Kuoleman odotushuoneissa

Romaanin kirjoittaja ja sen myöhempi lukija ovat yhtä aikaa näyttämöllä Michael Cunninghamin menestysromaaniin perustuvassa Kevin Putsin säveltämässä samannimisessä oopperassa Tunnit. Oopperassa ei kuitenkaan lueta Cunninghamin menestysromaania vaan Virginia Woolfin romaania Mrs. Dalloway, jolle Woolf aluksi suunnitteli nimeksi Tunnit (The Hours). Aihelma ja asetelma tulevat eksplikoidusti esiin sekä romaanissa että oopperassa, ainakin Metropolitanin parin vuoden takaisessa, sähköistävässä näyttämöllepanossa. Siinä on kolme eriaikaista tapahtumaa: Vuosi 1923, jolloin Woolf  kirjoittaa romaaniaan, vuosi 1951, kun kotiäiti Laura Brown Los Angelesissa lukee Mrs. Dallowayta, ja vuosi 2001 newyorkilaisen Clarissa Vaughanin järjestellessä juhlia kutsuvieraille.

Niin Cunninghamin romaani kuin Greg Piercen oopperalibretto asettavat eri aikatasot rinnakkain ja joskus yhtä aikaakin näyttämölle. Kello Big Ben Lontoossa lyö tunteja jo Woolfin romaanissa (aivan kuten Raatihuoneen kello Kööpenhaminassa ja tuomiokirkon tornikello monessa muussa kaupungissa).  Se mittaa aikakerroksia monikerroksisessa Cunninghamin romaanissa ja siihen pohjautuvassa elokuvassa tai oopperaesityksessä. On sanottu, että Woolfin romaanissa aika on kuin tila tai peräti paikka, johon astutaan sisälle ja josta siirrytään toiseen tilaan. Mutta kellonlyönneillä on toinenkin ulottuvuus. Ne mittaavat eksistentiaalista aikaa, ihmisen elinaikaa, joka on aina rajallinen – ja erityisen rajallinen se on Cunninghamin romaanissa ja Putsin oopperassa. Kolmena eri aikana päähenkilöt kohtaavat tai ovat kohtaamaisillaan kuoleman, toiset omansa, toiset läheisensä kuoleman.

Nämä limittäin asetetut ihmiskohtalot ja niiden kuvaksi sepitetyt artefaktit pohtivat sitä(kin), miksi ihminen, joka on kyennyt sellaiseen – mihin? miettii kirjailija – ja lukija auttaa kuin kuiskaaja tai näyttämömestari vastaamalla: nerouteen.  Niin, miten on mahdollista, että nerokaskin taiteilija on jossain elämäntilanteessa valmis päättämään päivänsä, poistumaan tästä todellisuudesta oman käden (tai jalan) kautta? Tämä on Albert Camus’n mielestä ainoa todella vakava filosofinen ongelma. Nerokas kirjailija voi kahlata virtaavan joen rantaan, jossa pajut itkevät ikuisessa valituksessaan ja ylitse joen partaan taipuu raita; siellä nerokaskin kirjailija voi antaa veden peittää päänsä. Fiktiiviseltä henkilöltäkö (Ofelialta) Mrs. Woolf sai idean hukuttaa itsensä vai luomaltaan kuvitteelliselta rouvalta, jonka elämää hän romaanissaan kuvasi?

Kello lyö tunteja. Mitä aikaa se mittaa? Tätäkö vai toista? – Samana päivänä jona katselin Putsin oopperaa sain ystävältä kortin, jossa on kello ja teksti: Ajan saa kiinni pysähtymällä. Kellot kaikuvat sumuisessa kaupungissa, jossa kellotorni ja kujan lamputkin ovat hukkuneet sumuun; ääni tuntuu tulevan avaruudesta, ja valo olevan lähteetöntä. Kellotorni on sumun sisällä, kuin jossain toisessa todellisuudessa, toisessa ajassa, jota kello mittaa. Sumu on kietonut vaippaansa kaiken, minutkin. On pakko pysähtyä. Tämä kirjoitelma, joka on vain yritys (essai), on saanut ideansa paitsi edellämainituista taideteoksista myös niistä, joita en ole maininnut mutta joihin salaisesti viittaan.

