Hakaristin historia – ikivanhan symbolin tutkimusta 

Symbolit ovat tärkeitä viestijöitä, joita kohtaamme joka päivä, vaikkemme sitä tiedostaisikaan. Niiden tarkoitus on selkeällä visuaalisella ilmaisulla kommunikoida meille esimerkiksi ohjeita ja sijainteja tai vaaroista ja haitoista. Liikennemerkit, pakkausselosteet, kartat ja kännykän sovellusmerkit kertovat meille symbolein, mitä missäkin on tai miten meidän tulee toimia.

Meillä ihmisillä onkin erityinen kyky nopeasti omaksua tiettyjen symboleiden merkitykset ja painoarvot, vaikka symbolit olisivat hyvinkin abstrakteja; väistämisvelvollisuuden ylösalaiseksi tulkitsemamme kolmio punakeltaisine väreineen on iskostunut mieliimme symbolina, joka velvoittaa väistämään risteyksessä sekä oikealta että vasemmalta tulevia. Ostamiemme asioiden pakkausselosteista löytyy puolestaan runsaasti symboleita selittämään esimerkiksi käyttötarkoituksia, vaaroja tai tuotteen ominaispiirteitä. Kolme taitoksellista, myötäpäivään kolmion muodossa pyörivää nuolta viestii kierrätysmahdollisuudesta. Liekki puolestaan varoittaa helposta syttymisestä, ja vedeltä suojaava sateenvarjo kehottaa pitämään tuotteen kuivana. Kosmetiikkapakkauksissa aukinainen rasiasymboli luvulla ja M-kirjaimella kertoo, kuinka monta kuukautta tuote säilyy käyttökelpoisena avaamisen jälkeen.

Kuten sanottu, meillä ihmisillä on erityinen kyky nopeasti omaksua tiettyjen symboleiden merkitykset ja painoarvot; meillä on kuitenkin myös kyky ohittaa symboleiden eriävät merkitykset ja painoarvot nähdessämme niiden välillä puhtaasti visuaalisen yhteyden. Näin on käynyt hakaristille, Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen mukaan maailmanpolitiikan vihatuimmalle symbolille.

Kirjassaan Hakaristin historia Teivainen syventyy tutkimaan kyseisen symbolin pitkää ja moniulotteista historiaa käymällä läpi sen lukuisia tulkintoja ja merkityksiä eri kulttuureissa ja uskonnoissa sekä poliittisissa yhteyksissä. Erityisesti hän haluaa avata lukijoille suomalaisen hakaristin – esimerkiksi Suomen ilmavoimien sekä Lotta Svärd -järjestön visuaalisessa ilmeessä käytetyn symbolin – historiaa. Hän ymmärtää, että suomalaiset näkevät hakaristinsä erillisenä ”natsimerkistä”, jota voidaan pitää ”maailman tunnetuimpana vihasymbolina”. Maailmalla suomalaista hakaristiä ja sen pitkälle jatkunutta käyttöä ei ymmärretä, mutta tuntevatko suomalaiset itsekään omana hakaristinään pitämänsä symbolin taustoja?

Yksi maailman vanhimmista symboleista

Hakaristillä on symbolina monituhatvuotinen historia, mikä tekee siitä yhden maailman vanhimmista laatuaan. Kiehtovaa hakaristisymbolin synnyssä ja kehityksessä on myös se, että symboli on mahdollisesti keksitty itsenäisesti ja toisista kulttuureista riippumatta eri puolilla maailmaa. Vanhin tietämämme esinelöytö hakaristiksi miellettävän symbolin kera on löytynyt nykyisen Ukrainan alueelta, ja ajoitus tälle löydölle sijoittuu jopa reilusti yli 10 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Myös Amerikan alkuperäiskansoilla ja varhaisilla Välimeren rantoja asuttavilla yhteisöillä oli omat hakaristinsä jo kauan ennen ajanlaskun alkua. Teivainen kuitenkin huomauttaa Intian erityisasemasta hakaristin historiassa; siellä varhaisimmat arkeologiset löydöt symbolista ajoittuvat 5 000 vuoden taakse ja varhaisimmat kirjalliset viitteet puolestaan 2 500 vuoden taakse. Lisäksi länsimaissakin hakaristiin viitataan toisinaan termillä svastika, joka muinaisella intialaisella sanskritin kielellä tarkoittaa hyvinvointia.

