Epävarmuuden laulujen taistelupari

Kuuntelin Heimo Hatakan kirjoittaman kaksoiselämäkerran Luomiskertomus, joka kertoo gospelmuusikko Jaakko Löytyn ja kirjailija Kaija Pispan elämäntarinan. Painettuna kirja ilmestyi jo heinäkuussa 2025, mutta äänikirjaversiota pantattiin tämän vuoden alkupuolelle. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten tämä monen muunkin kustantajan nykyisin suosima julkaisuaikataulu on vaikuttanut kirjan eri versioiden myyntiin.

Niin tai näin, painettuna tai kuunneltuna Luomiskertomus on edelleen vahvasti lukemisen ja kuuntelemisen arvoinen kirja. Tokihan me Jaska Löytyn biisit tiedämme ja tunnemme Kaija Pispan uran tekstien tekijänä ja kirjailijana – tai ainakin luulemme tietävämme.

Mutta vähemmän tiedämme, minkälaisen kipuilun ja syvissä vesissä kamppailun kautta jo 17-vuotiaina toisiinsa tutustunut aviopari on tähän päivään päässyt – nyt jo seesteisempinä ikihippeinä he ovat kuitenkin edelleen kirkon ja yhteisen maailmamme epäoikeudenmukaisia rakenteita osoitteleva uskostaan epävarma taistelupari.

Heimo Hatakan ratkaisu tehdä Jaakosta ja Kaijasta yhteinen elämäkerta on aika harvinainen mutta tässä tapauksessa ehdottoman hyvä ratkaisu. Ei ole toista ilman toista ja samalla toteutus tuo aivan uudenlaista syvyyttä molempien henkilökuvaan. Hatakan tapa kirjoittaa on myös hämmentävän avoin – tai tietysti nimenomaan päähenkilöiden rehellisestä avoimuudesta tässä viime kädessä on kyse.

KUN KEVYT MUSIIKKI OLI PAINOKASTA

Heimo Hatakka, toimittaja, kirjailija, teologi ja itsekin monen tunnetun suomalaisen iskelmätähden laulujen sanoittaja, kuvaa kirjan alkusanoissaan, miten Jaakko Löytty on ollut hänelle samanlainen sukupolvikokemus kuin esimerkiksi Hassisen kone, Tuomari Nurmio tai Hector.

Se oli ”sitä aikaa kun kevyt musiikki ei ollut kevyttä vaan painokasta. Se muovasi ajatteluamme, arvojamme ja asenteitamme – ja siinä sivussa vähän maailmaakin. Vaikka Jaska Löytty teki musiikkia samasta ajasta ja todellisuudesta kuin muutkin Suomirockin keskeiset lauluntekijät, suuri yleisö ei hänen merkkiteoksiaan juuri noteerannut.”

Jaakko Löytyn diskografia sisältää 42 albumia. Ensimmäinen levy Asioita joista vaietaan ilmestyi 1974, viimeisin Elämä piirtyy pientareelle 2025. Siihen väliin mahtuu huikea määrä keikkoja, yhteiset vuodet Kaijan kanssa lähetystyöntekijöinä Senegalissa, parikymmentä vuotta Herättäjä-Yhdistyksen palkkakörttiläisenä seurojen laulattajana ja matkasaarnaajana.

Yhtään vähäisempi ei ole Kaija Pispan oma tuotanto: kirjallisia teoksia ja suomennoksia on 29. Lisäksi tulevat lukemattomat lehtijutut, kaikki yhteiset projektit Jaakon ja muiden musiikintekijöiden kanssa: yksistään Jaakon sävellyksistä puolet on Kaijan sanoittamia.

Nämä kehykset näkyvät myös Luomiskertomuksen rakenteessa. Kirjan yksi lähtökohta oli huoli tulevaisuuden maailmasta, jossa kovinta ääntä käyttävät taas kerran ne, jotka haluavat päättää asioista toistenkin puolesta.

