Harva sana herättää niin helposti mielikuvan salamyhkäisestä toiminnasta ja oudoista menoista kuin vapaamuurari. Vapaamuurarit ovat olleet lukemattomien jännitystarinoiden konnia, heitä koskevilla paljastusjutuilla on myyty kasapäin lehtiä, ja he ovat olleet mitä mielikuvituksellisimpien salaliittoteorioiden vakioelementti. Juutalaisten ja vapaamuurarien on syytetty liittoutuneen milloin katolista kirkkoa, milloin Neuvostoliittoa tai natsi-Saksaa vastaan. Paavit ja diktaattorit yhtä lailla ovat löytäneet vapaamuurareista sopivan syntipukin. Oikeistodiktatuureissa syytettyjen penkillä ovat juutalaisten ja vapaamuurarien kanssa olleet bolševikit.
Kirjoitin taannoin itse tietokirjan katolisesta Opus Dei -järjestöstä ja sitä koskevista salaseurasyytöksistä. On tässä yhteydessä ehkä kiinnostavaa todeta, että Opus Deitä pidettiin sen alkuaikoina järjestön syntymämaassa Espanjassa jonkinlaisena vapaamuurarijärjestönä, kun sitä ei vielä kunnolla tunnettu.
Historioitsija Samu Nyström on ensimmäinen ei-vapaamuurari, joka on päässyt käyttämään rajoituksetta suomalaisten vapaamuurarien arkistoja. Ulkopuoliset ovat toki ennenkin kirjoittaneet vapaamuurareista, mutta kyse on silloin ollut tavallisesti kielteisestä näkökulmasta ilman arkistojen tukea. Nyströmiä ennen vapaamuurarien historiaa ovat kirjoittaneet muurarit itse. Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Harri Heino kirjoitti ulkopuolisena kaksi tutkimusta vapaamuurareista, mutta ne eivät olleet historiankirjoitusta. Hänen kirjansa ovat Vapaamuurarius ja kristinusko (1986) ja Mihin vapaamuurari uskoo? (1995).
Tämän kirjan esipuheessa Suomen vapaamuurarien nykyinen suurmestari Henrik Nylander sanoo, että lisääntyneen avoimuuden aikoina järjestön piirissä ei juuri epäilyttänyt arkiston avaaminen ulkopuoliselle taitavalle tutkijalle, joka saattaisi löytää ”mielenkiintoisempia lähestymiskulmia” kirjoittamiseen ja tarttuisi rohkeammin kipukohtiin. Kaikkiaan teoksen uskottavuus ja luotettavuus ulkopuolisten silmin oli hankkeeseen ryhdyttäessä tärkeää. Nyström toteaa omassa esipuheessaan, että kuten tilaushistorioissa usein on, tekijä joutuu pitämään jotkut asiat salassa. Tässä tapauksessa salassapitopykälät koskivat vapaamuurarisalaisuuksia: rituaalien tarkkaa sisältöä ja veljeskunnan jäsenten henkilötietoja. Suomen suurloosin vaalivirkailijoista vuosilta 1924–2024 sentään on luettelo.
Henkilökysymyksiin liittyen esitän kirjan toteutusta koskevan pienen kritiikin: miksi mukana ei ole henkilöhakemistoa? Esimerkki: viime aikoina on pinnalla ollut Teivo Teivaisen kirjaprojektin yhteydessä Mannerheimin mahdollinen juutalaisvastaisuus. Nyströmin kirjasta ilmenee, että Mannerheimia on aikanaan epäilty myös vapaamuurariksi. Hakemiston avulla nämä tilanteet löytyisivät helposti. Sivumennen todettakoon, että juutalaisvastainen vapaamuurari olisi jonkin asteinen erikoisuus, ainakin vakiintuneissa käsityksissä. Toinen esimerkki: Vartijan lukijoita saattaisi kiinnostaa Vartijan päätoimittajan, professori Antti J. Pietilän aktiivisuus vapaamuurarien vastaisessa kampanjoinnissa 1930-luvun alussa. Hakemiston avulla nekin kohdat löytyisivät tietenkin helposti.
