljastaa useita kirjurien tekemiä myöhäisempiä muokkauksia. Lisäykset ovat pisimillään useiden jakeiden mittaisia ja vaikuttavat tekstin sisältöön. Esimerkiksi Jeremian kirjan luvussa 25 varhaisempi teksti kuvaa, miten ”pohjoisen kansat” hyökkäävät Jerusalemiin, kun myöhäisempi teksti täsmentää lisäyksellä, että hyökkääjä on ”Babylonian kuningas Nebukadnessar”. Ero on konkreettinen osoitus siitä, miten kirjurit täydensivät Heprealaisen Raamatun tekstejä myöhäisemmästä historiallisesta ymmärryksestä käsin. Teksti ei ole raporttia historiallisen Jeremian puheista, vaan myöhempien kirjurisukupolvien tulkintaa.

Uuden testamentin puolella on suuria ja pieniä tekstikohtia, joiden osalta ei ole lainkaan varmaa, mitkä niistä ovat kuuluneet alun perin ao. kirjoituksiin – ja missä muodossa. Markuksen evankeliumin loppu (16:9–20) on kiistatta epäperäinen, samoin kertomus aviorikkojanaisesta Johanneksen evankeliumissa (7:53–8:11). Nämä ovat laajimmat sekundääriset tekstin laajennukset Uuden testamentin kirjoituksissa. Kysymykseen evankeliumien varhaisimmasta tekstistä liittyy kuitenkin myös useita lukutapaeroja, joista todistavat jotkin kiistellyt toisen vuosisadan lukutavat. Esimerkiksi Justinos Marttyyrin mukaan Jeesuksen kasteen yhteydessä Isän ääni taivaasta kuuluttaa (Dial. 88.8): ”Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä olen sinut synnyttänyt.” Sama jakeeseen Ps. 2:7 viittaava lukutapa on tunnettu kohdan Luuk. 3:22 osalta myös käsikirjoituksesta D (Codex Bezae) sekä vanhalatinalaisista käsikirjoituksista. Näistä käsikirjoituksista puuttuvat myös jakeet Luuk. 22:19b-20, joissa Jeesus sanoo ruumistaan ”teidän puolestanne” annetuksi sekä puhuu viinimaljasta uutena liittona hänen veressään.

Näitä alkuperäiseen tekstiin liittyviä ongelmia on sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa leegio, vaikka suurin osa niistä on vähemmän näkyviä ja vähemmän merkittäviä tekstin sisällön kannalta kuin yllä kuvaillut tapaukset. Ne osoittavat kuitenkin, miten Raamatun erilaiset kaanoniin päätyneet kirjat ovat rakentuneet alhaalta päin käsikirjoitusten kopioinnin, korjaamisen ja osittain myös niiden muuttamisen varassa. Yhdelläkään juutalaisella tai kristityllä – erilaisten kirjoitusten ensimmäisiä vastaanottajia lukuun ottamatta – ei koskaan ole ollut alkuperäisiä tekstejä käsissään, koska tekstit alkoivat muuttua heti, kun niitä alettiin kopioida ja levittää. Kesti myös aikansa, ennen kuin myöhempien sukupolvien kristityt taakse päin Jeesuksen ja apostolien aikaan katsoessaan ryhtyivät pitämään näiden omia ja heidän nimissään syntyneitä kirjoituksia Jumalan sanana. Kristittyjen raamattukaanonin syntyyn vaikutti ratkaisevasti harhaoppisena pidetty toisella vuosisadalla vaikuttanut Markion, joka laati kaanoneista ensimmäisen. Siihen kuuluivat Luukkaan evankeliumi ja kymmenen Paavalin kirjettä – vaan ei Vanhaa testamenttia. Uuden testamentin kaanonin vähittäinen syntyprosessi johti kristillisen raamattukaanonin lopulliseen muotoutumiseen valtakunnankirkon aikana.

Tämän jälkeen kristityt ovat ottaneet kirjoitusten kaanonin annettuna ja pitäneet sitä Jumalan ilmoituksena. Usein kuitenkin unohtuu, että Raamattu ei ole yksi kirja (”Raamatussa sanotaan…”) vaan kirjasto, kokoelma juutalaisten ja kristittyjen parissa erilaisissa konteksteissa satojen vuosien aikana kirjoitettuja tekstejä. Vanha testamentti on syntynyt alun perin kauttaaltaan juutalaisena kirjoituskokoelmana, jonka keskeinen osa on juutalainen laki Toora, viisi Mooseksen kirjaa. Kaanonin laidalla esimerkiksi Laulujen laulu ja Saarnaajan kirja ovat meille protestanteille Jumalan Sanaa, koska juutalaiset oppineet kriittisten keskustelujen jälkeen hyväksyivät ne kaanoniinsa.

Varhaisimmat kristityt olivat Jeesukseen uskoneita juutalaisia, jotka omaksuivat oman kansansa pyhät kirjoitukset käyttääkseen sitä oman lopunajallisen ja messiaanisen uskonsa vahvistamiseen. Samat kirjoitukset olivat palvelleet heitä ennen eläneiden hurskaiden juutalaisten elämää Jumalan solmiman liiton ja hänen antamansa lain parissa. Ensimmäiset kristityt esittivät omien kokemustensa valossa näistä kirjoituksista uusia tulkintoja, jotka kehittyivät koko ajan heidän lähetystyönsä ja uusien haasteiden myötä. Hellenistisen ajan juutalaisuuden malleja seuraten monet näistä tulkinnoista olivat vertauskuvallisia: usein vain sillä tavalla pyhiä tekstejä voitiin alistaa palvelemaan uutta uskoa. Tällaisia esimerkkejä löytyy jo Paavalilta. Apostoli käyttää aivan toisenlaiseen tarkoitukseen konkreettiseksi tarkoitettua Mooseksen lain kohtaa 5. Moos. 25:4: ”Älä sido puivan härän suuta.” Paavalin mielestä (1. Kor. 9:9) Jumala ei tässä puhu työjuhtana käytetyistä häristä vaan Jumalan sanan julistajista, joilla on oikeus elatukseen.

