Perusteos kymmenestä ihmiskuntaa ravistelleesta oikeudenkäynnistä

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Jukka Kekkonen ja käytännöllisen teologian emeritusprofessori Jyrki Knuutila ovat ottaneet tehtäväkseen käsitellä kymmentä merkittävää oikeustapausta ihmiskunnan historiassa. Knuutila käsittelee Sokrateen, Jeesus Nasaretilaisen, Jan Husin, Jeanne d’Arcin ja Kaarle I:n oikeudenkäyntejä. Kekkosen analyysin kohteena ovat Ludvig XVI:n, Alfred Dreyfusin, Yrjö Kallisen, Nikolai Buharinin ja Adolf Eichmannin oikeustapaukset.

Kirjoittajat toteavat loistavassa ja valtavan tärkeässä kirjassaan, että he ovat valinneet juuri nämä kymmen tapausta siksi, että niissä on sellaisia piirteitä, jotka ovat nimenomaan suomalaisille lukijoille muita tärkeämpiä. Nämä oikeustapaukset ovat myös herättäneet aikanaan suurta huomiota. Lisäksi kaikki mainitut tapaukset ovat liittyneet suuriin historiallisiin murroksiin ja kriisiaikoihin.

Kekkonen ja Knuutila toteavat viisaasti, että vallanpitäjät pyrkivät vakiinnuttamaan ja säilyttämään valtansa kaikin mahdollisin tavoin erityisesti juuri historian murroksissa. Vallanpitäjät siis pyrkivät saamaan heidän valtaansa vaarantavat yksilöt pois. Näin vallanpitäjät voivat jatkaa demokratian toteutumista ehkäisevää, jopa sen vastaista ja epäoikeudenmukaista vallanpitoaan. Kirjan kaikki tapaukset tutkivat vallan ja oikeuden suhdetta sekä niiden taustalla vaikuttanutta arvomaailmaa ja erilaisia poliittisia, taloudellisia, uskonnollisia ja muita intressejä.

Kirjoittajat esittelevät huolellisesti ja varsin kiinnostavasti kymmenen oikeudenkäyntiä. Lopuksi he myös tiivistävät niiden ydinasiat ja sen jälkeen vertailevat niitä toisiinsa. Näyttää siltä, että kaikissa mainituissa oikeudenkäynneissä on keskeistä vallanjaon periaatteiden toteutuminen sekä oikeudellisten ja poliittisten näkemysten merkitys oikeudenkäyntien päätöksenteoissa. Toisin sanoen kirjassa pohditaan sitä, ovatko riippumattomat oikeuselimet jakaneet oikeutta, vai ovatko oikeusprosesseissa ja päätöksenteoissa vaikuttaneet oikeuden ulkopuoliset, siis irrelevantit ja asiaankuulumattomat, tekijät. Kirjoittajat ovat ottaneet hyvin huomioon sen, etteivät he ole soveltaneet esimerkiksi antiikin ajan tapahtumiin modernin oikeusvaltion periaatteita sellaisenaan, koska se olisi anakronistista. He ovat siis arvioineet oikeudenkäyntejä niiden oman aikakauden mittapuilla.

Mutta on selvää, että oikeudenkäyntiin ovat liittyneet kaikkina aikoina seuraavat periaatteet: oikeudenkäynnin reiluus, tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus. Näin ollen mitä lähempänä aikakautensa ”normaalia” ja tavanomaista oikeudenkäynti kaikkineen on ollut, niin sitä etäämmällä se on ollut poliittisuudesta, siis siitä, että poliittiset tekijät olisivat vaikuttaneet oikeusprosessiin ja sen lopputulemaan, päätökseen.

Kekkosen ja Knuutilan mukaan Sokrateen, Jeesus Nasaretilaisen, Jan Husin, Jeanne d’Arcin ja Kaarle I:n ajanjaksolla 399 eKr.–1649 tapahtuneilla kuuluisilla oikeudenkäynneillä on kolme yhteistä piirrettä.

Ensimmäinen piirre on se, että näihin oikeustapauksiin on vaikuttanut uskonnon ja politiikan suhde. Uskonnon normatiivinen harjoittaminen on kuulunut osana valtarakenteisiin, jotka ovat mahdollistaneet valtiollisten instituutioiden, myös tietenkin oikeuslaitoksen, ideologisen perustelemisen, muodostumisen, kehittymisen ja olemassaolon. Tämä realiteetti on hyödyttänyt uskonnollisia toimijoita, ennen muuta vallitsevia kirkkoja.