Ennen historiallisen vaiheiden käsittelyä Nyström käy läpi vapaamuurariuden perusasioita ja -käsitteitä. Lukijalle selviää esimerkiksi se, mitä tarkoittavat käsitteet Vapaat ja Oikeutetut Muurarit, Muinaisaikaiset Rajapylväät ja mitä kaikkea sanalla loosi voidaan tarkoittaa. Muurareilla on kolme pääpyrkimystä: veljeys, avuliaisuus ja totuudenrakkaus. Neljä päähyvettä ovat rohkeus, harkitsevaisuus, kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus. Todettakoon, että lähinnä paavinvaaleista tuttu sana konklaavi kuuluu myös vapaamuurariuden sanastoon. Vain miehet voivat olla vapaamuurareita, ja järjestöön kuulumista on joskus luonnehdittu ylemmän keskiluokan miesten harrastukseksi. Vapaamuurareiden puolisot toimivat omissa järjestöissään. Hyväntekeväisyys kuuluu kiinteästi vapaamuurarien toimintaan.
Käsitteisiin liittyen esitän pienen kielellisen kritiikin. Käyttäisin itse mieluummin termiä (vapaa)muurarivastainen kuin antimuurarillinen, jota tekijä käyttää.
Rituaalit ovat tärkeitä vapaamuurareille, ja se kuvastuu myös tämän arvion otsikossa: leikkisä määritelmä on peräisin vapaamuurareilta itseltään. Rituaalit ja niiden toteutukseen tarvittavan temppelin sisällöt on määritelty tarkasti, mutta kyseessä ei ole kuitenkaan uskonnon kaltainen oppijärjestelmä. Vapaamuurariudelta puuttuvat uskonnon peruselementit, eivätkä sen rituaalit ja opetukset määrittele Jumalan olemusta tai valmista tuonpuoleiseen elämään. Monet teologit ovat silti aikojen kuluessa syyttäneet vapaamuurariutta jonkinlaiseksi synkretistiseksi uskonnoksi. Kyse on ollut kuitenkin enemmän ennakkoluuloista kuin tiedosta.
Vapaamuurariksi pääseminen edellyttää uskoa yhteen Jumalaan. Muurari voi näin ollen olla kristitty, muslimi, juutalainen tai jonkin muun yksijumalaisen uskonnon jäsen. Muurarien kolme perusastetta ovat oppilasmuurari, veljesmuurari ja mestarimuurari. Muurarit antavat vakuutuksen auttaa veljesmuurareitaan, mikä on johtanut syytöksiin hyvä veli -toiminnasta. Säännöissä kuitenkin korostetaan, että muurarin tulee noudattaa maallisia määräyksiä ja lakeja. Järjestön ulkopuolisten keskuudessa on kuitenkin vahvasti aina elänyt epäily, että vapaamuurarien omat säännöt ovat kaikkien lakien yläpuolella ja että vapaamuurarit auttavat toisiaan, maksoi mitä maksoi. Tämän virheellisen näkemyksen Nyström kirjassaan selvästi osoittaa vääräksi.
Vapaamuurarius syntyi Englannissa 1700-luvun alkupuoliskolla. Sieltä se levisi manner-Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Nopeasti se sai sijaa Ruotsissakin ja sitä myötä Suomessa. Ensimmäinen suomalainen loosi, St. Augustin, perustettiin 1700-luvun puolivälissä. Joutuminen osaksi Venäjää 1809 lopetti vapaamuurarien järjestäytyneen toiminnan Suomessa, sillä Venäjän keisarit suhtautuivat järjestöön kielteisesti. Vasta Suomen itsenäistyminen mahdollisti vapaamuurarien toiminnan jatkumisen. Ratkaisevassa roolissa olivat amerikansuomalaiset muurarit, jotka New Yorkin suurloosin tuella saivat aikaan loositoiminnan alkamisen Suomessa. Ensin perustettiin loosit Helsinkiin (1922), Tampereelle (1923) ja Turkuun (1924). Kun kolme loosia oli toiminnassa, saatettiin perustaa Suomen suurloosi 1924. Viime vuonna se vietti 100-vuotisjuhliaan.
Nyström on jakanut itsenäisen Suomen vapaamuurariuden käsittelyn kahteen pääjaksoon: 1922–1944 ja 1945–2023. Ensimmäinen jakso oli hitaan kasvun aikaa. Toiseen maailmansotaan tultaessa Suomessa toimi suurloosi ja viisi loosia, joista kolme Helsingissä. Ensimmäisen jakson aikana vapaamuurarius koki myös suurta vastustusta ja ennakkoluuloja. Se yhdistettiin juutalaisvastaisiin ennakkoluuloihin, ja sen sanottiin olevan ulkomailta käsin johdettu demoninen salaliitto. Upseerikuntaan ja papistoon kuuluvat vapaamuurarit koettiin erityisen ongelmallisina.