Jaakon ja Kaijan taiteessa ja elämässä yksi punainen lanka on ollut ajatus avarasta kirkosta, jossa monenlaisille on tilaa ja jossa heikot ja sorretut saavat äänensä kuuluviin, niin täällä Suomessa kuin lähetyskentillä Namibiassa ja Senegalissa. Hatakan halu oli myös osoittaa, että gospelia ei voi suomalaisessa musiikkimaailmassa ohittaa merkityksettömänä ja marginaalisena, sillä sen panos suomalaisessa kevyessä musiikissa on paljon laajempi kuin yleisesti tiedetään.

Jaakon ajatus oli myös se, että mahdollisen elämäkerran pitää kertoa heistä kummastakin, kotoisesti Kaisusta ja Jaskasta, sillä ”nainen ei ole tässä tarinassa kaiken takana vaan kaikessa läsnä kollegana, rakastettuna ja taistelutoverina.”

VUOSIKYMMENIEN TERAPIAISTUNTO

Hatakka on kirjoittanut kirjaan pitkän johdannon molempien sukutaustaan ja lapsuuteen. Jos  tiivistäisi kahteen kappaleeseen, voisi sen sanoa näin:

Kaijan juuret ovat laajassa hämäläisessä talonpoikaissuvussa, jonka historia ulottuu äidin puolelta 1400-luvulle Turun piispan tarkastusmatkojen etappipaikkaan Pispalaan ja isän puolelta 1700-luvulta olevaan Ollilan sukutilan avaraan pihapiiriin Ylöjärvellä. Ollilan tila ei ollut mikään varsinainen kartano mutta iso maatila tilanhoitajineen ja karjakkoineen. Sen avaralta pihalta oli runotytön hyvä kasvaa kapinoimaan hämäläisen agraarikulttuurin jähmeyttä vastaan.

Jaakko puolestaan syntyi esikoisena kesken vanhempiensa lähetyskurssin tulevaan lähetyssaarnaajaperheeseen. Jaakon lapsuuden ensimmäiset muistot ovat Namibian – tai silloisen Ambomaan – Engelasta, jonne Löytyt siirtyivät lähetystyöhön 1957. Ne muistot eivät olleet pelkästään hyviä. Lapsuusvuodet yksin vanhemmista erillään suomaislähettien lasten ankeassa ja jopa kolonialistisessa koulukodissa Swakopmundissa jättivät syvät jäljet, ne johtivat pitkään jatkuneeseen katkeruuteen, masennukseen – ja ajoittain tolkuttomaan määrään eteläafrikkalaista brandya.

Olisi helppo sanoa, että vastakohdat täydentävät näitä kahden maan ja maailman kansalaisia: Kaija, sukupolvien ajan samaan hämäläiseen maalaismaisemaan juurtunutta pysyvyyttä, Jaska lapsesta asti maailmankansalaisuuteen kasvaneiden lasten irrallisuutta.

Totuus on tietysti paljon karumpi, paljon moniulottuvampi, paljon monipuolisempi. Koko Luomiskertomus on kuin vuosikymmenten terapiaistunto, jossa yksityiset ja yhteiset traumat käydään pohjiaan myöten läpi. Mutta se tässä kirjassa juuri onkin hämmentävää, miten rehellisesti niin Kaija kuin Jaakko jaksavat niitä työstää.

VASTAKKAINASETTU VAIN JATKUU

Kaija ja Jaakko olivat omienkin sanojensa mukaan ”jonkinlaisia taivaan Isän hippejä.”  Siihen kuului usko, muttei juurikaan uskonnollisuus. Hatakka lainaa kirjassaan Kotimaa-lehteen 1974 tekemääni haastattelua, jossa erehdyin – varmaankin vähän provosoivasti ja tuon ajan terminologiaa käyttäen – kysymään Jaskalta että onko hän uskossa. Hän vastaa kipakasti:

”Nyt sä kysyit tyhmästi. Kun mä laulan mun vapahtajastani, niin eikö se jo sitä sano. Koko tuo kysymys tuntuu usein keinotekoiselta, mua ainakin häiritsee, kun vielä kysytään, kauanko sä nyt sitten olet uskossa ollut. Siinä ikään kuin tunkeudutaan ihmisen yksityiselämän alueelle.”

