Historian hämärässä opastavat lähdekirjallisuuden ohella myyttinen ja poeettinen viisaus. Farao Akhnaten hallitsi Egyptiä 1353–1336 eKr. Hidastettu liikeilmaisu ja musiikin toisteinen rytmi korostavat New Yorkin Metropolitanin parin vuoden takaisessa esityksessä Philip Glassin oopperan Akhnaten (1984) sakraalia, yliajallista ja yliluonnollista atmosfääriä, joka on tavoitettu erinomaisesti. Esimerkiksi kohdassa, jossa Akhnaten nousee korkeita portaita pitkän, keltaisen viiitan ikään kuin valuessa hänen jäljessään. Jumalan vertautuminen valoon kuin viittaan on tuttu kielikuva psalmienkin lyriikasta. Teosta voisi luonnehtia myös musiikki- ja balettirituaaliksi. Glassille tunnusomaisesta minimalistisesta sävelkielestä huolimatta esitys on ilmaisultaan runsas ja täyteläinen.
Rakennustyön raskautta kuvaavat sen sijaan yksinkertaiset liikkeet. Muinaisegyptiläisestä kuvataiteesta tutut henkilöiden asennot luovat väkevän tunnelman, jota hypnoottisesti toistuva musiikki maagisesti tehostaa. Tekstejä on muun muassa Kuolleiden kirjasta ja Akhnatenin kirjeistä. Lauluosuuksien kieli on muinaisegyptiä, akkadia ja hepreaa.
Akhnatenin tultua valtaan hän ilmoittaa uudesta uskonnosta ja johtaa kapinaa, joka kielsi vanhat uskonnot.
Uuden uskonnon jumala Aton on auringonjumala, ensimmäinen, joka on elänyt. Hänet oli nostanut tärkeimmäksi jumalaksi jo Akhnatenin isä, Amenhotep III. ”Toista vertaistasi ei ole.” Hän ilmenee auringon lämpönä, valona, kauneutena ja hyvyytenä. Luonto viheriöi, kukat puhkeavat, hedelmät ja viljat kypsyvät. Kun aurinko vetäytyy pilveen, saadaan tarpeellista sadetta. (Vrt. Ps. 147.) Aton on ainoa jumala. ”Toista ei ole. Sinä loit maailman tahtosi mukaan. Kukaan muu ei tunne sinua kuin poikasi Akhnaten, hän joka on sinusta tullut”, tämä laulaa Atonille; Akhnaten on siis Atonista syntynyt. Akhnaten oli yksijumalaisuudessaan aikaansa edellä ja sai ankaraa arvostelua. Hänen kuoltuaan Tutankhamon palautti polyteismin Amonin papiston painostuksesta.
Akhnaten on kahden rajalla, välitilassa ja -maastossa, kaikkien dikotomioiden ulkopuolella. Hän on ihminen ja jumala, kielletty ja sallittu. Hänen isänsä Amenhotep III oli julistautunut jo eläessään jumalaksi, kun yleensä faraot korotettiin jumaliksi vasta kuolemansa jälkeen. Glassin oopperassa Akhnaten on äänialaltaan kontratenorina ikään kuin miehen ja naisen välillä. Kuinka hyvin kontratenori soveltuukaan äänensä puolesta rituaaliseen musiikkidraamaan! Sukupuolikategoriat yhdistävänä ääniala korreloi Akhnatenin myyttisen syntytarinan kanssa.
Akhnaten laulaa hymnin auringolle. ”Säteesi ympäröi meitä, jotka sinä olet luonut.” Verkkainen liikeilmaisu luo hartaan tunnelman. Samalla Akhnatenin rukous on ylistys luonnolle ja luoduille Franciscus Assisilaisen
Aurinkolaulun ja monen psalmin lailla. – Glassin teos alkaa Akhnatenin isän Amenhotep III:n hautajaisista. Kuoleman valtakunta on tullut lähelle. Sielu punnitaan; höyhen pannaan toiseen vaakakuppiin. Hautajaisriitin tehtävä on taata kuolemattomuus vainajalle.
Akhnatenista on monia translitteroituja kirjoitusasuja (oopperan tekstityksessäkin niitä näyttää olevan kaksi), Muinaisissa kielissä kuten egyptissä ja hepreassa ei vokaaleille ollut omaa kirjoitusmerkkiä. Mika Waltarin romaanissa Sinuhe egyptiläinen (1945) Akhnaten esiintyy asussa Ekhnaton.
Philip Glass: Akhnaten. Ohj, Phelim Mc Dermott. Kapellimestari Karen Kamensek. Akhnaten – Anthony Roth Costanzo, kontratenori. Libretto Philip Glass ja työryhmä. Koreografi: Sean Candini. Metropolitan 2022.
Katsottavissa YLE Areenassa 11.3. asti.
Artikkelikuvassa Akhnatenin patsas Kairon Egyptiläisessä museossa.