Muurarivastaista ilmapiiriä pitivät yllä vahvimmin äärioikeistolaiset tahot. Suomalaisten kansallissosialistien Tapparamies-lehdessä ja sen seuraajassa Siniristissä muun muassa vaadittiin vapaamuurareiden kieltämistä lailla. 1930-luvulla vapaamuurarit joutuivat mielikuvituksellisten syytösten ja suoranaisen vainon kohteeksi. Sitä vahvistivat sellaiset teokset kuin Siionin viisaitten pöytäkirjat ja saksalaisen kenraali Erich Ludendorffin muurarivastaiset kirjat. Nyström valottaa tätä aikakautta hyvin taitavasti ja monipuolisen lähdeaineiston avulla.
Jatkosodan aikana Suomen ja natsi-Saksan ollessa liittolaisia saksalaiset edellyttivät, että suomalaiset vapaamuurarit lopettaisivat toimintansa, koska kansallissosialistit eivät hyväksyneet vapaamuurariutta. Suomen viranomaisten ei tarvinnut erikseen kieltää toimintaa, sillä vapaamuurarit keskeyttivät aktiviteettinsa vapaaehtoisesti, jotta eivät aiheuttaisi ongelmia liittolaissuhteelle.
Tänä ajanjaksona tunnetuimpia vapaamuurareita olivat presidentti Risto Ryti ja säveltäjä Jean Sibelius, joka sävelsi vapaamuurareille rituaalimusiikin, jota sittemmin käytettiin ympäri maailman.
Toisen maailmansodan jälkeen vapaamuurarien toiminta alkoi vähitellen levitä kaikkialle Suomeen, ja tätä nykyä looseja on 180 ja muurareita lähes seitsemän ja puolituhatta. Suomalaisten välityksellä vapaamuurarit aloittivat toimintansa myös Virossa 1990-luvulla. Nyström käsittelee tarkasti ja monipuolisesti toiminnan laajentumista ja eri toimintamuotojen kehittymistä. Hän nostaa esiin kiistaa aiheuttaneita sisäisiä kysymyksiä, jotka tavallisesti liittyivät rituaalin oikeaoppiseen noudattamiseen. Yksi huolta aiheuttanut seikka on ollut muurarien keski-iän nouseminen. Nuoria liittyy mukaan hyvin vähän, ja tällä haavaa keski-ikä on jo yli 60. Nuorten aikuisten kirkosta eroamisen kiihtyminen on heijastunut myös muurarien keski-iän nousemiseen. Toinen kiinnostava ”kirkollinen” näkökulma liittyy uusiin raamatunkäännöksiin, joiden sisältämä arkisempi kieli on aiheuttanut kritiikkiä vapaamuurarien keskuudessa.
Julkisuudessa vapaamuurareita on tänäkin ajanjaksona myllytetty usein. Varsinkin viikkolehdet Apu ja Seura sekä aikakauslehti Hymy julkaisivat 1970- ja 1980-luvulla useita muurareita koskevia sensaatiojuttuja, ja muurarien jäsenluetteloita vuosi niiden kautta julkisuuteen. Nyström toteaa, että erona 1930-luvun kirjoitteluun oli, että uudemmassa julkisuudessa muurareita ei enää nähty ”katalan maailmansalaliiton kätyreinä” vaan pikemminkin ”omaa etuaan ja rikastumistaan ajavana rötösherrajoukkona”. Vapaamuurarit ottivat opikseen sensaatiojutuista ja alkoivat noudattaa suurempaa avoimuutta. Periaatteeksi jäsenistölle suositeltiin, että medialle ei aktiivisesti tarjota aineistoja, mutta pyydettäessä annetaan asiallista informaatiota. Jokaisen veljen tulee omata riittävä keskusteluvalmius.
Samu Nyströmin vapaamuurarihistoria on oikea runsaudensarvi suomalaista vapaamuurariutta koskevaa luotettavaa tietoa. Kirja-arvion puitteissa ei ole mahdollista nostaa esiin jokaista kiinnostavaa seikkaa. Teos on hienosti kuvitettu. On syytä kiittää tekijää ammattimaisesta toteutuksesta ja sujuvasta tekstistä. Suomen vapaamuurareita on syytä kiittää avoimuudesta ja luottamuksesta ulkopuolista ammattitutkijaa kohtaan.
Arvioitu teos: Samu Nyström, Enemmän valoa. Suomalaisen vapaamuurariuden historia. Helsinki: SKS Kirjat, 2024. 476 s.