Symbolina hakaristi on siis äärimmäisen vanha, ja siihen liittyy useita tulkintatapoja riippuen kulttuurista. Hyvinvoinnin ja hyvän onnen lisäksi esimerkiksi buddhalaisuudessa hakaristiä voidaan pitää Teivaisen mukaan ”Buddhan sydämen tai jalanjäljen symbolina”. Täysin selkeitä, mutkattomia merkityksiä eri puolilla maailmaa esiintyville muinaisille hakaristeille ei kuitenkaan löydy, mutta onni on usein liitetty niiden tulkintoihin. Tällaisten aineettomien asioiden lisäksi hakaristin on nähty esimerkiksi Skandinaviassa symboloivan Aurinkoa – piirrämmehän me nykyäänkin usein niin lapsina kuin aikuisina Aurinkoon selkeät säteet, vaikkemme niitä paljain silmin sellaisina näe.

Hakaristin visuaaliseen tulkintaan omassa ajassamme vaikuttaa paljolti se, millainen hakaristi on kyseessä – tai ehkä ennemmin se, kuinka paljon symboli muistuttaa ”natsimerkkiä”. On varsin epätodennäköistä, ettemme tulisi miettineeksi kyseistä hakaristiä nähdessämme symbolin jonkinlaisen variaation, joka muistuttaa meitä tästä Saksan kansallissosialistien tunnetuksi tekemästä versiosta tarpeeksi. Teivainen esitteleekin kirjassaan visuaalisen natsahtavuusasteen mittarin, jonka avulla voi verrata eri hakaristien visuaalista samankaltaisuutta Saksan kansallissosialistien hakaristiin.

Teivainenkin myöntää, että termi kuulostaa kenties hassuttelevalta, mutta käytössä se on antanut aidosti apua erilaisten hakaristien tulkitsemiseen. Hakaristejä tarkastellessa tulee kiinnittää huomiota useampaan visuaaliseen piirteeseen. Huomattavimmat tarkastelun kohteet koskevat symbolin hakasia: niiden pituus, pyörimissuunta (näyttääkö hakanen eteenpäin työntyvältä vai taaksepäin laahaavalta), linjojen suoruus, kallistusasento ja kulmien pyöreys vaihtelevat paljonkin eri variaatioissa, minkä vuoksi nämä variaatiot voivat herättää toisistaan hyvin poikkeavia mielikuvia. Lisäksi hakaristisymbolin kokonaisuutta tarkastellessa tulee ottaa huomioon sen värimaailma ja mahdolliset lisäelementit.

Jos vertaamme Saksan kansallissosialistien tunnetuksi tekemää hakaristivariaatiota hindusvastikaan, jonka linjojen suoruus, kallistusasento, kulmien pyöreys ja neljä hakasten väleihin asetettua pistettä ovat selkeästi erilaiset, symbolin visuaalinen natsahtavuusaste on huomattavasti alhaisempi kuin esimerkiksi Suomen ilmavoimissa käytetyssä hakaristissä, jonka selkein poikkeavuus Saksan kansallissosialistien hakarististä on sen kallistusasento.

Miksi tutkia ”vain symbolia”?

