Petri Tammisella on korvaa ja silmää asioille, joista on hauska lukea ja tietää. Tai ehkä liikuttua, kun ensin on vähän huvittunut. Itsenäisyyden juhlavuoden teemaan sopii hyvin Tammisen Suomen historia, joka ei ole sellainen historia, joksi sitä voisi sen nimen perusteella uumoilla. Kirjassa kyllä käydään – hyvin lyhyin luvuin – läpi Suomen historiaa kronologisessa järjestyksessä mutta ilman vuosilukuja.
Ajoituksen pystyy tekemään, jos on melko hyvä käsitys siitä, mitkä asiat milloinkin ovat tapahtuneet tai olleet ajankohtaisia, toisin sanoen hyvä yleissivistys auttaa. Usein hoksaamista auttaa se, mitkä asiat edellisten ja seuraavien otsikoiden alla on käsitelty. Jatkosota tai Armi Kuusela on helppo sijoittaa ajallisesti, samoin Virén voittaa ja Mieto häviää, mutta Kielot tai Karkkipäivä voivat aiheuttaa päänvaivaa.
Kirja on syntynyt innovatiivisella tavalla. Sisältö on muotoutunut Tammisen haastattelemien kansalaisten muisteloiden pohjalta. Kaikkiaan hän haastatteli yli viittäsataa ihmistä, joko kahden kesken tai ryhmätapaamisissa. Kirjan lopussa on luettelo niistä, joiden muistoja kirjassa on käytetty samoin kuin ryhmätapaamisiin osallistuneista ryhmistä tai piireistä.
Tammisen Suomen historiaa lukiessa tajuaa hyvin sen, kuinka erilaisia asioita – usein hyvin henkilökohtaisia ja triviaaleja – ihmisille jää päällimmäisenä mieleen “tärkeistä” historiallisista tapahtumista. Eräs haastateltava oli osallistunut EU-kansanäänestyksen yhteydessä 1994 vaalivalvojaisiin, joihin oli yhdistetty viinien maistelu:
Minä sitten innostuin sitä niin, että rupesin pitämään oikein viinipäiväkirjaa, ostin aina viikonlopuksi uuden jännittävän viinin. Aika pian se harrastus kyllä loppui. Kun myöhemmin selailin sitä viinipäiväkirjaa, ne minun muistiinpanot oli hirmu lyhyitä ja joka toinen päättyi: ”Yllättävän hyvä valkkari.”

Petri Tamminen. Kuva Ville Juurikkala 2006
Tammisen aiempaa tuotantoa tuntevilla on varmasti hyvä käsitys hänen huumorintajustaan ja kyvystään synnyttää hervotonta naurua, joka lopulta päättyy kyyneliin.
Ylivieskalainen Ulla Pietilä oli oppinut pyhäkoulussa, että sorrettujen puolesta piti rukoilla:
Kun lehdessä kerrottiin, että Kekkosta sorretaan, Pietilä päätti lisätä jokailtaisen rukouksensa loppuun pyynnön: ”Anna Kekkosen hallita.” Vähempikin pyytäminen olisi riittänyt, muistuttivat sukulaiset vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
Esitelty kirja: Petri Tamminen, Suomen historia. Otava 2017, 157 s.