Kristittyjen Raamattu on siten aivan toisenlainen ja aivan toisenlaista tulkintaa varten koottu kuin alun perin juutalaisten parissa syntynyt heprealainen kaanon. Raamattu on erillisten kirjoitustensa kirjavasta syntyhistoriasta alkaen kasvanut, muuttunut ja kehittynyt. Tämä johtopäätös ei ole radikaalien raamatuntutkijoiden pahantahtoinen keksintö vaan yksinkertainen historiallinen tosiasia. Kun kristillistä Raamattua sanotaan Jumalan sanaksi, viitataan taas kerran kristinuskon myyttiin, suureen kertomukseen. Tällä tulkinnan tasolla ei oteta useimmiten lainkaan huomioon sitä, miten Raamatun nimellä kulkeva kirjakokoelma on syntynyt.

Mitä raamattukritiikki on ja mitä se ei ole

Ajassa-ohjelman keskustelussa ja sen pohjalta julkaistussa Seurakuntalaisen artikkelissa pyritään luomaan kuva ”modernista raamattukritiikistä” läpeensä poliittisena hankkeena. Ahvio esittää, että moderni raamattukritiikki olisi syntynyt pyrkimyksestä kumota kirkon ja monarkian arvovalta tasavaltalaisuuden tieltä. Keskustelussa annetaan ymmärtää, että samankaltainen poliittinen pyrkimys on sisäänrakennettuna moderniin kriittiseen raamatuntutkimukseen. Poliittisten taustapyrkimysten kavalkadia täydennetään keskustelun edetessä nykyaikaisten kulttuurisotien iskusanoilla kuten woke. Ohjelmassa Puolimatka esimerkiksi toteaa: ”satenkaariarvot on yksi peruskriteeri sille, että minkälainen Jumalan kuva on hyväksyttävä”.

On luultavasti tarkoituksenmukaista, että ohjelmassa ja artikkelissa käytetään käsitettä raamattukritiikki. Sillä halutaan viestiä uskonnolliselle kohdeyleisölle, että tutkijat ovat kriittisiä Raamattua kohtaan ja kyseenalaistavat sen luotettavuutta. Käsitteellä luodaan mielikuva yhtenäisestä sekulaarien tutkijoiden joukosta, jotka pyrkivät poliittisilla pyrkimyksillään nakertamaan Raamatun ja kristinuskon perustaa. Ahvion ja Puolimatkan itsensä puolustama ”klassinen kristinusko” esitetään totuutena, joka on politiikan ulkopuolella. Retoriikka toiminee heidän omassa sisäryhmässään, mutta näin kuplan ulkopuolelta tarkasteltuna heidän oman puheenpartensa poliittisuus paistaa läpi.

Todellisuudessa tämä niin sanottu ”moderni raamattukritiikki” on eksegetiikaksi kutsuttu tieteenala, jonka parissa tehtävä tutkimus on hyvin moninaista ja moniäänistä. Tutkijat toimivat erilaisilla menetelmillä ja kiistelevät keskenään tuloksista. Edes Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tehtävä eksegetiikan tutkimus ei ole yksiäänistä, vaan siellä tutkijat käyvät keskenään kriittistä keskusteltua ja koettelevat toistensa tuloksia. Tutkijoiden taustat ovat uskonnollisesti ja poliittisesti moninaiset.

Ahvio ja Puolimatka viittaavat etenkin historiallis-kriittiseen metodiin, joka on yhteisnimitys erilaisille tutkimusmenetelmille, jotka tarkastelevat Raamattua historiallisena dokumenttina samalla tavalla kuin mitä tahansa historian lähdettä. Edes historiallis-kriittinen tutkimus ei ole yksiäänistä, vaan sen sisällä on paljon painotuseroja ja toisistaan poikkeavia teorioita. Yhdistävä tekijä on, että tutkimusperinteessä liitytään yleisesti historiantutkimuksen menetelmiin ja lähtökohtiin eli Raamattua tutkitaan samoilla periaatteilla kuin vaikkapa Gilgamesh-eeposta tai Platonin kirjoituksia.

Kritiikin tai kriittisyyden käsite vaatii tarkennusta. Kritiikki samaistetaan joskus kyseenalaistamiseen, mutta ne eivät ole sama asia. Kyseenalaistaja ei usko mihinkään, vaan kiistää kaiken ja etsii vain aukkoja. Kriitikko sen sijaan käy läpi eri näkemykset ja niiden argumentit ja päätyy kannattamaan lopputulosta, joka näyttää sillä hetkellä todennäköisimmältä. Se on harkitsevaa, perusteltua ja reflektiivistä ajattelua, jossa päädytään perusteltuihin kantoihin mutta ollaan valmiita muuttamaan niitä, kun parempaa evidenssiä ilmaantuu. ”Raamattukritiikki” ei siis ole mitään asenteellista kyseenalaistamista, vaan Raamatun kriittistä käyttöä samalla tavalla kuin mitä tahansa historian lähdettä.