Hakaristin näkyvyys suomalaisessa kulttuurissa tietyissä yhteyksissä vielä pitkään toisen maailmansodan loppumisen jälkeen on herättänyt sekä paikallisesti että maailmanlaajuisesti ihmetystä ja paheksuntaa. On siis aiheellista, että Teivainen ihmettelee, miksei suomalaista hakaristiä ole ennen tutkittu perusteellisesti. Syy tähän lienee hänen mukaansa siinä, että suomalaiset ovat omaksuneet hakaristin kansalliseksi symbolikseen ennen natsien virallista esiinnousua, minkä vuoksi ei ole ollut mielekästä tai tarpeellista tutkia symbolin historiallisia merkityksiä ennen tätä. Onhan kyseessä ”vain symboli”.

Mutta kuten Saksan kansallissosialistienkin hakaristin kohdalla, kyseessä ei ole koskaan ”vain symboli”.

Tätä vastaan argumentoi jo esimerkiksi se, kuinka paljon erilaisia tulkintoja ja merkityksiä hakaristillä ympäri maailmaa eri kulttuureissa on ollut ja edelleen on. Symbolit kiteyttävät usein hyvinkin yksinkertaisessa visuaalisessa muodossa valtavasti informaatiota ja merkityksiä, minkä vuoksi niillä on runsaasti vaikutusvaltaa. Siksi onkin erikoista, ettei symbolitutkimusta monesti nähdä vakavasti otettavana.

Syytä hakaristin perusteellisemmalle tutkimukselle tarjoaisi sekin lähtökohta, että kyseessä on hyvin kiistanalainen, monenlaisia ja voimakkaita tunteita herättävä symboli. Vaikka suomalaisten oma hakaristi perustellaan täysin erilliseksi Saksan kansallissosialistien käyttämään symboliin verrattuna, on silti hyödyllistä ja avartavaa tutkia oman hakaristin historiaa ja käyttöyhteyksiä sekä perusteluja sen käytölle. Teivainen on kirjallaan tarjonnut meille mahdollisuuden lähestyä kriittisesti näitä kysymyksiä.

Suomalaisen hakaristin historiaa

Arkeologisten löytöjen perusteella Suomessa esiintyi hakaristejä jo esikristillisellä ajalla, viimeistään rautakaudella. Esimerkiksi Euran kunnan Osmanmäen laajasta rautakautisesta kalmistosta on löydetty 500-luvulle ajoitettu hakaristikuvioin koristeltu hevosenkenkäsolki. Kristillisenä aikana hakaristejä on maalattu 1400-luvulla valmistuneisiin Maarian kirkkoon Turussa ja Nousiaisten kirkkoon eli Pyhän Henrikin kirkkoon Nousiaisissa, ja näistä kahdesta ensimmäisenä mainitussa on varhaisin Suomessa tunnettu maalattu hakaristi.

Suomessa hakaristi ja sen variaatiot tunnetaan eri yhteyksissä ja yhteisöissä monenlaisilla suomalaisnimillä, kuten vääräpää, värttinänpyörä ja auringonkehrä. Lisäksi toisinaan Suomessa kattavamman hakaristimääritelmän sisään lukeutuvat myös tursaansydän eli mursunsydän ja hannunvaakuna eli käpälikkö, joka esiintyy yleisesti nähtävyyttä kuvaavana symbolina liikennemerkeissämme ja kartoissamme. Teivainen asettaakin hannunvaakunan visuaalisen natsahtavuusasteen käytännössä olemattomaksi, minkä vuoksi kyseinen symboli ei ole herättänyt yhteiskunnallista paheksuntaa, vaikka se on hyvin laajalti näkyvissä.

Näistä varhaisemmista esimerkeistä huolimatta suomalaisen kansallismielisen hakaristiperinteen lähtölaukaukseksi Teivainen esittelee vuoden 1889, jolloin valmistui Pariisissa kansallistaiteilijaksemme tituleeratun Akseli Gallen-Kallelan Aino-tarun ensimmäinen versio, jonka kehyksiä koristi 54 hakaristiä. Gallen-Kallela oli venäläistämistoimia vastaan ja pyrki jo varhain taiteellisella urallaan luomaan Suomelle omaa itsenäistä kulttuurikuvastoa kansallisromantiikan kautta: tätä Kalevalan innoittama Aino-taru vahvasti viesti.

