Oikeutetun sodan teoria ja nykymaailma

Oikeutetun sodan teorian muodostajia ovat esimerkiksi Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Teoria on pitkään vaikuttanut kansainvälisiin sopimuksiin.

Oikeutetun sodan teorian keskeiset periaatteet ovat seuraavat:

Oikeutettu sota on puolustustoimi, joka on viimeinen keino pahemman välttämiseksi ja heikomman suojelemiseksi.

Oikeutettu sota on laillisen auktoriteetin määräämä toimi.

Sotatoimista tulee pidättäytyä heti, kun mahdollista.

Oikeutetun sodan teoria ei oikeuta hyökkäystä, joka ei ole vastaus sotilaalliseen hyökkäykseen. Se ei voi olla kapinallisjoukon ja tunnustuksettoman toimijan harjoittama. Sitä ei myöskään saa jatkaa tarpeettomasti.

Venäjä ja oikeutettu sota

Venäjän Ukrainaan kohdistama hyökkäys ei asetu oikeutetun sodan teoriaan. On esitetty, että sillä on ”juurisyitä”. Ne liittyvät asioihin, jotka Venäjällä on tulkittu lännen provokaatioiksi. Niin tai näin, ilman aseellista hyökkäystä johonkin maahan provokaatio ei oikeutetun sodan teorian mukaan oikeuta valtiota aloittamaan hyökkäyssotaa toista valtiota kohtaan.

Venäjän ”erikoisoperaatio” eli sotilaallinen hyökkäys Ukrainaan ei täytä oikeutetun sodan tunnusmerkistöä.

Siltä puuttuu sikäli laillisen auktoriteetin määräys, että Venäjän johtaja on kieltäytynyt luonnehtimasta hyökkäystä sodaksi.

Myöskään kolmas ehto, sotatoimista pidättäytyminen, ei täyty.

Venäjän aseellinen hyökkäys Ukrainaan ei vastaa kansainvälisen oikeuden oikeutetun sodan periaatteita eikä sillä ole länsimaisesta näkökulmasta moraalisia perusteita, vaikka sillä olisikin venäläisestä näkökulmasta taustallaan juurisyitä, joita myös länsimainen tarkkailija voisi käsittää koettaessaan tavoittaa toisen osapuolen näkökantaa, mikä on yleensä erilaisissa neuvottelutilanteissa järkevää.

Provokaatio, ellei se ole aseellinen toimenpide toisen valtion alueelle, ei oikeuta hyökkäyssodan aloittamiseen. Ns. ennakoiva isku on ajateltavissa, mikäli on tiedustelutiedon perusteella pomminvarmaa, että toinen osapuoli on suorittamassa sotilaallista toimenpidettä.

Venäjällä oni oikeus olla eri mieltä länsimaiden kanssa Krimistä tai Ukrainan venäjänkielisen väestön asemasta tai lännen ”provokaatioista”, ”juurisyistä”. Sillä ei ole kuitenkaan oikeutta käyttää sotilaallista hyökkäystä näiden epäkohdiksi kokemiensa asioiden ratkaisemiseksi.

Onkin vähintään gogolimaista esittää, että sodan ratkaisemiseksi pitäisi keskustella ”juurisyistä”. Tottakai niistä pitäisi keskustella, mutta ei hyökkäämällä toiseen maahan. Venäjän on hyökkäämällä estänyt vaatimansa keskustelun ”juurisyistä”.

Kaikki toivoisivat keskusteluyhteyttä ja diplomatiaa. Venäjän jatkettu hyökkäys Ukrainaan on yksi ”juurisyistä”, jotka estävät ”juurisyistä” keskustelemisen. Lisäksi: ”juurisyistä” tasapuolisesti keskusteltaessa niitä ei määritä vain keskustelun toinen osapuoli. ”Juurisyistä” on sanottavaa ja tulkittavaa myös keskustelun toisella osapuolella. Olisiko esimerkiksi yksi ”juurisyy” Ukrainan mineraalivarat ja erityisesti viljavarat, joista erityisesti jälkimmäisten hallinta on globaali kysymys.

Vielä enemmän: ristiriita Venäjän ja lännen välillä selittyy valtakamppailusta, jossa Venäjä tahtoo takaisin menetetyn asemansa suurvaltana. Sen tulkinnan mukaisesti Ukrainaa on koetettu länsimaistaa, tehty siellä vallankaappauksia, ja erityisesti presidentti Biden on pyrkinyt rakentamaan uudenlaisen kylmän sodan. Venäjän tulkinnan mukaisesti Ukraina on irtaantunut vuotta aikaisemmin alkaneen sodan keskellä tehdystä Minskin sopimuksesta vuonna 2014, jonka oli määrä vaientaa Ukrainan länsisuuntautuneisuus.