Ja Jaska jatkoi ja linjasi: ”Esiintyessäni mä haluan olla oma itseni, tahdon pysyä omassa lapsenuskossani. Usein esiintyessäni olen epävarma, hämilläni. Mutta se on oikein, muuten laulamiseen tulee herkästi mukaan liika rutiini ja kaavoihin sidonnaisuus.”

Luulen, että tässä Jaakon uran yhdessä ensimmäisistä lehtihaastatteluista kiteytyy jotain hyvin olennaista hänen uskonkäsityksestään ja myöhemmistä vaiheistaan musiikintekijänä. Tuolloin 1970–80-lukujen aikaan käytiin ajoittain kovaakin linjanvetoa uskonkokemuksistaan varman herätyskristillisyyden ja uskossaan epävarman, kyselevän kristillisyyden välillä. Tämä näkyi myös silloisen nuorisomusiikin tekijöiden jakolinjoissa. Koskaan ei ole kuitenkaan ole ollut epävarmaa, mihin joukkoon Jaska ja Kaija tässä luokittelussa ovat itsensä sijoittaneet.

Ja mikä traagisinta: tämä vuosikymmenten takainen vastakkainasettelu ei ole mihinkään lientynyt. Päinvastoin, juuri näinä päivinä se tuntuu vain syventyneen, kärjistyneen, saaneen vain kovempia muotoja, niin Suomessa kuin maailmalla.

FOLKIN ILOSANOMAA KIRKON HELMOISTA

Hatakka kuvaa hyvin, miten Jaskan ja Kaijan murtautuminen musiikintekijöinä liittyy 1960-luvulla alkaneeseen monensuuntaiseen ja -tasoiseen laululiikkeeseen, ilmiöön, ”jossa nuoriso löysi perinnemusiikin ja alkoi uudistaa sitä omilla lauluillaan ja laulujen aiheillaan. Ilmiöstä alettiin käyttää Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa nimitystä folk revival….folkin ilosanoma löysi tiensä myös seurakuntien helmoihin.”

Suomalaisen nuorisomusiikin nousussa onkin mielenkiintoista, miten keskeinen on ollut seurakuntien rooli myös ”maallisen” musiikin tekijöiden kasvualustoina. Helsingissä Mustasaaren kesäkodilla tutustuivat toisiinsa niin Sinikka Sokka, Anssi Sinnemäki, Pekka Aarnio, Martti Launis ja Hannu ”Tuomari” Nurmio, Munkkivuoren kirkon Hootenanny klubilla esiintyivät Hector ja Anki Lindqvist. Ja aivan oma lukunsa aikansa nuorisomusiikin kehityksessä oli legendaarisen nuorisomuusikko Seppo Lindellin hallitseman Tampereen seurakuntien Kyttälänkadun nuorisotalon studiotilat, josta muodostui ainutlaatuinen gospelin ja rock-kulttuurin risteysasema. Siellä seurakuntien tiloissa kohtasivat niin Juice Leskinen, Mikko Alatalo, Heikki Silvennoinen kuin Jaakon pikkuveljet Mikko ja Sakari Löytty.

OLI SYNTYNYT IDOLI

Uuden gospelin ehkä merkittävin esiintymislava oli tuolloin Kirkon nuorisopäivät, joka kokosi vuosittain yhteen tuhatmäärin seurakuntanuoria eri puolilta maata nuorten itsensä tekemän musiikin innoittamana.

