Vainajien puhetta

Ajaessaan lakimiehenä työrettelöitä ja teollisuudessa sattuneista tapaturmista johtuneita oikeusjuttuja Edgar Lee Masters (1869 – 1950)  joutui huomaamaan teollistuvan kapitalismin yhä räikeämmiksi käyvät sosiaaliset epäkohdat. Kirjallisen uransa hän oli aloittanut perinteisellä muodolla, mitallisella runoudella, kuten klassisilla oodeilla. Metrisen rytmin ja klassillisten muotojen hallinta käy esiin uutta, vapaarytmistä edustavan Spoon River antologian (1915) lopussa olevassa varjokuvaelmassa ”Spooniadissa”.

Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Edgar Lee Masters oli siis julkaissut Spoon River antologian, jossa kuvitteellisen pikkukaupungin Lusikkajoen asukkaat tilittävät hautakiviepitafimaisissa monologeissaan elettyä elämäänsä. Runot ovat saaneet ilmiselvästi innoituksensa antiikin hautapiirtokirjoituksista ja laajemmin epideiktisestä retoriikasta, kohdehenkilöä ylistävistä muistopuheista, joita teos parodioi. Aivan uutta vapaarytminen lyriikka ei Yhdysvalloissakaan enää ollut; olihan Walt Whitman julkaissut jo 1855 kokoelmansa Leaves of Grass (Ruohoa, suom. Arvo Turtiainen, Tammi 1965).

Spoon River antologiassa vainajat kertovat menneestä elämästään. Perinteinen nekrologi riisutaan niissä valheellisuudestaan, toteaa tämänkin teoksen suomentanut Arvo Turtiainen esipuheessaan. Spoon River antologian suomennos ilmestyi 1947. Teosta oli tosin Suomessa saanut lukea toisella kotimaisella kielellämme jo vuodesta 1927, jolloin Bertel Gripenbergin ruotsinnos julkaistiin.

Runot ovat lakonisia, usein yhdelle kirjan sivulle mahtuvia, eikä koko sivukaan aina täyty. Elämän unelmat ja pettymykset, vastoinkäymiset työssä ja rakkaudessa ovat lyhyiden ja tiiviiden monologien aiheistoa. Naisen asema tuonaikaisessa yhteiskunnassa näkyy siinä, että he näidenkin runojen puhujina harvoin ovat työelämässä paitsi ompelijattarina, opettajina  – tai kurtisaaneina. Avioliitto tuolloin ja vielä pitkään oli meilläkin naiselle hyvä ammatti ellei peräti sijoitus (jos liitto kesti ja puolisoa sieti), turvallisempikin taloudellisesti ja muuten kuin vaikkapa ompelijattaren ammatti kurtisaanin työstä puhumattakaan. Spoon Riverin naiset kertovat elämästä kotityökielikuvin. Elämä on suuri pyykkipäivä. Kuolleen kasvot muistuttavat pestyä ja silitettyä. Yleensäkin puhujat vertaavat elämää itselle läheisiin seikkoihin: maanviljelyskonekauppias koneeseen. Mitä on vapaus? Portto, joka kauppaa kadulla itseään. Työstä lakimiehenä, lääkärinä, kauppiaana (ja tietenkin itsestäänselvästi pappina ja saarnaajana) kertovat miehet. Noin oli toki asianlaita muuallakin eikä vain Uudella manterella. Mutta amerikkalainen yhteiskuntajärjestys paljastuu Spoon River antologiassa räikeässä eriarvoisuudessaan.

Silti runojen kuvaamassa pikkukaupungissa valottuu ihminen henkisenä, eteenpäin pyrkivänä olentona. On tavanomaista, naiivia uskonnollisuutta lähinnä sen matalakirkollisessa muodossaan. Mutta joskus pääsee esiin myös syvällinen mystiikka ja filosofinen elämänasenne. Terävä sarkasmi paljastaa tekopyhän, opitun ja opetetun valheellisuuden. Edgar Lee Mastersin kirjailijatyön ironia ei ole kyynistä; siihen sisältyy aina myötätunto. Pessimismikin on lähellä: mitä hyödyttää tuntea maailman pahuus?

Rakkaussuruissaan lääkkeiden yliannostuksella itsemurhaan päätyvä Julia Miller istuutuu lukemaan. Ja mitä hän lukee? Kristuksen kärsimyshistorian sanoja Luukkaan evankeliumista: ”Tänä päivänä olet oleva minun kanssani paratiisissa”. Junan alle jääneen Johnnie Sayren hautakivessä sanotaan: ”Pääsi kaikesta pahasta”. Margaret Fuller Slack menehtyi jäykkäkouristukseen pestessään lastenpyykkiä, kun neula pisti käteen. Hän olisi halunnut tulla yhtä suureksi kirjailijaksi kuin mies-pseudonyymiä käyttänyt George Eliot. Mutta aika on mennyt kahdeksan lapsen äitinä.

Miehiä alkaa kuolla seksitautiin, jonka nimeäkään ei uskalleta mainita. Vainajissa on alkoholisteja ja varkaita. Yhden omenan varastanut poikanen leimataan koko eliniäksi; niinpä hänet on kuin predestinoitu rikolliseen elämään. Juoppo diakoni kuolee maksakirroosiin. Aran ja paikalleen jääneen ihmisen hautakivessä on kootuin purjein satamassa odottava laiva. Kun on jo liian myöhäistä, George Gray(kin) tietää, että ”meidän on nostettava purjeemme/ ja annettava itsemme kohtalon tuulien huomaan”. Joillakin pariskunnilla on yhteinen epitafiruno. Tuomari katuu antamaansa hirttotuomiota. Kirjailijaurasta haaveilevalle riittää, kun kirjoittaa yhden hienon säkeen: ”Vyöry valtameri, mustin aalloin vyöry!” Joskus harvoin hautapuhe on elämän ylistystä: ”Kaikki on sinun, nuori vaeltaja; astu juhlahuoneeseen/- – -/ juhla on juuri sinua varten.” – Vai onko sekin ironiaa?