Vaikka historiallis-kriittisen metodin ja ylipäänsä tieteen historian juurilta valitusajalta voidaan löytää ajattelijoita, joilla oli poliittisia pyrkimyksiä, tästä ei voi mitenkään johtaa, että koko menetelmä tai tieteenala olisi poliittinen. Ahvio ja Puolimatka sortuvat argumentaatiovirheeseen, joka tunnetaan geneettisenä virhepäätelmänä. Siinä jonkin asian oletetusta alkuperästä johdetaan yleinen arvio asian olemuksesta. Virheellisesti argumentoidessaan he jättävät huomioimatta tutkimusalan satojen vuosien historian ja kehityskulut valistuksen jälkeen. Tilannetta voisi verrata siihen, että joku väittäisi kokoomuksen olevan monarkiaa havitteleva puolue, koska puolueen perustajajäsenet vuonna 1918 olivat monarkian kannattajia.

Oikeasti niin sanotun ”modernin raamattukritiikin” tärkeimmät juuret liittyvät siihen, että Raamatun tekstejä ja säilyneitä käsikirjoituksia alettiin lukea mahdollisimman tarkasti, pyrkien pois uskonnollisista tai ideologisista lukutavoista. Teksteistä itsestään alettiin tehdä tarkkoja havaintoja ja näiden havaintojen pohjalta muodostettiin hypoteeseja niitä selittämään. Tämä on edelleenkin eksegetiikan ja historiallis-kriittisen metodin ytimessä. Tutkimusala ei ole ideologinen vaan empiirinen siinä mielessä, että säilyneitä historian lähteitä tutkitaan ja analysoidaan mahdollisimman kattavasti ja niiden pohjalta luodaan teorioita, joita tutkijayhteisö koettelee. Ahvion ja Puolimatkan kommenteissa nämä empiiriset havainnot loistavat poissaolollaan, eivätkä he itse viittaa Raamatun teksteihin lainkaan.

Ainoa Raamatun tekstejä koskeva eksegeettinen järkeily seuraa istunnon loppupuolella. Siinä Ahvio esittää ensin, että ”välittömästi apostolien jälkeen” vaikuttaneet apostoliset isät pitivät Jeesusta Jumalana. Tarkasti ottaen tämä koskee vain Smyrnan piispa Polykarposta sekä Ignatios Antiokialaista, jonka kirjeiden aitoudesta kiistellään. Jos hänen kirjeensä ovat aitoja, ne on uskottavimmin ajoitettavissa 130-luvulle eli noin 100 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Kysymys ei siis ole välittömästi apostolien aikaa seuranneesta kirjekokoelmasta. Kristologia eli oppi Kristuksen luonteesta kehittyi pakanakristittyjen parissa näiden vuosikymmenten aikana huimiin korkeuksiin. Varhaisimmat Jeesuksen seuraajat näkivät juutalaisen messiasodotuksensa täyttymyksen ylösnousseessa Jeesuksessa, jossa he messiaanisten tekstien perusteella saattoivat pitää myös Herrana ja Jumalan Poikana. Tämä kaikki kuului luonnollisella tavalla Paavalin kristologiaan, mutta vielä hänkään ei pitänyt Jeesusta Jumalana. Uudessa testamentissa vasta 90-luvulla syntynyt Johanneksen evankeliumi viitoittaa tietä Jeesuksen Jumalan pitämisen suuntaan.

Puolimatka muotoilee asian näin: ”…koko kristinusko olisi jäänyt syntymättä, jollei tämä historian Jeesus itse olisi esittänyt itseään ja vielä ollut itsekin siinä tietoisuudessa, että minä olen jumalallinen. Jos hän olisi ollut ihminen, jolla ehkä on joku erityinen jumalallinen visio tai jotain tämmöistä, niin koko kristinusko olisi jäänyt syntymättä, koska tässä käsityksessä ei olisi ollut mitään kovin kummoista. […] Jeesus ristiinnaulittiin siksi, kun ylipappi repäisi vaatteensa, koska Jeesus teki itsensä Jumalaksi. [Hän sanoi,] että näette ihmisen pojan tulevan, istuvan voiman oikealla puolella [Dan. 7:14]. Eli hän otti niin kuin tämän Ihmisen poika -profetian Danielin kirjasta. Ja useassa kohdassa siis juutalaiset syyttivät Jeesusta jumalanpilkasta, koska niin kuin hän sanoi, että sitten kun te korotatte minut ylös maasta, niin te tulette tietämään, että minä olen se, joka minä olen [Joh. 12:32 + 13:19?] […] se on Jumalan nimi siis Vanhassa testamentissa.”

Esittämällä Jeesuksen surmaamisen jumalanmurhaksi Ahvio ja Puolimatka karauttavat pahasti karille ja suoraan kristillisen antisemitismin syntyhistorian alkuun. Tällainen käsitys ei perustu Kaifaan eikä Pilatuksen näkemyksiin eikä apostolien julistukseen. Se esiintyy kuitenkin ensimmäistä kertaa vasta 2. vuosisadan jälkipuoliskolla Sardeksen piispa Melitonin (k. n. 180) Pääsiäissaarnassa. Historialliset tosiasiat sen sijaan ovat yksinkertaisia ja kiistattomia: ylipapit luovuttivat Jeesuksen Pontius Pilatuksen käsiin, koska pitivät tätä pääsiäisjuhlien tulenarassa ilmapiirissä vaarallisena kansankiihottajana. Pilatus saattoi yhtyä heidän näkemykseensä, ja juutalaista yläluokkaa edustavat ylipapit vangitsivat samalla myös roomalaisen käskynhaltijan suopeuden. Näyttää olevan historiallinen tosiasia, että Pilatus ristiinnaulitutti Jeesuksen juutalaisten kuninkaana (Mark. 15:26), mutta tämä oli pilkallinen epiteetti, joka esitti Jumalan valtakuntaa julistaneen Jeesuksen olemattoman ja tulemattoman valtakuntansa narrikuninkaana, kahden hänen hoviinsa kuuluvan neuvonantajan eli kahden roiston ympäröimänä (j. 27). Kaikki tämä on hyvin kaukana sellaisesta, että Jeesus olisi julistanut olevansa Jumala.