Jaakon ja Kaijan uran kannalta vuosi 1976 ja Haminan Kirkon nuorisopäivät olikin yksi tärkeä uuden ajan alku. Hatakka lainaa Raine Haikaraisen kirjoittamaa Jaakko Löytyn Virsikirja -teosta:

”Tuhatlukuinen yleisö innostui Löytyn maanläheisestä ja ennakkoluulottomasta esiintymisestä siinä määrin, ettei halunnut päästää häntä lavalta millään. Ohjelman aikataulu ryöstäytyi käsistä. Oli syntynyt uusi laululiike: yhteinen kokemus oli, että nuorella seurakunnan jäsenellä oli lupa ilmentää omaa uskonkokemustaan omin sanoin, omin sävelin ja omalla tyylillään.”

Yhtä otettu oli Pekka Ruuska, joka oli kuullut tamperelaisesta pitkätukasta Malmin seurakunnan hiihtoleirillä Rovaniemen Pahtajalla ja josta oli tullut Ruuskalle taiteilijan esikuva.

Ruuska oli tulossa samaisille Haminan Kirkon nuorisopäiville Malmin seurakuntanuorten bussilla. Näin hän muistelee: ”Melkein heti, kun astuimme bussista, näimme Jaakko Löytyn ilmielävänä!”

Simppeliin lauseeseen sisältyy olennainen: oli syntynyt idoli. Oli nähty idoli ilmielävänä!

Loppu onkin sitten historiaa, kuten laimeasti sanotaan. Laimeaa se ei toki ole ollut, ei ainakaan Kaijan ja Jaakon elämässä.

PIHTISYNNYTETTY TILAUSTYÖ

Tuona aikana hioutui myös Kaijan ja Jaskan yhteistyö ja metodi laulujen tekijöinä. Siitä Hatakka kirjoittaa näin: ”Työtapa oli usein sellainen, että Jaakko teki raakileen, jota Kaija sitten muokkasi. Kaija oli huomannut, että riimit ja tarinat tulivat häneltä luonnostaan toisin kuin Jaakolta, jonka vahvuus oli sävelkuluissa ja melodialinjoissa.”

Kuten elämässä yleensä, ei yhteistyö aina ollut kovinkaan auvoista. Hatakka kuvaa pitkään Kaijan ja Jaakon pidetyimmän ja suosituimman eli Kahden maan kansalainen -laulun kivulloista syntyä 1990-luvun puolivälissä keskellä hometalokatastrofia Kiikoisissa ja Senegalista paluun jälkeistä kulttuurishokkia.

Laulussa yhdistyy monta erillistä ulottuvuutta. Laulu oli tilaustyö Lähetysseuran vuoden 1995 lähetysjuhlille Lahteen. Juhlien teema oli lähetyspioneeri Martti Rautasen syntymän 150-vuotisjuhla: Rautanen juttu. Syntyprosessi meni tällä kertaa niin, että Kaija kirjoitti ensin tekstin ja Jaakko sävelsi sen. Tekstin taustalla oli Matti Peltolan elämäkerta Martti Rautanen – mies ja kaksi isänmaata. Tekstiin sekoittuu kasvun ihmettä Senegalissa, Martti Lindqvistin seurapuhetta kaiken menettämisestä ja siihen liittyvästä Eeva Kilven ajatuksesta kotiin pääsemisestä elämän tarkoituksena.

Kaija ei halunnut pilkkoa ajatuksia eri riveille ja niin tuloksena oli ylipitkiä säerivejä, joita Jaakon mielestä ei kukaan voi laulaa, sillä sanoja oli yksinkertaisesti liikaa. Kritiikistä syvästi loukkaantunut Kaija puolestaan piti Jaakon sävellystyötä slaavilaishenkisen laahaavana. Siitä molemmat olivat toki yhtä mieltä, että tuore teos oli pihtisynnytetty tilaustyö.

Mutta toisin kävi. Laulu lähti heti lähetysjuhlien jälkeen leviämään, se päätyi oopperalaulaja Esa Ruuttusen ohjelmistoon ja lopullinen läpimurto tapahtui Esa Ruuttusen esittäessä sen ensin Myyrmannin pommi-iskun ja pari vuotta myöhemmin tsunamien uhrien muistokonsertissa. Lopulta Kaija ja Jaakko joutuivat myöntämään, että tuloksena oli ihan kelpo työ.