Vastoinkäymisiä riittää: hävittyjä oikeusjuttuja, kieroutta, petoksia. Rutto tuhoaa karjan, sadot epäonnistuvat, salama polttaa vilja-aitat. Kertoja sytyttää tulipalon kotonaan. – Muuan Wendell P. Bloyd on sanonut Jumalan valehdelleen Aatamille paratiisissa. Aatamin syötyä tiedon puusta Jumala pelkäsi hänen syövän elämänpuustakin ja elävän ikuisesti. Niinpä Jumala karkotti Aatamin ja Eevan paratiisista. Ja tämän kohdan Raamatusta paljastanut on saanut jumalanpilkkasyytteen! – Erääseen hautapaateen veistetystä kyyhkysestä on tullut kananpojan näköinen. Monologinsa esittää myös hautakivien hakkaaja, joka aavistaa korulauseiden valehtelevan ja niitä kiviin hakatessaan valehtelevansa itsekin. Hän on kuin historioitsija, joka ei tiedä totuutta, tai jota hänen ei sallita kertoa. Jos oikeustalon sytyttää tuleen, rikollisen vankilassa tuomiota kärsiessä talo rakennetaan uudelleen. Idea ja todellisuus ovat ristiriidassa; taivasten valtakunnan laki ei ole sama kuin maallisen valtakunnan laki.

Dialogiepitafissa asiakkaan kanssa optikko Dippold määrää sellaiset lasit, jotka saavat ”kaiken näyttämään leikkimaailmalta”.  Tähtitieteilijä sanoo opettaneensa tähtien avulla ihmisen suuruutta. Samanlaiseen kontemplaatioon luonnon suuruuden edessä joutuu toinenkin: ”Vuoriston huipulla, pilvien yläpuolella/- – -/ tuo huippu on Buddhan ajatus,/ ja tuo on Jeesuksen rukous/ ja tämä on Platonin unelma,/ ja tuo tuolla on Danten laulu./” Spoon River antologian päättävässä varjonäytelmässä viimeisinä ääninä puhuvat Aurinko ja Linnunrata. Ikuisuus on avaruudessa. ”Aurinkokuntien miljoonat ikiyössä ylläni kohtaa/ – -/ Takana niiden maailmat, taas maailmat/ valoa iäisen hohtaa.”

Vainajat osoittavat sanansa kotikaupungilleen, jotkut eksplikoidustikin. Spoon Riverissä ei ole kulttuuria: Se on kaukana, Euroopassa, ja sielläkin sen menneisyydessä, Italiassa ja Ranskassa. On myös tuntemattoman hauta, ja hänkin saa kuoleman demokratiassa suunvuoron.  Papille (Isä Malloy) on omistettu ylistysruno: ”Olit niin inhimillinen, otit joskus lasin kanssamme/ – – -/ Sinä uskoit elämäniloon/ Sinä et näyttänyt häpeävän lihallisuutta”.  Kaupungin jumalankieltäjä toteaa: ”Kuolemattomuus ei ole lahja,/ kuolemattomuus on saavutus.” Mattojenkutojan leski sanoo: ”Elämän kangas kudotaan kangaspuihin kätkeytyvän mallin mukaan,/ mallin jota ette koskaan näe. /- – / Äkkiä kangaspuut pysähtyvät! Kuvio on valmis!/ Olette yksin huoneessa! Ja olette kutoneet käärinliinan!”

Spoon River antologia on Amerikka mikrokosmoksessa. Mutta laajemmin se on mikä tahansa pikkukaupunki. Teoksen myönteinen vastaanotto sai kirjailijan antautumaan täystoimisesti kirjalliselle uralle, tuloksena parikymmentä runoteosta, kuusi romaania ja 12 näytelmää. Spoon River antologia on osoittautunut laajan yleisön runoudeksi: se on helppotajuista, syvästi inhimillistä. Piirteet, joille nauramme tyypitetysti amerikkalaisuuksina, eivät ole vieraita vanhallakaan manterella, tänäkään päivänä: ahdasmielisyys, konservatiivisuus, kateus, pyrkyryys, rahan palvonta – keksikää itse lisää omasta ympäristöstänne. Huolet tunne-elämän puolella, rakkauden etsintä ja rakastamisen vaikeus. Ihmisen ongelma on sama kaikkialla ja kaikkina aikoina.

Monologi on jo lähtökohtaisesti sovelias näyttämölle, teatteri- ja lausuntaesitykseksi. Spoon River antologian runot tulivat jo Bertel Gripenbergin ruotsintamina kaksikielisen Ella Erosen (1900 – 1987) lausuntarepertuaariin, ja kun Arvo Turtiaisen suomennos ilmestyi, Eronen rupesi esittämään Spoon Riveriä luonnollisesti myös suomeksi. Ne säilyivät hänen ohjelmistossaan vielä 1980-luvun alkupuolelle, jolloin niistä tehtiin myös televisioesitys Erosen itsensä suunnittelemassa käärinliinapuvussa, samassa johon pukeutuneena hän oli näitä hautuumaamonologeja esittänyt jo 40-luvulta saakka. Myös harrastajalausujat eri puolilla Suomea ovat esittäneet Spoon River antologian runoja useilla vuosikymmenillä.

Arvioitu teos: Edgar Lee Masters, Spoon River antologia. Suom. Arvo Turtiainen. Tammi 2025.