Koska Ahvion ja Puolimatkan ajankohtainen kritiikki kohdistuu yhteen ainoaan nimeltä mainittuun kirjaan, tämä saa toimia esimerkkitapauksena ongelmallisesta raamattukritiikin kritiikistä ja sen ongelmista.

Esimerkkitapaus: Disinformaatiota Jumalan synnystä

Ahvion ja Puolimatkan ylihistorialliseen myyttiin nojaava retoriikka näkyy käytännössä siinä, miten he kommentoivat kahta tuoretta eksegetiikkaa laajalle yleisölle popularisoivaa tietokirjaa eli Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin teosta Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava, 2023) ja Mäkipellon, Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan teosta Jumalan synty: Isän ja Pojan kätketty historia (Otava, 2025). Kommenteista isompi osa liittyy jälkimmäiseen teokseen.

Sen sijaan, että Ahvio ja Puolimatka käsittelisivät kirjoja argumenttien ja sisällön tasolla, he luovat dualistiseen retoriikkaansa sopivan olkiukon, jossa eksegetiikkaa popularisoivat kirjat edustavat liberaalia yritystä purkaa kristinuskon rakenteita ja he itse esiintyvät kristinuskon puolustajina. Ahvio ja Puolimatka vetävät kirjat osaksi sellaista diskurssia, johon nämä kirjat eivät itse itseään tiedettä popularisoivina kirjoina asemoi.

Ahviolla ja Puolimatkalla on painotuseroja. Ahvio korostaa tietokirjojen olevan ”muodollisesti asiallisia” ja kirjoittajien olevan ”ammattimiehiä omilla aloillaan”. Kirjojen näkemykset kuitenkin kuulemma edustavat tutkimuksen marginaalista vähemmistöä. Puolimatka ei sano teoksista mitään myönteistä, vaan korostaa Jumalan synnyn olevan ”mielikuvitustarina”, ei tiedettä. Mitään ”varsinaista sisältöä” teoksessa ei hänen mukaansa ole. Puolimatka ei väitettään perustele, vaan ohittaa kirjan varsinaisen sisällön ja vain toteaa tämän.

Yleisesti ottaen Ahvio ja Puolimatka tekevät kirjoista harhaanjohtavia ja suorastaan virheellisiä väitteitä. Ohjelmassa väitetään useaan otteeseen, että kirjat edustaisivat ”liberaaliteologiaa”. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä kirjat eivät ole teologiaa lainkaan vaan eksegeettisen tutkimuksen ja uskonnonhistorian yleistajuistamista. Jumalan synty rajaa kannanotot teologiasta käsittelyn ulkopuolelle jo ensimmäisellä sivulla: ”Kirjamme ei ota kantaa uskonnollisten uskomusten todenperäisyyteen vaan lähestyy Jumalaa kuin mitä tahansa muuta historian teemaa.”. Uskonnonhistoriassa jumalia tutkitaan inhimillisinä ideoina, mutta tämä ei ole vielä teologinen kannanotto jumaliin.

Ohjelman pohjalta kirjoitetussa Seurakuntalaisen jutussa väitetään, että eksegetiikan teorioilla ”pyritään purkamaan perinteistä kristinuskoa esittämällä asenteellinen identiteettipolitiikka objektiivisena tieteenä.” Tällaisessa kristinuskoa purkavassa hankkeessa Puolimatka näkee ”syvempiä aatteellisia motiiveja, jotka yhdistävät nykyistä woke-kulttuuria ja liberaaliteologiaa.”

Kristinuskoa purkava agenda ei kuitenkaan oikeasti nouse eksegetiikkaa popularisoivista kirjoista suoraan, vaan se on Ahvion ja Puolimatkan propagoima tulkinta. Eksegetiikan tutkimustuloksista ei voi mitenkään suoraan johtaa kristinuskon oppiin, saati identiteettipolitiikkaan liittyviä johtopäätöksiä. Jumalan synty -kirjan loppuluvussa tämä todetaan melko suoraan: ”Uskonnonhistorian tieteellisen tutkimuksen tehtävä ei ole kertoa kirkoille tai uskoville ihmisille, mitä heidän pitäisi ajatella uskonnollisten väitteiden todenperäisyydestä.”

Ahvio ja Puolimatka toistavat myös muualla esitetyn Jumalan syntyä koskevan väitteen, että kirjan kirjoittajat esiintyisivät objektiivisina ja neutraaleina tutkijoina. Kirjoittajien väitetään pukevan ylleen ”objektiivisen tieteentekijän kaavun”. Tämä on olkiukko. Eksegetiikka ei tarjoile objektiivisia totuuksia, vaan se on näyttöön perustuvaa valistunutta keskustelua, joka noudattaa hyvää tieteellistä käytäntöä. Jumalan synty -kirjassa ei käytetä adjektiiveja ”objektiivinen”, ”neutraali” tai ”puolueeton” tutkimusta kuvaamaan.