KAIJAN OMA ELÄMÄ

Hatakka kuvaa hämmentävän avoimesti taiteilija pariskunnan välillä hyvinkin kivulloista yhteiselämää, josta Kahden maan kansalaisen syntyprosessi on vain yksi esimerkki.

Kaijalle oli alusta asti ollut selvää, että hän ei halua asettua Jaakon muusan rooliin. Hänellä oli oma elämä elettävänä. Toki sitä rajasi perhe ja yhteinen työ Jaakon kanssa musiikin tekemisessä. Hän opiskeli ja valmistui – toisin kuin Jaakko, joka ei kouluissa viihtynyt – Jyväskylän yliopistosta pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Kaijan intohimo oli kieli, kirjoittaminen. Näin hän kuvaa omaa lähtökohtaansa kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen:

”Niistä, jotka rakastuvat pienenä palavasti äidinkieleen, tulee kirjailijoita. Rakastuminen tapahtuu varhain, silloin kun alkaa kehittyä ymmärrys kielen ja ilmaisun yhteydestä. Tämä rakkaus on vakava, elinikäinen eikä se sammu.”

Omasta kirjailijanlaadustaan Kaijalla oli selkeä näkemys jo vuonna 1979, kun hän Etsijä-lehdessä avasi esikoisteoksensa Kukurikuu syntyprosessia.

”Itse olen kyllä kirjaa tehtäessä aina uudestaan ja uudestaan heittänyt tarpeettomina roskikseen moralistin, opettajan, julistajan ja vanhemman asenteet. Tärkeämpää kuin koko ajan miettiä, mikä on lapselle hyväksi ja mikä pahaksi, mitä hän pystyy ymmärtämään ja mitä hän tästä oppii, on lastenkulttuurin tekijälle se, että hän uskaltautuu lapseksi jälleen, uskaltautuu mielikuvittelemaan ja eläytymään. Hänen pitää lähteä siniseen metsään kokemaan mahdottomuuksien mahdollisuutta.”

Kaija on kirjannut kalenteriinsa 5.6.1981 päätöksen romaanin kirjoittamisesta. Ensimmäiset tarinat olivat jo kirjailijan päässä, samoin päähenkilön Prinssi Piparin nimi ja hahmo. Mutta meni yli 20 vuotta ennen kuin Kaijan pääteos saturomaani Meiramiina ja metsän prinssi ilmestyi 2003.

Siinä välissä oli ehtinyt tapahtua paljon. Jatkuvia keikkakiertueita, hometaloksi osoittautuneen Kiikoisten kyläkoulun loputon remontti, vuodet lähetystyössä Senegalissa, sieltä paluun kulttuurishokki ja siitä seurannut masennus. Vaikka runokirjoja ja lauluja syntyi, romaani oli jäänyt kalenterimerkinnän asteelle.

”ETUNIMETÖN JAAKKO LÖYTYN VAIMO”

Vuonna 1995, oman 40-vuotispäivänänsä aattona Kaija havahtui siihen, että hänestä oli tullut etunimetön ”Jaakko Löytyn vaimo”.

”Se on satuttanut mua hirveesti”, hän kertoo kirjassa. Niinpä hän pyöräili Kiikoisten kirkkoherranvirastoon ja ilmoitti haluavansa vaihtaa sukunimensä: kauhistuneelle kanslistille hän selvensi, ettei kysymys ollut avioerosta vaan Kaija halusi ottaa takaisin tyttönimensä.

”Kaija koki, että Löytty-nimestä oli ollut hänelle liikaa rasitetta. Se edusti sitä kaikkea, jossa oli pitänyt vääntäytyä osaksi Löyttyjen perheen vahvaa historiaa”, Hatakka kirjoittaa.

Paluu Pispa-nimeen liittyi myös siihen, että Senegalista paluun jälkeen Kaija joutui miettimään identiteettiään ja sukuaan monella tapaa uudelleen.

