Petrolinsinistä rakkautta

Marokkolais-ranskalainen elokuva Le bleu du kaftan (2023) on ylistys rakkaudelle ja elämälle. Se kertoo räätäli-/ompelijaperheestä, joka luottaa perinteiseen ompelutaitoon. Kiireisellekään asiakkaalle ei luvata koneompelua; kaikki tehdään traditiolle uskollisesti käsin. Jalointa työ on koristeompelussa, kirjonnassa. Ompelemista ei ole sukupuolitettu naisten työksi; neula pysyy myös miehen kädessä. Ammattitaito siirtyy isältä pojalle  tai mestarilta oppipojalle, kisällille. Sekin kannattanee mainita, että kaftaani oli alkuaan Lähi-idässä miesten vaate. Suomessa miesompelijan ammattinimi on ollut räätäli tai sittemmin vaatturi, naiset ovat olleet ompelijattaria.

Maryam Touzanin elokuva tarjoaa paljon katseltavaksi: toinen toistaan kauniimpia kankaita ja vaatteita. On muutakin silmän ja korvan nautintoa: kauniita ihmisiä, vanhoja kaupunkimaisemia, musiikkia, tanssia – ja resitatiivista rukouslaulua. Säestyksetöntä, niin kuin se islamilaisessa (sekä juutalaisessa ja ortodoksisessa) riitissä on. ”Armelias Armahtaja! Tuomiopäivän kuningas, Sinua palvomme ja huudamme avuksi. Johdata meidät oikealle tielle. Niiden tielle, joille Sinä olet suosiollinen, ei niiden tielle, joiden päälle vihasi lankeaa.”

Elokuva on liikkuvaa, elävää kuvaa. Elävissä kuvissa käytiin ennen meilläkin; leffa tulee ruotsin ilmauksesta levande bilder. Mutta elokuva kuvaa myös elämää. Erityisen hyvin siihen pääsee sisälle tällaisessa viipyilevässä filmissä: asiakkaiden kohtaamisessa, oltiinpa perheen omassa liikkeessä; kahvilassa, kangaspuodissa tai kylpylässä (hammamissa). Tai kotioloissa herkullisen ruoka-annoksen äärellä. – Elämä ei olisi elämää, ellei siinä olisi sairautta ja kuolemaa. Mutta elämään kuuluu myös rakkaus. Tässä elokuvassa sitä on yli sukupuolirajojen ja myös saman sukupuolen sisällä. Räätälimestari Halim rakastuu kisälliinsä, oppipoika Youssefiin, ja tunne on molemminpuolinen, mikä aiheuttaa aluksi mustasukkaisuuden kitkaa onnelliseen aviosuhteeseen. Halim yrittää kieltää tunteensa kisälliä kohtaan, vaikka biseksuaalisuus on välimerellisessä kulttuurissa luontevaa ja luonnollista, ei kuitenkaan osoittelevaa. Ei se myöskään uhkaa Halimin ja Minan syvälle kiintymykselle pohjautuvaa avioliittoa. Sairauden edetessä Mina oppii hyväksymään tilanteen. Itämainen fatalismi kaiken ennalta määräytymisestä, että elämä menee niin kuin se on kirjoitettu, käy hienosti esiin elokuvan dramaturgiassa ja lopun kuvakerrontaratkaisuissa.

Kiintoisaa on tehdä havaintoja myös kielestä; elokuva on arabiankielinen. Vaikkei puhutusta arabiasta ymmärrä kuin muutaman sanan, ainakin henkilönimistössä on tuttua, yli kulttuurien kulkevaa. Kisällinuorukaisen nimi on Youssef, meille tutumpi  raamatullisessa asussa Joosef. – Asiakas tulee puotiin ja sanoo: Shäläm. (On useita translitterointimahdollisuuksia, koska arabiassa ei vokaaleja merkitä omalla kirjaimella, niin kuin ei hepreassakaan, vaan diakriittisin merkein. Sitä paitsi Luoteis-Afrikan arabia eroaa Lähi-idän arabiasta. Sekin on muistettava, että suomen a ääntyy takaisempana kuin monen kielen a, joka pikemmin muistuttaa suomen ä:tä tai e:tä, ja voidaam translitteroida suomeen näilläkin vokaaliaakkosilla.) Shäläm on elokuvassa aivan oikein suomennettu meikäläiseksi tervehdykseksi ’Päivää’ tai tilanteesta riippuen ’Iltaa’. Kääntäminen kun ei ole sanojen vaan merkitysten kääntämistä. Silti ei haittaa, vaikka muistaakin shäläm-sanan alkuperäisen merkityksen ’Rauha(a)’. Kaunis toivotus, kuten sekin, että toivoo toiselle ”Hyvää päivää”.

Kaftaanin sini (Le bleu du kaftan). Käsikirjoitus ja ohjaus: Maryam Touzani. Päärooleissa: Labna Azabal (Mina), Saleh Bakri (Halim), Ayoub Missioui (Youssef). Suomennos: Sampsa Peltonen. Katsottavissa Yle Teema/Femmalla 6.10.2025 asti.