Kaikki mitä olet halunnut tietää kristillisyydestä Venäjällä, mutta sinulla ei ole ollut tilaisuutta kysyä

Igor Mikeshin lähestyy kirjassaan Understanding Russian Christianity naapurimaamme kristillisyyttä vastaamalla moniin, todennäköisesti hänelle usein esitettyihin, kysymyksiin. Niistä nykyisessä tilanteessa ehkäpä polttavin on Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion suhde sekä kirkon tuki Venäjän hyökkäykselle Ukrainaan. Kirja ei kuitenkaan juutu tähän teemaan, vaan käsittelee laaja-alaisesti uskonnollisuutta Venäjällä.

Mikeshinin tavoitteena on ollut laatia johdatus venäläiseen kristillisyyteen omaan ja muiden asiantuntijoiden tutkimukseen perustuen. Niille, jotka tuntevat Venäjän kirkkohistorian yleisesitykset, uutta tietoa tuovat erityisesti maan kristillisyyden ajankohtaisten aiheiden esittely sekä niiden objektiivinen ja erittäin itsenäinen analyysi. Henkilöesittelyt Venäjän ortodoksisessa kirkossa sivuraiteille joutuneista papeista, mielipiteidensä vuoksi syytteisiin joutuneista evankelikaalijohtajista ja ortodoksisen kirkon äärikonservatiivisista maallikkovaikuttajista ovat mielenkiintoisia. Kirja käy myös johdannosta Venäjän yhteiskuntaan uskonnon näkökulmasta.

Ajoittain Mikeshin vaikuttaa Venäjän kaikkien kristillisten suuntausten apologeetalta.

Myönteinen ja utelias suhtautuminen tutkimuskohteeseen on ilahduttavaa yhä mustavalkoisemmaksi käyvässä keskustelukulttuurissamme.

Kirja murtaa käsitystä Venäjästä ortodoksisena maana. Kyselytutkimuksissa hanakasti ilmaistu ortodoksisuus on Mikeshinin tulkitsemana enemmänkin kulttuurillista kuin uskonnollista. Vain noin kolme prosenttia venäläisistä osallistuu säännöllisesti jumalanpalveluksiin. Yhteiskunnan maallista luonnetta kuvastavat erityisesti Venäjän kansalliset juhlapäivät. Niistä tärkeimmät: uusi vuosi, vappu ja voiton päivä ovat lähtökohtaisesti Neuvostoliiton perintöä, ja jopa alun perin kristillistä joulun ja pääsiäisen juhlintaa syrjäyttämään tarkoitettuja.

Mikeshin tekee rohkean ja mielestäni hyvin perustellun johtopäätöksen, jonka mukaan Venäjän todellinen uskonto on neuvostoaikana luotu ja Putinin hallintokaudella voimistunut suuren isänmaallisen sodan muistelun kultti. Sodan muistelu ei rajoitu voiton päivän juhlintaan toukokuun 9. päivänä, vaan sitä käytetään toistuvasti politiikan perusteena, jopa oikeuttamaan Ukrainan sotaa.

Venäjän todellinen uskonto on neuvostoaikana luotu ja Putinin hallintokaudella voimistunut suuren isänmaallisen sodan muistelun kultti.

Igor Mikeshinin toinen pääväittämä on, etteivät patriarkka Kirill ja Venäjän ortodoksinen kirkko ole sama asia. Hierarkkisesta rakenteestaan huolimatta Venäjän ortodoksinen kirkko on ymmärrettävä enemmänkin sateenvarjoksi, jonka alla toimii keskusjohdon lisäksi tavallisten uskovien paikallisia seurakuntia ja luostarien kilvoittelijoita. Koko kirkon olemus ei tyhjenny patriarkan puheisiin – kirkko on Kristuksen, ei patriarkan ruumis.

Mikeshinin mukaan Venäjän ortodoksinen kirkko ei ole niin merkittävä vaikuttaja kuin yleisesti kuvitellaan. Sen Neuvostoliiton hajoamista seuranneen toiminnanvapauden ja yhteiskunnallisten vaikutusmahdollisuuksien kulta-aika päättyi jo 2010-luvulla. Venäjän aloitettua aggressionsa Ukrainaa vastaan vuodesta 2014 alkaen on ortodoksisen kirkon Mikeshinin analyysin mukaan ollut pakko luopua omasta näkökulmastaan ja mukautua valtiojohdon vaatimuksiin.

”Venäjän ortodoksinen kirkko on yksi selkeimmistä ja äänekkäimmistä sotapropagandan äänistä”, Mikeshin toteaa. Tämä ei hänen mukaansa kuitenkaan tarkoita sitä, että kirkko olisi lähtökohtaisesti Ukraina-vastainen. Patriarkka Kirill ei ole julistuksessaan kiistänyt Ukrainan valtiollisuutta tai ukrainalaisten kansallisuutta, vaan pitänyt venäläisiä ja ukrainalaisia saman historian jakavina veljeskansoina. Tämän ohella hän on toistanut valtiollista propagandaa siitä, kuinka ”ulkoiset voimat hyökkäävät nyt Ukrainan kautta Venäjää, joka ei ole koskaan hyökännyt kenenkään kimppuun, vastaan.”

