Uskonto urbaanissa ympäristössä

Henrietta Grönlundin, Riina Sinisalon ja Martin Ubanin toimittama ja Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisema Uskonto ja kaupunki: Suomalaisen teologian ja uskonnontutkimuksen näkökulmia on ensimmäinen suomenkielinen antologia, joka keskittyy uskonnon ja kaupungin risteymien tutkimukseen. Teoksen pohjana on toiminut vuonna 2023 Helsingin yliopistossa Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran järjestämä ”Uskonto ja kaupunki”- niminen symposium. Tuo symposium osoitti kuulijoilleen, kuten tämä teos lukijoilleen, kuinka monipuolinen ja monikerroksinen suhde käsitteiden ”uskonto” ja ”kaupunki” välillä vallitsee.

Myönnän rehellisesti, että teoksen nimi Uskonto ja kaupunki ei sytyttänyt minua lainkaan, toisin kuin sitten luettuani teoksen sen sisältö teki. ”Uskonto” ja ”kaupunki” sisältävät itsessään jo todella paljon syvempää merkitystä, joten kirjan luettuani näen otsikonkin eri valossa.  Merkittävä malesialainen nykyfilosofi Syed Muhammad Naquib Al-Attas on huomioinut arabian kielessä syvällisen yhteyden sanojen uskonto (din) ja kaupunki (madina) välillä. Kaupunkiin kuuluu sivistys ja kulttuuri sekä kaupankäynti ja hallinto, jotka kaikki liittyvät Al-Attasin mukaan myös termiin din. Vaikka Al-Attasin havainnot liittyvät islamilaisen uskonnon konseptiin, pidän tätä yhteyttä mielenkiintoisena myös länsimaisen uskontokäsityksen yhteydestä kaupunkiin. Uskonto on suomenkielisenä terminä yllättävän nuori, se on esiintynyt ensimmäisen kerran suomenkielisessä kirjallisuudessa vasta vuonna 1847. Kaupunki-termin juuret taas ovat muinaisruotsissa, jolloin se viittasi kauppapaikkaan.

Teokseen voisi tutustua vähitellen ja palata kirjan äärelle lukemalla vain itselleen mielenkiintoiset luvut ja omassa järjestyksessä. Päätin kuitenkin edetä koko kirjan luku luvulta toimittajien luomassa järjestyksessä enkä katunut. Jokainen antologian luku on näkökulmassaan ja aihepiirissään hyvin virkistävän erilainen. Alansa asiantuntijoiden kirjoitukset toimivat onnistuneena vuoropuheluna teologian ja uskonnontutkimuksen aloilta. Katsomuksellisesti aihepiirit sulautuvat sujuvasti ja herättelivät ajatteluani vuoroin toistensa joukossa. Buddhalaisuuden, islamin ja kristinuskon lisäksi myös uskonnottomuudesta on kaksi lukua. Teos kattaa yhteensä 15 asiantuntijakirjoitusta, joista muutaman esittelen lähemmin. Ennen sitä kuvailen antologian lukijalleen antamaa aika- ja nojatuolimatkaa.

Aikamatka rautakaudelta nykypäivään ja nojatuolimatka Intiasta Suomeen

Kirjan luvut etenevät kronologisesti, ja koin sen lukiessani rakentavana tapana edetä. Jo aikamatka teoksessa on huikaiseva, rautakaudesta ja antiikin ajasta nykypäivään. Ensimmäiset neljä lukua ulottuvat vasta varhaiseen keskiaikaan. Jo näissä ensimmäisissä kirjoituksissa on käytetty sekä arkeologian, historian, eksegetiikan, systemaattisen teologian että islamilaisen teologian näkökulmia.