Historiantutkimukseen ja humanistisiin tieteisiin perehtynyt tietää, että tällainen ei ole tutkimuksessa mahdollista. Humanistiseen tutkimukseen sisältyy aina merkittävästi epävarmuutta ja tutkijat tekevät perusteltuja tulkintoja, joihin väistämättä vaikuttaa heidän oma esiymmärryksensä. Jumalan synty -kirjan johdannossa tunnistetaan tutkimuksen moniäänisyys: ”Ymmärrettävästi tutkijat päätyvät historian jäljistä erilaisiin tulkintoihin, ja tieteellinen tutkimus menee jatkuvasti eteenpäin”. Kirjoittavat toteavat, että kirjassa esitetään heidän yhdessä muodostamansa asiantuntijanäkemys, joka on valikoiva ja ”suoraviivainenkin”. Myöhemmin kirjassa korostetaan, miten luonnontiede ja historiantutkimus on luonteeltaan kovin erilaista. ”Tästä seuraa se, että historiantutkimuksessa on merkittävästi enemmän epävarmuutta. Tutkijan tulkinnoilla on suurempi rooli – – ”.

Ahvion ja Puolimatkan puheelle on ominaista, että he eivät ota lainkaan huomioon eksegetiikassa käytyä keskustelua. Vaikuttaa siltä, että he eivät kunnolla tunne viimeaikaista eksegeettistä tutkimusta. Jumalan synty -teoksen kirjallisuusluettelo olisi kyllä täynnä viittauksia tuoreeseen tutkimukseen, mutta kommentoijat eivät ole vaivautuneet sitä katsomaan tai ainakaan he eivät siihen viittaa.

Konkreettiset viittaukset eksegetiikkaan rajoittuvat yhteen eli he nostavat esille Julius Wellhausenin (1844–1918). Wellhausen oli saksalainen raamatuntutkija, jonka vaikutus Vanhan testamentin eksegetiikan historiassa on kiistaton. Suurelta osin hänen teoriansa eivät kuitenkaan ole enää Vanhan testamentin eksegetiikassa hyväksyttyjä, sillä tutkimus on mennyt eteenpäin. Ahvio ja Puolimatka väittävät, että Jumalan synty -kirjan perusideat olisi lainattu Wellhausenilta. Viittaukset Wellhauseniin ovat kuitenkin epätarkkoja.

Keskustelussa väitetään, että Wellhausen olisi kehittänyt teorian, että Mooses ei kirjoittanut Mooseksen kirjoja. Todellisuudessa juutalaiset oppineet huomasivat jo ensimmäisinä vuosisatoina, että Mooses ei ole voinut kirjoittaa Mooseksen kirjoja kokonaisuudessaan. He päättelivät tämän suoraan teksteistä. Miten Mooses olisi voinut kirjoittaa Viidennen Mooseksen kirjan viimeisen luvun, jossa kerrotaan Mooseksen kuolema? Keskiajalla rabbi Abraham ibn Ezra (1092–1167) esitti, että Toorassa on kuusi kohtaa, joita Mooses ei ole voinut kirjoittaa (1. Moos. 12:6; 22:14; 5. Moos. 1:1–5; 3:11; 31:9; 34:1–12). Jo ennen historiallis-kriittisen eksegetiikan syntyä Baruch Spinoza (1632–1677) totesi teoksessaan Tractatus theologico-politicus (1677), että Mooseksen kirjat ovat kokonaisuudessaan jonkun muun kuin Mooseksen kirjoittamia.

Nykyisessä Vanhan testamentin eksegeettisessä tutkimuksessa kukaan vakavasti otettava tutkija ei esitä, että Mooseksen kirjat olisivat Mooseksen kirjoittamia. Mahdollisesta historiallisesta Mooseksesta ei ole olemassa mitään Raamatun tekstien ulkopuolista näyttöä. On ironista, että Ahvio ja Puolimatka väittävät Jumalan synnyn edustavan ”marginaalisia” näkemyksiä, kun he itse esittävät marginaalista näkemystä väittäessään, että Mooses olisi kirjoittanut Mooseksen kirjat.

Ahvion ja Puolimatkan mukaan toinen Jumalan synnyn pääajatus eli se, että ”Jumalan idea keksittiin vasta Jerusalemin temppelin hävityksen jälkeen”, on peräisin Wellhausenilta. Väite on epätarkka sekä Jumalan synnyn että Wellhausenin osalta. Julius Wellhausen ei liittänyt yksijumalaisuuden kehitystä temppelin tuhoon, vaan näki ajatuksen olevan olemassa jo varhaisten profeettojen kuten Aamoksen ja Miikan ajattelussa 700-luvulla.

Jumalan synty -kirjassakaan ei väitetä, että Jumalan idea olisi kokonaan syntynyt temppelin tuhon jälkeen. Kirjassa käydään läpi kattavasti varhaisempia kuningasajan jumalkäsityksiä ja Jahven varhaishistoriaa. Jumalan idean synty ja kehitys nähdään vuosisatojen prosessina, jossa on monia vaiheita.

Kirjassa kyllä argumentoidaan, että Jerusalemin temppelin tuho oli ratkaiseva käänne siirtymisessä monijumalaisesta ajattelusta yksijumalaisuuteen. On eksegetiikassa yleisesti vakiintunut tutkimustulos, että Vanhan testamentin tekstien monolatria eli vaatimus vain yhden Jumalan palvomisesta ja muiden jumalten tuomitseminen epäjumaliksi on Jerusalemin tuhon ja pakkosiirtolaisuuden jälkeistä niin sanottua deuteronomistista teologiaa. Se ei ole marginaalinen teoria. Moni tutkija toki ajattelee, että Jahve yksin -liike oli olemassa jo ennen Jerusalemin temppelin tuhoa, esimerkiksi Kuningas Josian reformissa, ja temppelin tuho vakiinnutti ajatuksen. Heillekin kehityskulku on silti samanlainen eli ehdoton yksijumalaisuus oli myöhäinen kehityskulku muinaisisraelilaisessa teologiassa.