”Hän halusi tutustua ihmiseen, jonka nimi oli Kaija Pispa. Nimen vaihtamista vauhditti myös tietoisuus siitä, miten vähän Pispalan Pispoja oli jäljellä.”

Siis juuri niitä Pispoja, jotka olivat antaneet nimensä Tampereen kuuluisalle Pispalalle, joka Lauri Viidan sanoin oli kuva koko maailmasta.

Ja niin siinä sitten lopulta kävi, että ei tullut Kaijasta muusaa, tuli Jaskan mentori, joka ohjasi miestään tekstin tekemisen vivahteisiin, alkusointujen rytmiin, kielen ja ilmaisun salaisuuksiin. Joskus kivulla, välillä yhteisen riemun hetkiä kokien.

”KUKA LOHDUTTAIS MURHEISTA MIELTÄ”

Minun – ja monen muun – täysin subjektiivinen mielipide on, että Jaskan uran yksi upeimmista kappaleista on 1982 julkaistu Toisen päivän iltana – levyn nimikappale. Sen tekstissä ja sävelessä kiteytyy jotain hyvin olennaista, jotain sellaista, miten vain musiikki parhaimmillaan voi saada sielun resonoimaan.

”Pitkin pimeitä polkuja kulkea saan / enkä matkani määrää mä tiedä. / Mua varjojen vallat käy valloittamaan, / minut mennessään tahtovat viedä. / Kuka lohduttais murheista mieltä? / Lohduttais sanoen: / Miksi etsit sä’ elämää sieltä / joukosta kuolleitten…”    

Kirjassa Hatakka kuvaa koskettavasti laulun syntyhistoriaa ja Kaijan reaktiota, kun hän ensimmäistä kertaa kuunteli ovenraosta syntymässä olevaa laulua.

”Kaijan poskilla alkoivat vieriä kyyneleet. Kokonaisuus oli murheellinen, kaunis ja uskottava.” ’Kun kehuin aikaansaannosta, Jaakko oli vähän ihmeissään, että ai jaa, lieneekö tuo nyt kummoinen. Hän oli niin sisällä sen laulun murhefiiliksessä ja toistojen turruttama, että kappale oli menettänyt hänen korvissaan kaiken hohtonsa ja tuoreutensa ‘.”

Toisen päivän iltana ei syntynyt tyhjästä. Tekstin ja melodian taustalla oli ja kuului Jaakon siviilipalveluspaikka Jämsän Jokilaakson sairaalan ikkunattomassa kellarissa ja hänen tehtäviinsä kuulunut vainajien kärrääminen kylmätiloihin ja tuominen näytille sairaalan kappeliin.

”Varjojen vallat” eivät olleet pelkkää alkusointuista sanahelinää. Kellarin valottomuus ja vainajien katkeamaton virta imivät valon alkavasta keväästä. Kotiin palasi viikonloppuna synkkä kaveri, jolla oli kalmanhajua liepeissään”, Hatakka kirjoittaa.

KÖRTTILÄISYYTEEN HURAHTAMINEN

Jaakon koko 2000-luvun alkupuolen toimintaa sävyttää hänen siirtymisensä Herättäjä-Yhdistyksen palvelukseen aina 2017 tapahtuneeseen eläkkeelle jäämiseen asti. Lähipiirille körttiläisyys tuli yllätyksenä eikä välttämättä positiivisena asiana.

”Jaska vähän hurahti körttiläisyyteen, mikä ärsytti minua etenkin alussa. Tuntui, että Jaakko nieli körttiläisyyden nahkoineen ja karvoineen”, Kaija sanoo viitaten körttiyhteisön omaperäisiin käsitteisiin ja kielenkäyttöön.

Kaija itse näki liikkeessä paljon kritisoitavaa kuten taipumuksen romantisoida kärsimystä eli ”sairastaa Herralle”, humalahakuisen juomiskulttuurin ja työntekijäjoukon miesvaltaisuuden. ”Olen aina ollut sitä vastaan, että mennään suurella innolla ja kritiikittä mukaan johonkin näkemättä yhtään kyseisen yhteisön ongelmia”, Kaija sanoo.

