Innocencen laulajat kiittämässä.

Viattomuuden loppu – Kaija Saariahon ooppera Innocence

Suomalaiset ovat ällistyttävää kansaa. Kaija Saariahon täysin modernilla oopperalla Innocence oli syksyn aikana 11 esitystä. Ne olivat käytännöllisesti katsoen kaikki loppuunmyytyjä. Ainakin lippuja oli todella vaikea saada.

Riennämme katsomaan modernia oopperaa niin sankoin joukoin, ettei kyseessä voi olla pelkkä sosiaalinen esiintymisen tarve. Olemme ilmeisen avoimia modernille oopperalle. Minusta se on ihailtavaa – ja ällistyttävää.

Innocence ei ole mikään helppo ooppera. Aihe on traaginen: kansainvälisessä koulussa tapahtunut kouluampuminen ja sen seuraukset, jotka ulottuvat vuosien päähän.

Innocencen tarina eli libretto on taitavasti rakennettu. Sofi Oksasen syvällinen kertomus kuoriutuu auki niin taitavasti, että käsiohjelmaa moitittiin juonipaljastuksista.

Alussa kaikki oli  somaa ja kaunista, mutta kun ooppera loppui, mikään ei ollut enää niin kuin ennen. Katsoja sai itse päätellä, miten kunkin elämä tästä eteenpäin jatkui.

Hain pitkään sanaa, joka kuvaisi tunnelmaa sen jälkeen kun ampumisessa kuollut, mutta äitinsä mielessä edelleen elävä tyttö sanoo oopperan viimeiset sanat: Äiti, anna minun mennä.

Sana on huumaantunut. Siis se tunne, kun on saanut kovan iskun, eikä vielä tajua iskun voimaa eikä edessä olevaa kipua.

Mietin katsoessani, mikä osuus nerokkaassa teoksessa on tekstillä ja mikä musiikilla. Ne voisi luultavasti erottaa toisistaan ja kumpikin toimisi aika hyvin yksinään. Siksi kai niiden summa on valtava.

Saariahon musiikki on modernia, siinä ei ole aarioita ja resitatiiveja, hyvä jos selkeitä melodioitakaan. Paikoin se on suorastaan kamalaa. Silti tenhoavaa ja tehoavaa.

Olin nähnyt Innocence-oopperan lähes kokonaan nettiversiona, jonka Arte-kanava oli tallentanut Aix-en-Provencen -ooperajuhlilta. Teos sai siellä ensi-iltansa kesällä 2021. Esitys on edelleen nähtävissä mm. YouTuben kautta.

Kansainvälisessä koulussa tapahtuneen kouluampumisen osin jo umpeutuneet haavat aukeavat 10 vuoden kuluttua häissä, joissa sulhanen on ampujan veli. Morsian on ainoa, joka ei tiedä tätä ja oopperan edetessä salaisuus alkaa paljastua.

Ratkaiseva henkilö on hääjuhlan ruokailusta vastaavan pitopalvelun paikalle lähettämä tarjoilija. Hänen ainoa tyttärensä kuoli ampumisessa. Suru ja trauma eivät päästä häntä elämässä eteenpäin.

Kun hän tajuaa, keiden häihin on päätynyt, katkeruus voittaa ja lopulta hän kertoo morsiamelle, millaiseen perheeseen tämä on liittymässä.

Kaksikerroksisessa lavastuksessa tapahtumat etenevät rinnakkain. Alakerrassa vietetään häitä, mutta yläkerrassa riehuu tappaja. Osa nuorista pääsee pakoon, kuka ulos, kuka siivouskomeroon. Mutta moni kuolee ja koulun opettajatkin saavat osansa.

Tarinan traagisimpia henkilöitä ovat tapahtumissa syvästi traumatisoituneet ihmiset. He kantavat tapahtuneen jälkiä muistoissaan ja elämässään.

Esiripun noustua näyttämöltä erottui kaksikerroksinen rakennus, joka myöhemmin muuntui mm. kouluksi, häähuoneeksi, keittiöksi, siivouskomeroksi, terassiksi ja takapihaksi.