Toisaalla Ahvio ja Puolimatka väittävät, että Jumalan synty -kirjan sisällöt olisi esitetty tutkimuksessa jo yli sata vuotta sitten. Tämä ei voi pitää paikkaansa pelkästään jo sen takia, että kirjassa viitataan useisiin teksti- ja arkeologisiin löytöihin, jotka on tehty alle sata vuotta sitten. Muun muassa Kuntilled Ajrudin (1975) ja Khirbet el-Qomin (1967) piirtokirjoituslöydöt sekä Ugaritin tekstilöydöt (1928–) ovat olennaisia ikkunoita muinaisraelilaisen monijumalaisuuden valottamiseen. Varhaisen juutalaisuuden ja kristinuskon moninaisuudesta puolestaan kertovat Qumranin (1947–) ja Nag Hammadin (1945–) tekstilöydöt. Näitä lähteitä ei Wellhausenilla ollut käytössään.

Ahvio ja Puolimatka eivät ole yksin väittäessään, että Jumalan synty edustaisi tutkimuksen kentällä marginaalisia käsityksiä. Tämä on jo kauan ollut yleinen konservatiivisten ajattelijoiden retorinen peliliike. Siinä Helsingin yliopiston eksegetiikan tutkimus leimataan ”ylikriittisyydessään” kansainvälisen tutkimuksen kentällä vähemmistöä edustavaksi. Helsinkiläinen eksegetiikka edustaa kuulemma pientä vähemmistöä, koska se kieltää yliluonnollisen ja suhtautuu kriittisesti Raamatun teksteihin historian lähteenä. Konservatiivien tarina kuuluu, että maailmalla eksegetiikka olisi kulkenut eri polkuja. Todisteena he viittaavat angloamerikkalaiseen evankelikaaliseen ja jopa apologeettiseen tutkimukseen.

Tämän retorisen peliliikkeen osoittaminen vääräksi ei vaadi paljon. Riittää, kun tarkastelee, miten kansainvälisesti verkottuneita ja tutkimuksiaan julkaisevia Helsingin eksegetiikan tutkijat ovat ja miten monia tiukan kansainvälisen arvion läpäisemiä tutkimusrahoituksia heille on myönnetty. Akateemisen tutkimuksen näkökulmasta asenne, jossa Raamattua luetaan lähdekritiikittömästi suoraan historian lähteenä ja oletetaan yliluonnollisia toimijoita, ei ole edes tutkimuksen marginaalia. Se ei ole tutkimusta lainkaan.

Raamatuntulkinnassa tulkitsija on subjekti ja Raamattu on objekti

Eksegetiikka eli raamattukritiikki ei ole joko sensaatiohakuista ja tendenssimäistä (kun se on erehtymättömyysopin vastaista) tai tieteellistä ja totuudenmukaista (kun se tukee ajatusta Raamatun erehtymättömyydestä). Eksegetiikka on yksi ihmistieteen laji muiden ihmistieteiden joukossa. Se muotoutui nykyiseen asuunsa ennen kaikkea 1800-luvun Saksassa, jossa ihmistieteet (Geisteswissenschaften) profiloitui omaksi tieteenlajikseen erotukseksi luonnontieteistä (Naturwissenschaften). Eksegetiikassa tutkijalta vaaditaan monenlaista osaamista ja paneutumista, mutta näillä reunaehdoilla eksegetiikka on yksinkertaisesti informoitua keskustelua. Siinä ei ole lopullisia totuuksia eikä kiistattomiksi osoitettuja tutkimustuloksia. Raamattukritiikki on kaikessa kriittisyydessään myös itsekriittistä; se on aina avoinna keskustelulle ja asioiden uudelleen avaamiselle uusista näkökulmista. Kukaan eksegeetti ei ole – ei konservatiivi eikä liberaali, ei maltillinen eikä radikaali – kaikkine ansioineenkaan ylin auktoriteetti, jolla olisi hallussaan viimeinen sana.

Kaikki tämä on Raamatun tekstien eksegeesiä (ἐξήγησις), selittämistä. Raamatun tekstien tulkitseminen jotakin tulkitsijan mielessä olevaa tai hänen omassa ajassaan herännyttä kysymystä varten on eri asia. Kun näitä ei eroteta toisistaan, tulkitsija kuvittelee, että hän ymmärtää täydellisesti, mitä kirjoittaja (tai kirjoittajaa kirjurinaan käyttänyt Jumala) on kulloisellakin tekstillä halunnut sanoa. Tällainen käsitys tulkinnasta edellyttää, että tekstin merkitys on aina ja kaikissa kulttuurisissa konteksteissa sama. Se sisältää myös uskomuksen, että ymmärtäväinen lukija ei millään tavalla vaikuta tulkintaan, jonka hän tekstistä esittää. Hänhän vain ottaa vastaan, mitä Jumala haluaa Sanassaan hänelle sanoa. Tällaiselle tulkitsijalla Raamattu ei ole ainoastaan yksi ja yhtenäinen vaan myös ylihistoriallinen kirja – ikään kuin useiden satojen vuosien mittainen ja valtavan monimuotoinen tulkinnan historia ei vaikuttaisi hänen omiin tulkintoihinsa millään tavalla.

Raamattua on kirkossa vuosisatojen ajan käytetty ajankohtaisten kysymysten ratkaisemiseen ja repivien kiistojen selvittämiseen mutta myös tarkoitusta etsivän avuksi ja surevan lohduttamiseen. Raamattua lukiessaan sen tulkitsijat ovat aina vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen moneen asiaan: tärkeinä pitämiensä tekstien valintaan sekä niiden sovittamiseen aivan uusiin tilanteisiin. Lisäksi tulkitsija päättää, mikä tässä tai tuossa Raamatun tekstissä on omaan aikaansa sidottua, mikä taas kaikkia aikoja koskevaa Jumalan ilmoitusta.