Teivainen kirjoittaakin, että 1800-luvun lopulta lähtien Suomessa hakaristi symboloi ensisijaisesti pesäeroa itäiseen emämaa Venäjään. Vaikka Venäjän toimet Suomessa voitiin nähdä eräänlaisena kolonialisminkaltaisena alistamisena, samalla suomalaisten suhtautuminen venäläisiin oli ylenkatsova, koloniaalinen. Tähän kytkeytyi 1800-luvulla vallinnut runsas keskustelu suomalaisten rodusta ja alkuperästä. Yhteenkuuluvuutta vahvemmaksi nähdyn ”skandinaavisen rodun”, ruotsalaisuuden ja Ruotsin ajan perinnön kanssa pyrittiin vakiinnuttamaan.

Pyrkimyksenä Suomessa oli myös asemoitua osaksi geopoliittista länttä. 1900-luvun alkupuolella Suomessa, erityisesti sisällissodan jälkeen, hakaristi vahvistuikin kommunismia ja sosialismia vastustavaksi symboliksi; sama tapahtui Saksassa, jossa noihin aikoihin hakaristiin sisältyi myös merkitys yleisenä juutalaisvastaisena symbolina. Tämä oli päätynyt suomalaisten lehtien puheenaiheeksi jo 1920-luvulla.

Hakaristi antisemitismin symbolina

Teivainen kuvailee, ettei ollut ennakoinut sitä, kuinka antisemitismin sietäminen ja vähättely Suomessa on aineistojen perusteella ollut vahvempaa kuin mitä aiemmin on luultu. Hänen mukaansa hakaristisymbolin kytkökset saksalaiseen antisemitismiin esiintyivät Suomessa julkisessa keskustelussa paljon tunnettua enemmän, minkä vuoksi sopii miettiä, missä määrin symbolin käyttö Suomessa viesti antisemitismin sietämistä. Kenties Teivaisen esittämä ”turvallisuuspoliittinen arvojoustaminen” toisen maailmansodan aikaan Saksan tuen toivossa oli yksi syy antisemitismin sietämiseen. Toisaalta suomalaisten keskuudessa vallitsi myös epämääräinen uskomus Neuvostoliiton taustalla toimiviin juutalaisiin kommunisteihin, ja olihan hakaristiä jo ennen toista maailmansotaa käytetty Suomessa kommunisminvastaisena symbolina.

Reilusti ennen toista maailmansotaa eurooppalaisissa hakaristipohdinnoissa symbolin antisemitistinen painotus alkoi saada tukea 1800-luvun loppupuolella ranskalaisen professori Émile Burnoufin tulkinnoista, joiden mukaan symboli oli ”arjalaisen rodun merkki”, jonka erityisesti juutalaiset ovat hylänneet. Vuonna 1889, Gallen-Kallelan Aino-tarun valmistumisen lisäksi, Pariisissa järjestettiin maailmannäyttely, jossa puolalaistaustainen Michael Zmigrodski esitteli hakaristin rasistisessa, rotunationalistisessa yhteydessä, arjalaista ylemmyyttä korostaen. Ajan hengelle sopivasti tämä tulkinta sai runsaasti huomiota eurooppalaisen rotuteorioista viehättyneen älymystön keskuudessa.

Kirjan loppupuolella Teivainen kirjoittaa: ”Hakaristin esittämiseen on kytketty niin paljon erilaisia merkityksiä, että mikään niistä tuskin pystyy syrjäyttämään kaikkia muita.” Saksan kansallissosialistien hakaristi lienee kuitenkin maailmalla tunnetuin ja kollektiiviseen muistiin syvimmin painunut variaatio kyseisestä symbolista, minkä vuoksi sen nähdessämme tulemme todennäköisesti ensisijaisesti ajatelleeksi toista maailmansotaa ja niin syvälle juurtunutta antisemitismiä, että se johti järjestelmälliseen kansanmurhaan.