Woolf on kirjoittamassa romaaniaan Mrs. Dalloway, mutta romaani oikuttelee, se ei meinaa syntyä, ja kirjailija on ahdistunut. Woolf  kuvaa ahdistuneita ja neuroottisia ihmisiä. Minun kirjoitukseni ei ole analyysi Woolfin romaanista eikä siitä innoituksensa saaneista taideteoksista: ei romaanista, ei elokuvasta eikä oopperasta. Puhumattakaan että se olisi viimemainitun kritiikki tai varsinkaan tutkielma. Tämä on runollinen kuva eräistä sen aihelmista, jotka juonettomassa romaanissa kannattelevat kerrontaa ja tuovat esiin filosofisia totuuksia kenties enemmänkin kuin realistinen romaani. Yhdenpäivänromaanin tapahtuma-aika on kaksikymmentäneljä tuntia (jos sitäkään). Riittääkö se romaaniksi? miettii kirjailija, ja lukija huutaa hänelle sumun läpi: Riittää, riittää! Turha epäröidä; yksi päivä on kuin tuhat vuotta. Tai ainakin kymmenen. Silloin kun innoitus ja työn hurma sen kristallisoi.

On tulossa juhla. Leivotaan kaakku, niin kuin vanhassa reseptissä lukee. Kuivat aineet tähän kulhoon, ja kun ne on sekoitettu, lisätään munat ja sulatettu voi hieman jäähdytettynä. Kaivattu rakastettu saapuu nuoruudesta, vuosikymmenten takaa, menneisyydestä, joka on muuttumassa tulevaisuudeksi kirjailijan mielikuvituksessa. Näin ne ideat tulevat, kutsumatta ja varoittamatta, kuin kulkutauti. Tai vahinko. Päätä särkee, sen rakastetun muistokin. Olin syntynyt rakastamaan, mutta hän oli syntynyt kunniaansa varten.

Traagista romaania lukevan Clarissan sukunimi ei ole Dalloway, vaikka sillä nimellä entinen mies häntä kutsuu. Voiko nuori ja iloinen nainen kauniina kesäkuun aamuna lähteä ulos ja ennen päivän päättymistä… päättää – . Varjo on loistoton, hukutettu kuin nainen. Voisitko uskoa? Kyllä voisin, ja uskonkin.  Kuoro kysyy uudelleen ja uudelleen: Voisitko, voisitko uskoa? Lyyrinen melodia toistaa kysymystä. Kyllä, moni on päättänyt päivänsä ennen illan tuloa. Kuin kreikkalaisen tragedian kuoro,  ennustaa kertoja (tai romaanin lukija): Joku kuolee ensi yönä. Junako… vai joki…??

Kolme naista, Virginia, Laura ja Clarissa ovat masentuneita, kukin tavallaan, kauhistuneita tulevaisuudestaan. Laura viettää vuosituhannen vaihteessa elämäänsä New Yorkissa järjestämällä kutsuja. Hänellä ja Richardilla on ollut suhde; sittemmin kumpikin on löytänyt identiteettinsä samasukupuolisesta erotiikasta. Richard sairastaa tuolloin vielä vaikeasti parannettavaa AIDSia. Richard on kirjailija ja kutsuu Clarissaa Mrs. Dallowayksi. Kuoleman mahdollisuus: virta vai? – Onko sillä väliä? Onhan loppu jo tullut?

Alkaako kuolema paljon ennen eikä vasta kuolinhetkellä?  ”Vast’ on keskisuvi, kun jo syksyn/ aavistaa ja tuntee ihminen”, laulavat ”Linnut” Uuno Kailaan runossa.  Elämä on kuolemista, kirjoitti Juice Leskinen. Elämme kuolemassa, ajatteli Pyhä Augustinus. Ja Heidegger toisti hänen ajatuksiaan. Kuuluu kitinää. Onko kuoleminen jo alkanut? Kaikki päättyy kuitenkin. Rakkaus, romaanit ja suudelmat. Hurma ja tuska. ”Onko loppu jo koittanut?” Kuoroko sen laulaa? Mutta se laulu kaikuu Virginian päässä, juuri hänelle. Niin hän sen kokee. Joyce DiDonato elää vähäeleisen syvästi roolinsa. Ovatko laulajat niitä hirviöitä, joi(s)ta Virginian pää on täynnä, halkeamaisillaan? Nekö ovat kuljettaneet hänet virran reunalle sen ylle kaartuvaa itkupajua ihailemaan? Elämän virralla olemme valtameriä, ja hukutamme toinen toisemme. Joku kuolee päivän päätteeksi, toteaa Virginia-täti lapsille kuin ennustajatar, kun he ovat hautaamassa kuollutta lintua.

Michael Cunninghamin romaaniin ”Tunnit” pohjautuva Kevin Putsin samanniminen ooppera New Yorkin Metropolitanista taltioituna esityksenä on katsottavissa Ylen Areenassa 22.8.2025 asti.

Artikkelikuva: The Metropolitan Operan mainosjuliste The Hours -oopperasta.