Tämä on koskenut puhetta monista asioista – esimerkiksi orjuudesta ja kaiken omaisuutensa myymisestä ja antamisesta köyhille. Koska Raamatun tekstikohdat eivät suurten kiistojen tuoksinassa ole kiistattoman selviä, on riidelty rajustikin ehtoollisen olemuksesta, harhaoppisten tappamisesta, lapsikasteesta, pyhäpäivän vietosta ja monesta muusta asiasta. Viimeksi tulkitsijan päätäntävaltaa on suomalaisten kristittyjen parissa puhuttanut suhtautuminen sateenkaariväkeen.

Kun Raamattu nähdään kauttaaltaan erehtymättömäksi Jumalan Sanaksi, kaikkia siinä kerrottuja ja sanottuja asioita tulee puolustaa historiallisesti luotettavina ja tosina. Käytännössä tällaista taistelua käydään vain muutamasta jakeesta kerrallaan, vaikka kysymyksessä on aina suuri periaatteellinen kysymys. Yksittäiset raamatunkohdat ovat tärkeitä silloin, kun niihin tavalla tai toisella liittyvästä aiheesta käydään näkyvää julkista keskustelua. Kysymys seksuaalisesta suuntautumisesta on tällainen asia, ja samalla se on erinomainen esimerkki Raamatun selittämisen ja tulkitsemisen ongelmasta.

Roomalaiskirjeensä alussa Paavali kuvaa Jumalan vihan (lopunajallista) ilmestymistä kaikkea ihmisen jumalattomuutta vastaan. Hän luettelee erilaisia jumalattomuuden muotoja ja sanoo myös näin (Room. 1:26–27): ”Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heissä on syttynyt himo toisiaan kohtaan. Miehet ovat harhautuneet harjoittamaan keskenään säädyttömyyttä ja saavat ansaitsemansa palkan.” Vaikka miesten yhtyminen toisiinsa on vain yksi osa kaikkea sitä, missä ihmisten jumalattomuus ilmenee, tekstikohta on selvä: apostoli tuomitsee tällaisen seksuaalisen kanssakäymisen ja pitää sitä Jumalan vihan kohteena. On kiistatonta, että Paavali hyväksyy vain miehen ja naisen välisen sukupuolisen kanssakäymisen.

Tekstikohdan eksegeesissä on kuitenkin olennaista huomata, mistä Paavali katsoo näiden normista poikkeavien yhdyntöjen johtuvan. Hän sanoo, että tällaiset naiset ja miehet ovat vaihtaneet luonnollisen yhteyden säädyttömään. Paavali näkee – oman aikansa juutalaisena – asian niin, että Jumala on luonut poikkeuksetta jokaisen ihmisen heteroseksuaaliksi. Tällöin miehen kanssa yhtyvä mies tekee itse aktiivisen ja oman ruumiinsa luodun ja luonnollisen halun vastaisen päätöksen asettua rehvakkaasti Jumalaa, omaa Luojaansa vastaan. Nykyisin me tiedämme, että heteronormatiivisuudesta poikkeavat seksuaalisuuden muodot eivät synny eivätkä kehity ihmisessä tällä tavalla. Tästä johtuu, että siirryttäessä selityksestä tulkintaan monet raamatuntutkijat pitävät Paavalin tekstikohdan käyttöä ongelmallisena otettaessa kantaa moderniin seksuaaliseen diversiteettiin.

Toinen seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä, mutta ymmärrettävistä syistä vähemmän käytetty raamatunkohta on jakeessa 3. Moos. 20:13: ”Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa.” Samassa luvussa kuvataan monenlaisia yhdyntöihin liittyviä, ennen kaikkea sukurutsaisia tekoja, joiden tekijää tulee rangaista kuolemantuomiolla. Nämä kohdat ovat Raamatun tulkinnan ja soveltamisen kannalta sikäli kiinnostavia, että ne sijoittuvat ongelmalliseen maastoon. Tavallisesti monet kristityt tulkitsijat sanovat Mooseksen laista puhuttaessa, että lain rituaaliset määräykset eivät koske kristittyä. Augustinuksen ja monien muiden selittäjien tapaan sanotaan, että ne olivat aikanaan Jumalan määräyksiä juutalaisille, mutta ne menettävät merkityksensä Kristuksen ilmestyttyä. So far so good. Kuitenkin seksuaalista käyttäytymistä koskevat määräykset liittyvät sisällöltään etiikkaan – aivan kuten Paavalilla – eivätkä lain rituaaliseen puoleen. Jos Raamattu on tietyin pelastushistoriallisin rajauksin kokonaan erehtymätöntä Jumala Sanaa, tämän Mooseksen laissa annetun moraalisen käskyn tulisi myös olla sitä.

Olennaiset poiminnat raamatuntulkinnan historiasta havainnollistavat ongelmaa. Codex Theodosianus(9.7.6), kristillisen Rooman valtakunnan lakikirja 400-luvulta, tuomitsee miesten välistä sukupuoliyhteyttä harjoittaneen poltettavaksi roviolla. Ahvion ja Puolimatkan edustaman konservatiivisen reformoidun raamatuntulkinnan perustaja Jéan Calvin kirjoittaa, että Paavalin jakeessa 1. Kor. 6:9–11 mainitsemista synnin lajeista juuri toisiin miehiin sekaantuminen on ”kaikista hirvittävin” (Joannis Calvini opera quae supersunt omnia 49, 392–393). Asiayhteydestä käy ilmi, että tällainen rikos ansaitsee ankarimman mahdollisen rangaistuksen. Kun oikeaoppinen protestanttinen teologia ei enää pystynyt vaikuttamaan rikoslainsäädäntöön, myös seksuaalirikoksiin kohdistuneet rangaistukset muuttuivat. Raamatun kirjojen viittauksilta heteronormatiivisesta poikkeaviin seksuaalisuuden muotoihin ei tule vaatia liikaa. Omine edellytyksineen ja reunaehtoineen ne kuuluvat omaan aikansa.