Kirsi Valkaman kirjoitus kaupungin porteilla harjoitetusta uskonnosta heprealaisen Raamatun tekstien ja arkeologisten löydösten pohjalta antoi mielenkiintoisen ja uuden roolin Lähi-idän alueen rautakautisten kaupunkien porteille. Raimo Hakola ja Elina Lapinoja-Pitkänen ovat kirjoittaneet ensimmäisistä kaupunkikristityistä kertoen, kuinka näiden yhteisöjen rajat olivat avoimia ja joustavia suhteessa juutalaisten ja kreikkalaisroomalaisten kultteihin. Joona Salmisen kirjoitus kolmesta varhaiskristillisestä kaupunkiteologian mallista herätti pohtimaan kaupunkia julkisena tilana, kuinka se on aina myös sosiaalinen tila ja teologisen reflektion kohde.  Sekä Hakolan ja Lapinoja-Pitkäsen että Salmisen luvut hahmottivat kristilliset yhteisöt osaksi kaupunkitilaa Rooman keisariajalla ja myöhäisantiikissa.

Ilkka Lindstedtin kirjoittama luku Mekasta ja Medinasta ajalta, jolloin profeetta Muhammad (n. 570–632 jaa.) ja hänen seuraajansa elivät ja islam syntyi, antoi näistä kahdesta moniuskontoisesta ja monoteistisestä kaupungista sallivan kuvan. Islamin synty ja leviäminen oli urbaani ilmiö. Luku kumoaa yleiset uskomukset niemimaan takapajuisuudesta tai islamin olleen aavikon beduiinien uskonto. Yhdistämällä arkeologista aineistoa, piirtokirjoituksia, Koraania ja arabiankielistä runoutta Lindstedt tuo niemimaan kulttuurin oleelliseksi osaksi Lähi-itää.

Myös maantieteellisesti antologian näkökulma on laaja. Teoksessa liikutaan aina Ganges-joen varrelta Babyloniin, Mekan ja Medinan kautta Athos-vuorelle, sieltä kadonneen Smyrnan kautta Helsinkiin ja muualle Suomeen, ei tosin tässä järjestyksessä. Jo edellä mainitsemani antiikin ajan ja varhaiskeskiajan kappaleet sijoittuvat Lähi-Idän, Arabian niemimaan ja silloisen Rooman keisarikunnan alueille.

Aihepiiriltään ortodoksisuutta käsittelevät kaksi lukua, Damaskinos Olkinuoran kirjoitus Athos-vuoren luostarialueelta sekä Serafim Seppälän luku kadonneen Smyrnan muistosta vievät lukijan itäisen Välimeren rannoille. Anu Rask tarkastelee Helsingin Senaatintoria tilallisen uskonnontutkimuksen näkökulmasta. Helsingin Kalliossa elävät urbaanit nuoret saavat aivan uuden merkityksen Kati Tervo-Niemelän ja Henrietta Grönlundin Case Kallio tutkimushankkeessa ja Riina Sinisalo tarkastelee Itä-Helsingin Puotinharjun ostoskeskusta tunneteorioiden ja tunnetiivistymien kautta. Tiina Parkkisen kirjoitus tutkii urbaania uskonnottomuutta Helsingissä. Teemu Pauha johdattaa lukijan Helsingistä eteenpäin esittelemällä islamin järjestäytymistä Suomen kaupungeissa. Yksi mielikuvituslähiökin antologiasta löytyy nimeltään Rantala. Anuleena Kimanen, Aleksi Seger ja Samaneh Khalili ovat halunneet pitää tutkimuskohteensa, stigmatisoituneen lähiön, tuntemattomana sen maineen vuoksi tutkiessaan tämän lähiön nuorten muslimeiden suhdetta omaan uskontoonsa.

Urbaani buddhalainen katuretriitti

Maantieteellisesti kauimpana, aina Gangesin jokialueella, käydään antologian ainoassa buddhalaisuutta käsittelevässä tekstissä. Mitra Härkösen esittelemän zen-koulukunnan harjoittaman neljän päivän urbaanin katuretriitin tarkoituksia ymmärtää helpommin, kun buddhalaisuuden historiallisia yhteyksiä kaupungistumiseen on alustettu.  Härkösen kirjoittama luku urbaanista buddhalaisuudesta alkaa jo buddhalaisuuden alkujuurilta 500 eaa. Tutkijat ovat kutsuneet tätä aikakautta jopa ”urbaaniksi vallankumoukseksi”, kun kaupungistuminen vavisutti yhteiskuntaa Intian niemimaalla. Näitä yhteiskunnallisia mullistuksia vastaan syntyi askeettisia liikkeitä, joiden edustajat pyrkivät jättäytymään yhteiskunnan ulkopuolelle etsien pysyvän onnellisuuden perustaa vapaina yhteiskunnan velvoitteista. Buddhalaisuus on yksi näistä tuolloin syntyneistä liikkeistä.

