Uskonlujuutta, ennakkoluuloja ja oppikiistoja

Lars Levi Laestadius (1800–1861) ja Fredrik Gabriel Hedberg (1811–1893) eivät koskaan tavanneet toisiaan. Laestadiuksen valppailta silmiltä ei Hedberg kuitenkaan jäänyt huomaamatta. Niinpä eräässä käsikirjoituksessaan 1855 hän kiinnitti huomiota myös Ruotsissa tunnettuun evankelisen liikkeen hengelliseen isään, joka oli edellisellä vuosikymmenellä irtautunut körttipietismistä. Hedberg oli joutunut aikanaan vankilasaarnaajaksi Oulun linnaan. Hän oli saanut “syyttömästi kärsiä vainoa christillisyden tähden”. Laestadius otti kuitenkin Hulluinhuonelaisessa varsin kriittisen asenteen Hedbergiin, joka oli irtautunut pietismistä ja vieläpä arvostellut hänen suuresti arvostamaansa Philipp Jakob Speneriä.

Laestadiuksen mielestä Hedberg oli saanut kyllä aikaan Oulun vankilassa paljon hyvää. “– – mutta kun hän sai Suomesta hyvän pastoraatin, hänen sanotaan tulleen elämältään maailman kaltaiseksi”, totesi Pohjolan herättäjä Hedbergistä Hulluinhuonelaisessa. Lestadiolaisuuden ja evankelisen liikkeen kohtaaminen Pohjois-Suomessa 1860-luvulla sisälsi kuitenkin lyhytaikaista myönteistä kohtaamista.

Sittemmin Juhani Raattamaa (1811–1899) totesi kirjeessään 28.10. 1878 Hietaniemen (Hedernäset) komministeri P.O. Grapelle: “Mitä olet sanonut Hedbergiläisistä meidän seuralle, niin se on oikein ymmärretty, sillä kaikki herätykset pitäisi yhteen sulaman ehkä paljon on työtä koota taikinaa monesta vakasta ja sotkea yhdeksi taikinaksi. Saattakoon Herra sanansa jälkeen kaikkia muita lampaita yhteen lammashuoneeseen ja tehköön Kristuksen palveliat työtä sen päälle että kaikki heränneet yhdistyisit – – .”

FT Sari Eskola ja Sirkka Perälä ovat julkaisseet dokumenttikokoelman, joka kuvaa hyvin lestadiolaisuuden ja evankelisuuden kohtaamista Pohjois-Suomessa maailmansotien välisenä aikana. He ovat keränneet Todistaja-lehdestä evankelisen maallikkoliikkeen, siis Todistaja-seuran puhujien matkakertomuksia näiden saarnamatkoilta Pohjois-Suomessa 1921–1940.

Kysymyksessä ei ole varsinainen tutkimus, mutta se antaa aineksia pohtia näiden kahden herätysliikkeen kohtaamisia, opillisia eroja ja jännitteitä. Kysymyksessä eivät ole evankelisen liikkeen valtauoman, siis Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) puhujien matkat. Tarkastelu kohdistuu nimenomaan niin sanottuun evankeliseen maallikkoliikkeeseen, jonka yhdistyksenä toimi Evankelisluterilainen Todistaja-seura. Se perustettiin 1919. Pari vuotta myöhemmin yhdistys rekisteröityi nimellä Suomen Evankelis-Lutherilaisten Todistajain seura. Liikkeellä oli vahva kannatus Etelä- ja Keskipohjanmaalla. Todistaja-seura edusti lähtökohtaisesti evankelista uskonperintöä ja toimi luterilaisen kansankirkon sisäisenä liikkeenä. Yhdistys lakkautettiin 2025.

Todistaja-seuran puhujat kohtasivat matkoillaan Lapin uskonnollisen valtaliikkeen, siis lestadiolaisuuden molemmat pohjoissuomalaiset ryhmät, siis vanhoillislestadiolaisuuden ja uuden heräyksen. Vuonna 1934 tapahtunut Rauhan Sanan ryhmän irtautuminen vanhoillislestadiolaisuuden pääuomasta ei tule ainakaan eksplisiittisesti esille teoksessa. Esikoislestadiolaisuudella ei ollut tässä vaiheessa Suomen Lapissa kannatusta.

Todistaja-seuran puhujat törmäsivät Lapissa niihin kysymyksiin, joissa lestadiolainen ja hedbergiläinen uskonperinne on ollut hakauksessa, kuten kasteen merkitykseen ja pelastusopillisiin näkökohtiin. Erilaiset Luther-tulkinnat olivat törmäyskurssilla.

Kovin syvällisesti eivät saarnaajat näytä tunteneen lestadiolaisen maallikkodogmatiikan yksityiskohtia. He kirjoittivat lestadiolaisesta “pakkoripistä” ja suhtautuivat ennakkoluuloisesti ja torjuvasti myös lestadiolaisten parissa esiintyneisiin liikutuksiin, siis tunnepohjaisiin uskonilmaisuihin.  Lestadiolainen historiankirjoitus tai Rovaniemen alueen paikallishistorian tutkimus tuskin olisi samaa mieltä kuin saarnaaja Väinö Kantee 1939: “Tämä Rovaniemi on uskontoon nähden kuollut, vapaata Jumalan armoa ei siellä kuule. Muutamia lestadiolaisia on.”

Jykevän tunnustuksellisen luterilaisuuden ohella Todistaja-seuran puhujien matkakertomukset heijastavat usein yllättävää kapeakatseisuutta ja rajoittuneisuutta ymmärtää lestadiolaisuuden erityispiirteitä. Toki joitakin myönteisiä kosketuskohtia liikkeiden välillä oli. Saarnaajat olivat vakuuttuneita siitä, että he itse edustivat “puhdasta evankeliumia” ja toivat “valoa pimeyteen” Lapissa liikkuessaan. Pohjois-Suomessa oli myös lestadiolaisuuden ulkopuolisia pappeja, jotka antoivat tilaa näille puhujille, kuten Lauri Laitinen (myöh. Lanjala), Tuomo Itkonen, Erkki Koivisto ja Sakari Repola. Lestadiolaispapeista Rovaniemen legendaarinen ja uskonnollis-teologisesti itsenäinen kirkkoherra Aatu Laitinen asennoitui heihin myös positiivisesti.

Todistaja-seuran saarnaajien teksteissä heijastuu juureva perusluterilainen uskonlujuus, mutta samalla vahvat ennakkoluulot eri tavalla uskovia kohtaan. Väinö Kantee oli saarnamatkalla Svante Kuivasen kanssa 1939. Hän kommentoi ortodoksisen Petsamon Igumeenin munkkiluostarin jumalanpalvelusta Todistaja-lehdessä alkuvuodesta 1940: “Katselimme ihmeissämme tuota kummallista jumalanpalvelusmenoa. Ajattelin, eikö Jumalaa voi muuten palvella. Surkea hengellinen pimeys. Ei mitään muuta voi sanoa!”

Sari Eskolan ja Sirkka Perälän julkaisema dokumenttikokoelma Todistaja-seuran puhujien Lapin matkoista sisältää kirkkohistoriallisia ajankuvia ja antaa aineksia pohtia luterilaisen ortodoksian ja pietismin kohtaamista suomalaisten herätysliikkeiden kontekstissa.

Arvioitu teos: Sari Eskola & Sirkka Perälä (toim): Etelän evankelistat Lapissa. Laestadius ja Hedberg tunturimailla. Rovaniemi: Väyläkirjat 2025. 178 s.