Paikalla on muutamia ihmisiä, jotka ajattelevat ääneen.

”En voi mennä enää töihin”. ”En uskalla mennä luennolle”.

”En pysty enää opettamaan”.

”En uskalla istua selin oveen”. ”En uskalla nousta lentokoneeseen”.

”En kestä tuoreen maalin tuoksua. Se tuo mieleen maalin, jolla verijäljet peitettiin seinistä”.

Omalta kohdaltani tiesin tasan tarkkaan ja heti, mistä he puhuvat. Trauman jäljistä, jotka muuttavat ihmisen elämän joko kokonaan tai ainakin pitkäksi ajaksi.

Innocence on ooppera, jota voi lähestyä monesta eri kulmasta. Murrosikäisten vanhemmat katsoisivat sitä ajatellen, entä jos oma lapseni olisi ollut vastaavassa tilanteessa. Piilossa jossain komerossa? Tai kuollut?

Koulumaailmassa työskentelevä saattaisi miettiä, miten kouluampuminen vaikuttaisi omaan työhön. Voisiko sitä enää jatkaa?

Todella moni voisi samaistua pelastuneen, mutta traumatisoituneen lapsen vanhempiin. Tai niihin, joiden tutuksi ampuja osoittautui.

Minä lähestyn Innocence-oopperaa traumatisoituneen ihmisen näkökulmasta.

Mietin muun muassa, kuinka laajalle teon vaikutukset leviävät. Uhreille ei voi enää tapahtua mitään, mutta mikä määrä hautajaisia ja surua koituu jälkeen jääneille eli hengissä selvinneille, nuorten vanhemmille ja opettajille.

Miten ihmiset suhtautuvat ampujan perheeseen ja sen jäseniin? Entä media, joka uuden ampumisen sattuessa kertaa kaikki aiemmat ja pahimmassa tapauksessa ottaa jopa yhteyttä? Miten paljon se satuttaa?

Kuinka selvitään traumoista ja syyllisyyksistä? Millainen määrä terapiaa tarvitaan, että ihminen pääsee sopuun tapahtuneen kanssa ja voi jatkaa elämäänsä?

Perheen ainoa jäljelle jäänyt ystävä, pappi, katuu, ettei sanonut mitään, vaikka näki että ampuja nautti jo lapsena eläimen tuskan näkemisestä. Sulhanen miettii, miksi en varoittanut ketään, vaikka tiesin mitä veli suunnitteli?

Aseen kanssa riehuva henkilö aiheuttaa sellaisen kauhun, josta ihminen ei toivu koskaan kokonaan. Vähäisemmätkin ”hullut” voivat vaurioittaa lähimmäistensä elämää lopullisesti.

Paikalla olleet kertaavat toimintaansa ampumisen aikana, Miksi en avannut komeron ovea, jotta joku toinenkin olisi voinut pelastua? Kaikki ovat traumatisoituneita ja jokainen koettaa omalla tavallaan päästä eroon trauman aiheuttamista muistoista ja muistumista.

Innocencen tarinan erikoisuus on, että kuulijoille paljastuu, ettei kouluampuminen ollut päähänpisto. Siinä kostettiin monet nöyryytykset ja pilkan kohteeksi joutumiset. Eivät kuolleet olleet viattomia, vaan heitä rankaistiin kovimman mukaan.

Nähdessäni Innocencen netissä ensimmäistä kertaa, en ehtinyt aivan alkuun. Ihmettelin, mitä kieltä oopperassa oikein lauletaan. Kuulin jotain slaavilaista kieltä, siten ruotsia, ranskaa, englantia ja suomeakin. Pikainen googlaus selitti asian. Kyse on kansainvälisestä koulusta ja tietenkin oppilaat ja vanhemmat puhuivat eri kieliä. Teoksessa käytetään yhdeksää eri kieltä ja siinä on sekä laulu- että puhelaulurooleja.