Härkösen kuvaileman Helsingissä toteutetun Zen Peacemakers -koulukunnan katuretriitin paikat ovat tuttuja: yövytään Helsingin Kaupunginteatterin lipan alla, mistä siirrytään Ryhmäteatterin tiloihin, kun vartioliike koki nukkuvat retriitin harjoittajat pelottavina. Sen sijaan katuretriitin harjoittaminen oli itselleni vieraampaa. Luopuminen pankkikorteista, rahasta ja puhelimesta ja eläminen kaupungissa ilman näitä jopa neljä päivää on fyysisen haastavuuden lisäksi vaativa henkinen harjoitus. Retriittiä voi pitää protestina kaupunkien kärjistyvää kohtaamattomuutta kohtaan, mutta varsinaisesti urbaanin katuretriitin tarkoitus on herättää sen harjoittajaa oivaltamaan elämän ykseys, keskinäisyysriippuvuus ja yhteen kietoutuneisuus, eli buddhalaisuuden perimmäistä sanomaa. Mielenkiintoista on, että vaikka kaupunki edustaa juuri niitä ”maallisia paheita”, joista buddhalaisuudessa on luovuttava, kaupungeista on silti tullut tärkeitä paikkoja sekä varhaiselle että myöhemmälle buddhalaisuudelle. Koin Härkösen kirjoituksen virkistävänä nykypäivän esimerkkinä uskonnon harjoittamisesta urbaanissa ympäristössä.

Urbaanin ympäristön tarjoamia valintoja, vai onko niitä?

Kuten buddhalaisen katuretriitin harjoittaminen on yksilön valinta, sitä on myös uskonnottomuus; sekin on valinta. Urbaani ympäristö luo vapautta valita. Sekularisoituvissa kaupungeissa voi yksilön valinta olla myös traditionaalisempi, kuten Pietari Hannikaisen ja Sini Niemelän tarkastelu urbaanien uskonnollisten yhteisöjen kristillisestä kasvatuksesta osoittaa.

Rosa Huotari on tutkinut urbaania teologiaa yhteisöllisessä ruoka-avussa. Siellä työskentelevät vapaaehtoiset ja myös palkatut työntekijät toteuttavat omaa yksilöllistä valintaansa ja katsomuksellista arkeaan. Huotari herättelee pohtimaan ruoka-avun näkökulmaa, katsotaanko ruoka-apua työntekijöiden vai siellä käyvien ja apua tarvitsevien yksilöiden kautta. Yhteisölliseen ruoka-apuun tulee ihmisiä monenlaisista taustoista ja joukosta löytyy myös heitä, jotka identifioivat itsensä huono-osaisiksi. Huotari kutsuu heitä ”Toisiksi”, koska arjen puheissa he kuvasivat itseään eri tavoin toiseutetuiksi. He eivät ole niitä, jotka ovat tehneet tietoisen valinnan ollakseen ruoka-avussa, vaan taloudelliset, sosiaaliset ja terveyteen liittyvät ongelmat ovat kasautuneet ylitsepääsemättömiksi.  Onko ruoka-apu ratkaisu heidän avuntarpeeseensa, vai onko ruoka-apu yksi köyhyyden oire ja symboli? Katsotaanko ruoka-apua virallisena teologiana vai elettynä teologiana? Eletyn teologian valossa Huotari esittää lopuksi mielenkiintoisen kysymyksen ruoka-avun viralliselle teologialle, olisiko sillä kykyä kuvitella yhteiskuntaa, jossa ruoka-apua ei enää lainkaan tarvittaisi. Huotarin luku, kuten koko antologia, jätti vahvan jäljen pohdintoihini uskonnosta ja kaupungista.

Arvioitu teos:

Henrietta Grönlund, Riina Sinisalo & Martin Ubani (toim.): Uskonto ja kaupunki: Suomalaisen teologian ja uskonnontutkimuksen näkökulmia. STKSJ 306. Helsinki 2025. 322 s.