Keskeisenä körttiläisyyteen vetäjänä oli Jaakon nuoruudenystävä Urpo Karjalainen, joka teologiksi valmistuttuaan oli siirtynyt Herättäjä-Yhdistyksen palvelukseen.

Yksi körtti-innostuksesta yllättyneistä oli pikkuveli Olli: ”Se Jaakon ja Urpon ystävyys oli aika epätodennäköinen ’bromance’, sillä he olivat niin erilaisia ihmisinä”

”En tiedä, onko Jaakolla koskaan ennen ollut sellaista miespuolista ystävää, jonka kanssa hän olisi puhunut niin paljon asioistaan kuin Urpon kanssa. Urpon vaikutus Jaakkoon on ollut suuri eikä minun näkökulmastani pelkästään positiivinen. Vierastan esimerkiksi sitä, että Jaakko on alkanut käyttää lauluissaan niin paljon kieltä, joka ei välttämättä kerro mitään niille, jotka eivät tunne körttien kielenkäyttöä”, Olli muistelee.

Rivien välistä olen lukevinani, että läheisten epäilevässä suhtautumisessa körttiläisyyteen on aistittavissa myös pelkoa liikettä leimaavasta ulossulkevasta sisäpiiriläisyydestä. Vanhan sanonnan mukaan körttiläisyyteen synnytään, sisäpiirin ytimeen ei ulkopuolisia juuri hyväksytä, puhutaan sitten körttiläisyyden savolaisista tai pohjalaisista sukuhaaroista.

Ja kyllähän vahvana elää edelleen Joonas Kokkosen Viimeisten kiusausten näyttämökuva saarnamatkalle Aholansaaren pirtistä lähtevästä Ukko-Paavosta, joka ottaa konttiinsa perheen viimeisen leivän evääkseen.

Eivät nämä tunnot ole olleet vieraita Löytyn perheessä, jossa alkuvaiheessa Jaskan lauluja syntyi ahtaassa opiskelija-asunnossa perhe-elämän kustannuksella ja perheen elättäminen oli ajoittain kokonaan Kaijan satunnaisten kirjoituspalkkioiden ja ennakoiden varassa.

”Jaakko saattoi maata päivän siinä lattialla junnaten yhtä ja samaa laulua. Häneltä puuttui täysin kyky irrottautua tekeillä olevasta työstä ja tehdä välissä vaikka jotain huushollihommia. Hänellä oli maaninen tapa tehdä työtä. Hän ei osannut olla samaan aikaan läsnä meille muille perheenjäsenille,” Kaija muistelee aikaa, joka oli johtaa ihan todelliseen perhekriisiin.

Tuttua ja tottahan tämä on, niin monesta taiteilija- ja pappisperheestä. Sieltähän ne esikuvat tulevat, opitut tavat, omilta vanhemmilta.

”Isällä oli suuri kutsumus, joka oikeutti keskittymään siihen pyhään työhön. Aloin toistaa tietämättäni tätä samaa kuviota omassa perhe-elämässäni, ” Jaakko myöntää.

MUISTAMISEN TÄRKEYS

Jaakko kokee, että hän sai Urpon kanssa keskustellessaan vahvistusta uskonkäsitykselleen, jossa usko ja epäily kulkevat käsi kädessä. ”Löysin niissä keskusteluissa sanoja epäilyilleni ja katkeruudelleni siitä, millaista kärsimystä vanhempiemme suuri kutsumus oli aiheuttanut meille lapsille.”

Nyt Jaakko sanoo, että keskustelut olivat hyvin terapeuttisia. Yksi suuri oivallus oli muistamisen tärkeys: ”Muistaminen on tavallaan ihmisyyden perusta. Ilman vanhempieni lähetyskutsumusta minulla ei olisi nuoruuden lähetyskatkeruutta mutta ei myöskään sitä maailmanparannushalua, jonka varhaisvuodet ja kokemukset Afrikassa tuottivat.”