Katsojalle kielet avattiin tekstityksissä, mutta eri kielet antoivat teokselle kiehtovan kuuloon liittyvän uuden ulottuvuuden.

Innocencen musiikki ei ole helpoimmasta päästä. Olen Kaija Saariahon ihailija varmaan jo parinkymmenen vuoden takaa, mutta ei hänen musiikistaan tavallisen tallaajan korvaan helposti tarttuvia sävelmiä löydy. Siitä huolimatta se on kiehtovaa ja vie mukanaan.

Minulle oli yllätys, miten oopperan koko kuoro oli upotettu musiikkiin. Vasta kun tummiin pukeutunut joukko marssi lavalle esityksen lopussa tajusin, että hekin olivat mukana musiikilla rakennetussa maisemassa ja sen tapahtumissa.

Kaikki kunnia kapellimestari Clément Mao-Takacsille, joka piti kokonaisuuden hallinnassa ja lopussa kiitti kaikkia lavalla olleita – jopa kuiskaajaa.

Tarjoilijan tyttären, kuolleen Marketan roolin laulanut Vilma Jää sai lopussa huimimmat aplodit ja syystä. Hänen laulunsa tuo mieleen ugrien kurkkulaulun ja sitä luonnehditaan karjankutsulauluksi.

Lehmiä metsästä haettaessa on käytettävä kauas kantavaa ääntä, jonka äänenmuodostus on aivan omalaistaan. Oopperassa se oli jotenkin aavemaista kaikuisuudessaan ja kantavuudessaan.

Muita laulajia en ala tarkemmin eritellä, mutta Anu Komsin rooli sulhasen äitinä on todella raaka. Hän lauloi korkealta, kovaa ja vaikeita. Tuli tunne, että säveltäjä oli kirjoittanut hänestä jotenkin kamalan, vaikka hänkin kärsi kovasti, koska oli tappajan äiti.

Vilma Jään eli Marketan äiti oli Jenny Carlstedt, joka teki vaikuttavan roolin sekä laulajana että näyttelijänä. Ensi-illassa osan lauloi Magdalena Kozena ja äidin roolin Sandrine Piau. Sulhasen isä oli Tuomas Pursio ja sulhanen Markus Nykänen.

Oopperassa morsian joutuu todella koville. Hän on romanialainen, jolla ei ole omaa sukua ja hän odottaa paljon uudelta perheeltään ja kotimaaltaan. Alussa kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta sitten todellisuus kaatuu päälle.

Kansallisoopperassa morsiamen osan lauloi Iida Antola, jolla näyttää olevan edessä hieno kansainvälinen ura.

Hän on kahden papin lapsi ja legendaarisen Antolan laulavan suvun vesa.

Eurajoen kristillisen kansanopiston rehtori Oskari Antola on Iidan isoisä. Tällä oli 10 monilahjakasta lasta, joista pappeja on viisi. Yksi lapsista on ammattimuusikko. Aikanaan toimi Antolan perhekuoro, joka teki myös on levyn.

Innocencen pääsee näkemään tekemällä YouTubeen haun ”festival d’aix-en-provence innocence”.

Linkki oopperaan.

Artikkelikuvassa Innocencen laulajat kiittämässä.


Sirkku Nyström.

Kirjoittaja

Sirkku Nyström on koulutukseltaan teologi ja toimittaja, joka työskenteli pisimpään markkinoinnin ja mainonnan kirjoittajana Kauppalehdessä. Hänellä on myös pitkä kirkollinen luottamushenkilöura, joka ulottuu seurakuntaneuvoston jäsenyydestä kirkolliskokoukseen ja tuomiokapitulin maallikkojäsenyyteen asti. Nykyin hän keskustelee aktiivisesti elämän menosta sekä twitterissä että omalla Facebook-sivullaan ja päivittää välillä myös Instagram-tiliään. Syksyn seurakuntavaaleissa hänet valittiin helsinkiläisen Töölön seurakunnan neuvostoon.


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.