Mikeshin esittää seikkaperäisen analyysin patriarkka Kirillin retorisista reaktioista Venäjän hyökkäyssodan alussa vuonna 2022. Sen perusteella hän arvioi, ettei patriarkka Kirill tiennyt etukäteen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022. ”Sodan alettua hän ilmaisi sympatiansa kärsivälle Ukrainan veljeskansalle, muttei selkeästi ilmaissut kenen syytä sota oli ja mitä tarkkaan ottaen oli tapahtumassa. Vasta maaliskuun puolivälissä patriarkka Kirill, joko konsultoituaan valtiojohtoa tai itseään muodosti kantansa, johon hän myös tiukasti pitäytynyt.”

Analyysinsä päätteeksi Mikeshin tuo esiin patriarkka Kirillin julistuksen siitä, että sodassa kaatuvat sotilaat uhraavat itsensä muiden puolesta ja kuinka tämä uhraus pesee kaikki uhraajan synnit. Valitettavasti Mikeshin ei reflektoi patriarkan väitettä kirjassa aiemmin käsittelemänsä ortodoksisen pelastusnäkemyksen kanssa.

Yksikään Venäjän ortodoksisen kirkon piispa ei ole Mikeshinin mukaan julkisesti kritisoinut Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Päinvastoin piispat ovat puuttuneet tiukoilla kurinpitotoimilla muun muassa tapauksiin, joissa papisto on muokannut Venäjälle voittoa sodassa pyytävän rukouksen anomukseksi rauhasta.

Igor Mikeshin avaa näkymää myös omaan tutkimuskohteeseensa Venäjällä toimivien evankelikaalisten yhdyskuntien: baptistien, helluntailaisten ja seitsemännen päivän adventistien asemaan ja toimintaan. Kiinnitin erityistä huomiota kuvauksiin evankelikaalien sisälähetystyön tehokkuudesta ja kyvystä tavoittaa myös yhteiskunnan alimpia sosioekonomisia kerroksia, äärimmäisestä köyhyydestä ja päihderiippuvuudesta kärsiviä sekä vankeja. Osa evankelikaalisten liikkeiden johtajista on myös arvostellut avoimesti hyökkäyssotaa ja joutunut oikeustoimien kohteeksi. Valitettavasti myös osa Venäjän evankelikaalien johtajista on vaihtanut sotaa vastustaneet, sittemmin puolueettomuutta korostaneet kannanottonsa Putinin suoraan tukemiseen.

Kuvaukset Jehovan todistajiin Venäjällä kohdistuvasta vainosta ovat pöyristyttäviä.

Kummastelen Mikeshinin Ukrainaa koskevaa väitettä kirjan johdannossa: ”Ilmeisesti Ukrainan valtio on ollut heikko ja se on edelleen äärimmäisen korruptoitunut, mikä johti sodan mahdollisuuteen.” Tällainen ilmaus on valitettavasti helposti tulkittavissa Venäjän narratiiveja tukevaksi. Samalle aukeamalle on pesinyt myös anakronistinen väite siitä, että Venäjästä tuli virallisesti kristillinen vuonna 988. Venäjää valtiona ei tuolloin vielä ollut, ruhtinas Vladimirin kastekertomus on myytti ja sen ajankohtakin on viitteellinen. Kirjoittaja toki täsmentää myöhemmin, että tuolloin kyseessä oli [Kiovan] Rusin valtakunta.

Kirja rakentuu kysymys-vastaus-dialogeille. Ilmeisimmin tämä johtaa ainakin omaa lukukokemustani ajoittain häirinneeseen tunteeseen, että kirjoittaja vaikuttaa tiettyjen teemojen yhteydessä toistavan itseään lähes samoin sanoin. Tarkistus osoitti, että näin myös on. Kirjassa ei ole lähdeluetteloa eikä kirjoittaja viittaa tekstissään muihin asiantuntijoihin. Toistoon ja aiheen kannalta täysin toissijaisten roomalaisten numeraalien selostamisen tuhlatun sivupinta-alan olisi voinut käyttää osoittamaan arvostusta kollegoiden aikaisemmalle työlle. Tämä olisi myös tukenut kirjan pyrkimystä olla johdatus aihepiiriin. Rahoituslähteet on asianmukaisesti mainittu.

Igor Mikeshin on valtiotieteellinen tohtori sosiaali- ja kulttuuriantropologiassa ja hän toimii Helsingin yliopistossa uskontotieteen tutkijana.

Mikeshin käsittelee Venäjän uskonnollisuutta myös youtube ja x-kanavillaan: https://www.youtube.com/@russianchristianity ja https://x.com/RusChristianity

Arvioitu teos: Igor Mikeshin, Understanding Russian Christianity. Omakustanne, 2024. 333 s.