Hakaristin tulevaisuus ja maineenhallinta

Osuvasti lähelle tämän tekstin julkaisua ilmaantui Jarmo Huhtasen artikkeli Ilmavoimat on vaihtamassa hakaristin kotkaan (29.8.2025 Helsingin Sanomat) alaotsikolla: ”Hakaristi on koettu kiusalliseksi symboliksi kansainvälisissä yhteyksissä ja sitä on jouduttu selittelemään.”

Teivaisen kirjassa nousi esiin monesti termi maineenhallinta, erityisesti poliittisessa kontekstissa. Tällä tarkoitetaan, varsin kirjaimellisesti, maineen hallintaa ja Suomen hakaristin käytön näkökulmasta sitä, millaisena valtiona näyttäydymme muille. Hakaristin käyttömme on muuttunut länteen pyrkivän geopoliittisen asemoitumisemme myötä. ”Mitä ne meistä ajattelevat” -kysymys on varsin asiallinen maailmanpolitiikassa, kun pohdimme yhteenkuuluvuutta eri yhteisöihin ja sitoutumista niiden arvoihin, esimerkiksi Suomen kohdalla Euroopan unioniin, Euroopan neuvostoon ja Natoon.

Hakaristin käytön kohdalla Suomi on suorittanut maineenhallintaa jo vuosikymmeniä sitten. Ilmavoimien lentokoneita vuodesta 1918 lähtien koristanut hakaristi poistettiin pian toisen maailmansodan päätyttyä liittoutuneiden valvontakomission kehotuksesta, ja tilalle tuli Suomen lipun värein koristeltu ympyrämerkki. Lisäksi Ilmavoimien yleistunnukseen vaihdettiin kotkasymboli, jollaista juuri nyt kaavaillaan Ilmavoimien joukko-osastojen lipuissa tähän asti säilyneen mustan hakaristin tilalle.

Artikkelin mukaan Ilmavoimien komentaja aloitti lippu-uudistuksen jo vuonna 2023 eli samana vuonna kuin Suomi liittyi Natoon. Onko tällä maineenhallinnalla kenties suora yhteys Nato-jäsenyyteen vai johtuneeko uudistus yleisesti jatkuvasta tarpeesta selitellä, että hakaristimme ei ole sama asia kuin natsimerkki?

Oli perustelu päätöksen taustalla mikä tahansa, ulkomaisten uutiskanavien (kuten NBC News, The New York Times ja The Telegraph) reaktiot uudistukseen kielivät siitä, että keskustelut hakaristin käytöstä eri yhteyksissä tuskin tulevat koskaan hiipumaan. On kuitenkin aiheellista pohtia, missä määrin symbolin käytön rajoitukset kitkevät äärioikeistolaisen ideologian näkyvyyttä yhteiskunnassa tai puolestaan rajoittavat satoja, jopa tuhansia vuosia vanhojen perinteiden harjoittamista.

Suosittelenkin jokaista edes selailemaan Teivaisen kirjaa. Vastassa ei ole ainoastaan tiedontäyteinen lukukokemus, vaan teos herättelee lukijoita myös pohtimaan kriittisesti pahan leiman saaneen hakaristisymbolin historiaa ja tulevaisuutta. Kirja syventyy myös monipuolisesti tarkastelemaan Euroopassa 1800-luvulla vaikuttanutta nationalismia, ihmisten rodullista luokittelua ja antisemitismiä, jotka kaikki tavalla tai toisella linkittyvät hakaristin historiaan.

Kuten lukija tulee huomanneeksi: mitä yksinkertaisempi symboli on kyseessä, sitä enemmän sille löytyy tulkintoja ja merkityksiä.

Arvioitu teos: Teivo Teivainen, Hakaristin historia. SKS Kirjat 2025. 256 s.