Jaakon yhteys Herättäjä-Yhdistykseen syveni 2001, kun hän sai paikan Lounais-Suomen aluesihteerinä. Keskeinen kannustus työhön oli proosallisesti myös raha – säännöllinen kuukausipalkka – joka tuli tarpeeseen. Kaijan kirjailijan tulot ja Jaakon keikkapalkkiot olivat epäsäännöllisiä eikä niistä juuri liiennyt nelihenkiseksi kasvaneen perheen elatuksen lisäksi Kiikoisten talon vaatimiin korjauksiin.

Työ Herättäjän aluesihteerinä kaivoi esiin Jaakosta myös puhujan, jota roolia hän oli siihen asti vierastanut. ”Jaakko, joka oli ollut aina ujo ja arka ottamaan ihmisiin kontaktia, olikin yhtäkkiä tilanteessa, jossa piti koko ajan vaihtaa kuulumisia, tutustua uusiin ihmisiin ja olla luontevasti läsnä. Jaakko oli yllättäen varsin hyvä ja rento näissä tilanteissa ja hänestä pidettiin.”

Hatakka käyttää Jaakon suhteesta körttiläisyyteen termiä kuherruskuukausi, joka huipentui 2003 ilmestyneeseen levyyn Arkivirsiä. Levyllä keskiössä ovat Siionin virret ja Jaakon omat virsiperinnettä mukailevat sävellykset, joissa hän halusi tuoda virsiin levyn nimen mukaisesti arkisemman tunnun verrattuna vuoden 1986 virsikirjauudistukseen, joka hänestä tuntui paikoitellen liian viralliselta ja etäiseltä.

Jälkikäteen Jaakko on pohtinut myös tuon ajan työnkuvaansa, kun keikkailu oli jäänyt taka-alalle. Vähempi esillä oloeminen tuntui hänen mukaansa hyvältä ja tervehdyttävältä. ”Onhan se nähty maailman sivu, ettei liiallinen hyysääminen ja jalustalle nostaminen tee ihmiselle hyvää. Ihmisestä särkyy jotain kun hänestä tulee julkinen. On oltava vahva taistellakseen sitä vastaan. Joillekin julkisuus voi olla polttoainetta toiminalle, mutta toisille se on itsestä pois. Itse kuuluin jälkimmäiseen ryhmään.”

TÄLLÄ EPÄVARMUUDEN TIELLÄ

Luomiskertomuksesta voisi nostaa vaikka kuinka paljon mielenkiintoista ajankuvaa ja taiteilijaelämän iloa ja kurjuutta. En kuitenkaan aio kirjoittaa kirjaa uusiksi. Se kannattaa lukea ihan itse. Tai kuunnella.

Erityisesti näinä ankeina aikoina, kun julkista ääntä käyttävät he, jotka kovimmin huutavat ja vähiten tietävät, tarvitaan Kaijan ja Jaskan kaltaisia pitkän tien kulkijoita, joiden ääni kuuluu kaiken pintahälinän alta vahvana voimavirtana.

Ja tarvitaan Heimo Hatakan kaltaisia dokumentoijia, jotka nostavat näitä ääniä valtavirtaan. Ja jaksavat kaivella lähteitä, penkoa arkistoja, haastatella asioista jotain tietäviä. Hatakalla oli ensin Juhani Rekola, nyt Kaija ja Jaska. Mitä seuraavaksi?

Tällä epävarmuuden tiellä on hyvä jatkaa.

Kuunneltu kirja

Heimo Hatakka: Luomiskertomus. Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan elämä. Kirjapaja 2026. Äänikirja 9t 26 min. Markus Bäckman lukee kirjan ammattitaitoisesti, huolellisesti artikuloiden, samalla eleettömästi ja turhia värisyttelemättä.

Printtikirja 265 s.+ kuvaliite. Kirjapaja 2025. Printtikirjassa runsas kuvitus, laaja lähdeluettelo ja henkilöhakemisto.