Raamatun arvovallasta keskusteltaessa unohdetaan usein, että tässä ja nyt kiistelevät kristityt ovat vain häviävän pieni osa kaikkien eri aikoina ja eri puolilla oman näkemyksensä ja totuutensa puolesta kiistelleiden joukkoa. Osa näissä kiistoissa esitetyistä näkemyksistä on menettänyt nopeasti ajankohtaisuutensa, kun taas osa niistä vaikuttaa meihin edelleenkin. Siksi Raamatun tulkinnan historiaa olisi syytä tuntea ja ymmärtää paremmin. Sitä kuvastaa sattuvasti muuan tahattomasti syntynyt tekstivariantti. Paavali kirjoittaa Kristuksen ylösnousemuksesta (1. Kor. 15:54): ”Kuolema on nielty ja voitto (νῖκος) saatu.” Joissakin käsikirjoituksissa (muun muassa papyrus 46, Codex Vaticanus [B] ja Codex Claromontanus [D2]) lukee itakismin eli muuttuneen lausumisen vaikutuksesta: ”Kuolema on nielty ja riita (νεῖκος) saatu.”

Raamatuntutkijan henkilökohtainen usko: meitä on moneksi

Ohjelman puolivälissä Puolimatka viittaa edellä mainittujen teosten kirjoittajien henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Hän väittää, että ”nämä kirjoittajat itse” olisivat kertoneet saaneensa uskonnollisen kasvatuksen, joka ”traumatisoi” heitä. Teologian opiskelu olisi sitten ollut balsamia heidän haavoilleen. Puolimatka niputtaa näin viisi kirjailijaa yhteen ja antaa ymmärtää, että heidän kirjojensa pohjimmainen motiivi olisi uskonnollisten traumojen tuulettaminen.

Puolimatkan huomio liittyy todellisuudessa vain yhteen kirjoittajista. Se perustuu Sensuroitu-kirjan epilogiin, jossa toinen kirjan kirjoittajista eli Ville Mäkipelto — joka on myös tämän kirjoituksen toinen kirjoittaja — kertoo taustastaan helluntailaisuudessa. Mäkipelto kertoo omaksuneensa nuoruudessaan tiukan käsityksen raamatullisuudesta, johon liittyi ahdistavia piirteitä ja että yliopistossa Raamatun alkukielien ja eksegetiikan opiskelu oli paitsi älyllisesti haastavaa myös ”balsamia teini-iän haavoihin”.

Mistään traumatisoitumisesta epilogissa ei puhuta ja olisikin toivottavaa, että ihmiset eivät diagnosoisi toisiaan TV-ohjelmissa. Ahdistus on aivan tavallinen tunne, joka liittyy tavalla tai toisella kaikkien nuoruuteen. Jokainen myös varmasti tekee omien opiskelujensa äärellä syviä henkilökohtaisia oivalluksia, joista on iloa oman elämänhistorian jäsentämisessä. On varsin vastuutonta väittää toisia ihmisiä traumatisoituneeksi, jos he eivät itse näin tee. Valitettavasti samaa käsitettä ovat käyttäneet muutkin Sensuroitu-kirjaa kommentoineet konservatiivit.

Ylipäänsä henkilöhistoriaan viittaaminen on ad hominem -argumentointivirhe. Jokaisella tutkijalla on oma henkilöhistoriansa ja taustansa. Nämä taustat ovat hyvin kirjavia. Sensuroidun ja Jumalan synnyn viidellä kirjoittajalla on kaikilla erilaiset kokemukset sekä uskonnolliset ja poliittiset mielipiteet. Sensuroidun epilogissa Paavo Huotari kertoo omasta elämästään heti Mäkipellon jälkeen. Hän kertoo olevansa evankelis-luterilaisen kirkon pappi ja toteaa tutkimuksen vaikutuksen olleen: ”- – Raamatusta on tullut minulle yhä rakkaampi – – ”. Huotari on pappi, Mäkipelto ei ole, mikä jo itsessään kertoo jotain siitä, että tutkimusta tehdään moninaisilla taustoilla.

Jokaisella raamatuntutkijalla on joku motivaatio, miksi he ovat tulleet tutkimusalansa ääreen. Tästä motivaatiosta ei voi tehdä suoria johtopäätöksiä itse tutkimuksiin ja niiden sisältöihin. Eksegeettinen tutkimus toimii niin, että tutkijat noudattavat hyvää tieteellistä käytäntöä ja esittävät avoimesti ja läpinäkyvästi argumentointiketjunsa ja analyysinsä. Tutkijat taustoista riippumatta voivat sitten arvioida niitä tieteen pelisääntöjen mukaan. Tämä mahdollistaa sen, että tutkija voi olla kristitty, juutalainen, muslimi, uskonnoton tai mikä vaan ja äänestää haluamaansa puoluetta ilman, että se näkyy vertaisarvioidussa tutkimuksessa itsessään. Suoraselkäinen tutkija usein myös päätyy tieteessään johtopäätöksiin, jotka ovat ristiriidassa hänen henkilökohtaisen vakaumuksensa kanssa, jos tutkimusnäyttö siihen suuntaan osoittaa.

Artikkelikuvassa Ville Mäkipelto ja teokset, joista artikkelissa on puhetta. Kuva YouTubesta.