Toisena yhteisenä ominaisuutena on se, että kaikissa näissä oikeudenkäynneissä syytetyt henkilöt ovat olleet tottelemattomia oman tiensä rohkeita kulkijoita suhteessa aikansa poliittiseen eliittiin. Eliitti on pitänyt syytettyjä uhkana itselleen ja vallalleen. Tämän takia eliitti on eliminoinut heidät joko surmaamalla tai vangitsemalle ja muulla tavoin. Uskonnolliset perustelut muiden syiden argumenttien puuttumisen takia on otettu käyttöön, jotta on voitu antaa poliittisen eliitin toivoma langettava kuolemantuomio. Näin uskonnollisia, usein tekaistuja, tulkintoja on käytetty tuomion ideologisina perusteina. Voidaankin sanoa, että nämä viisi oikeudenkäyntiä ovat alusta loppuun saakka olleet de facto ideologis-uskonnollis-poliittisia oikeudenkäyntejä.

Kolmas näitä oikeusprosesseja yhdistävä ominaisuus on ollut se, että kaikissa mainituissa tapauksissa nämä ideologis-uskonnollis-poliittiset oikeusprosessit ovat oikeusmurhia, vaikka tapauksien yksityiskohdissa onkin vaihteluita historiallisen ajan ja kulloisenkin tilanteen takia. Yhteistä niille kaikille on kuitenkin eliitin häikäilemätön tahto säilyttää valtansa ja saada sitä lisää millä tahansa keinoin.

Kekkosen ja Knuutilan mukaan Ludvig XVI:n, Alfred Dreyfusin, Yrjö Kallisen, Nikolai Buharinin ja Adolf Eichmannin ajanjaksolla 1792–1962 tapahtuneita oikeudenkäyntejä yhdistää oikeusvaltiollisten periaatteiden läsnäolo. Näissä oikeudenkäynneissä yhtenä tärkeänä kriteerinä on ollut se, että pyritään laillisuuteen, tuomioistuimien riippumattomuuteen ja päätösten perusteluihin.

Toinen näitä oikeudenkäyntejä yhdistävä seikka on se, että oikeusvaltion periaatteiden merkitys on kuitenkin vähäinen, jopa olematon, kun tilanne on vaikea. Poliittisilla vallanpitäjillä on ollut mahdollisuus syrjäyttää oikeudenmukaisuus ja jopa laillisuus poliittisella sorrolla. Kaikkein selvimmin tämä toteutui silloin, kun Hitlerin ja Stalinin aikana valta oli keskitetty äärimmilleen. Tästä huolimatta on kuitenkin mainittu myös ”yleisen mielipiteen” tai ”kansan tahdon” (vallanpitäjän käyttämä nimitys) olleen mukana oikeustapausten ratkaisujen perusteluissa.

Kolmas näihin kaikkiin tapauksiin liittyvä asia on ollut se, että niiden aikana modernin oikeusvaltion periaatteet olivat jo kansainvälisesti vahvistuneet. Tämä kävi ilmi ennen muuta Nürnbergin oikeudenkäynneissä ja natsi-Saksan holokaustin käytännön toteuttaja ja kansanmurhan kansliapäällikkö Adolf Eichmannin Jerusalemissa vuonna 1961 tapahtuneissa oikeudenkäynneissä. Tästä Eichmannin oikeudenkäynnistä yhteiskuntateoreetikko ja filosofi Hannah Arendt kirjoitti paljon huomiota herättäneessä ja klassiseksi tulleessa teoksessaan Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä (1963). Ongelmistaan huolimatta näistä oikeudenkäynneistä on tullut tienviittoja sille, mitä yleismaailmallinen yhteisö voi pitää ja mitä se ei voi pitää hyväksyttävänä toimintana.

Kekkosen ja Knuutilan esittelemien oikeuskäyntien analyyseissä tulee esiin monia yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitoon ja vallan käyttämiseen liittyviä peruskysymyksiä. Yksi tärkeimmistä on tottelevaisuus vs. tottelemattomuus. Järjestäytyneet yhteiskunnat perustavat toimintansa etukäteen määriteltyihin oikeusnormeihin. Niiden mukainen toiminta on yhteiskuntarauhan takeena. Kirjassa käsitellään kiinnostavasti vaikkakin aika lyhyesti myös varsin ajankohtaista kansalaistottelemattomuuden oikeutukseen liittyvää problematiikkaa. Siitä olisi mielellään lukenut enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan Suuret oikeudenkäynnit ihmiskunnan historiassa on erittäin tärkeä perusteos, jonka toivon kuluvan monien käsissä. Yksi kirjan monista opetuksista on se, ettei oikeusvaltiossa saa olla sijaa poliittiselle oikeudenkäytölle, jossa oikeuden ulkopuoliset asiat vaikuttavat oikeusprosessin lopputulokseen. Kekkosen ja Knuutilan sanoin: ”Oikeusvaltion oikeudenkäytön pitää olla reilua, perusteltua, lakisidonnaista ja läpinäkyvää, ja se pitää myös organisoida niin, että se myös siltä näyttää. Myös armolle pitää jättää sijansa.”

Arvioitu teos: Jukka Kekkonen & Jyrki Knuutila, Suuret oikeudenkäynnit ihmiskunnan historiassa. Helsinki: Art House 2024. 326 s.