Lisäksi Venäjän johto perustaa käsityksensä imperiumistaan legendaariseen historiankirjoitukseen. Näistä keskeinen on Aleksanteri I:n vallan pönkittämiseksi kirjoitettu Nikolai Karamzinin 12-osainen Venäjän valtakunnan historia  (1816-1829) sekä myöhempi panvenäläiseen tarinointiin perustuva kriittisen historiantutkimuksen ulkopuolelle jäävä tarunpudonta.

Yksi uskomus tässä stoorissa on Venäjän valtakunnan sijoittuminen niin sanottuun Kiovan Rusiin. Legendan on osoittanut vääräksi esimerkiksi Jukka Korpela teoksessaan Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia  (Gaudeamus 2023.)

Muun muassa näistä syistä venäläinen diskurssi sodan juurisyistä on ongelmallista. Samoin on uskomatonta höpötystä ja järjetöntä läpänderiä , kun tiedottaja Peskov lausuu Naton olevan sodassa Venäjän kanssa. Miten se voisi olla, kun Venäjä itse lausuu, ettei se ole sodassa kenenkään kanssa, vaan toteuttaa vain erikoisoperaatiota.

Oikeutetun sodan teorian pohjalta on solmittu paksu kirja kansainvälisiä sopimuksia, joista tunnetuin on Geneven sopimus. Suomenkielinen perusesitys aiheesta on Gunnar Rosen & Juhani Parkkari, Sodan lait (Edita 2004.)

Näiden sopimusten keskeinen sisältö on seuraava:

Sodassa väkivaltaa ei saa käyttää enemmän kuin on taistelun kannalta tarpeellista.

Lukuisa määrä kohteita on suojattu. Erityisesti siviilit ja siviilikohteet kuuluvat kansainvälisoikeudellisesti suojattuihin.

Sotavankeja tulee kohdella inhimillisesti.

Varastaminen on kielletty.

Näiden kansainvälisten sopimusten rikkominen merkitsee sotarikoksia. Ukrainasta kerrotun perusteella Venäjä on ”erikoisoperaatiossaan” rikkonut näitä kaikkia poikkeuksellisen raa’asti ja roimasti.

Oikeutetun sodan teoria – romantiikkaa?

Oikeutetun sodan teoriaa ja siitä johdettuja kansainvälisiä sopimuksia voi perustellusti pitää nykyaikaan sopimattomana romantiikkana. Sodankuva on muuttunut. Hyökkäyksen kohteesta on tehty hyökkääjä, hyökkääjä on kieltänyt käyvänsä sotaa ja tehnyt uhrista ja tämän apulaisista sodankäymisen subjektin. Sotaa käydään kulutussotana eikä heikomman puolustamisena asian viimeisenä keinona, siviiliuhrien määrä viimeisten vuosikymmenten sodissa on ollut mittava – esimerkiksi toisessa maailmansodassa 37 % ja myöhemmin 40-60 % uhreista – , sotavankien kohtelu on ollut epäinhimillistä ja varastaminen sääntö.

Tulisiko kuitenkaan vanhoista periaatteista luopua? Olisiko se myöntymistä sen todellisuuteen, joka ei piittaa niistä?

Jos teoria ja siitä johdetut sopimukset ovatkin ongelmallisia ja nykyiseen maailmaan sopimattomia, tulisiko siihen suhtautua kuin varusmieheen, joka rynnäkkökiväärin saadessaan lausuu, että ei tätä vaan ohjus.

Ja mikä antaa joukolle ns. sotamoraalin? Sekö, että tietää olevansa rosvojoukon jäsen vai se, että kaikesta huolimatta tukeutuu johonkin moraaliin, niin heiveröistä kuin se saattaa todellisella tapahtumakentällä ollakin? Miten Venäjän maavoimien sotilaiden heikkoa suoritusta voisi arvioida tästä näkökulmasta?

Toisaalta vanhoilla teorioilla on edelleen ajankohtaisuutta. Jaakko Elenius esittelee väitöskirjakäsikirjoituksessaan Luonnollinen laki Tuomas Akvinolaisen teologiassa (Väyläkirjat 2024 ) eräitä keskiajan luonnonoikeudellisia näkökohtia.

Keskiajan oikeusajattelussa oli luonnollista ajatella, että kaupungin portit pitää pitää auki. Ne saa sulkea, mikäli vihollinen uhkaa. Tässäkin tilanteessa portit tulee avata, mikäli kaupunkiin pyrkii ”omia”. Miten nykyisen rajalain aikana tulkittaisiin se, ketkä ovat ”omia”.

Erityisen kiiinnostava pätkä Eleniuksen tutkimuksessa on se, joka käsittelee kysymystä, kenellä on oikeus laatia lakia sekä tästä poikkeavaa tyrannin antamaa lakia. Keskiaikaisen oikeusajattelun mukaisesti lain voi antaa vain yhteisö itse tai sitä edustava laillinen hallitsija. Yhteisöä edustava lainsäätäjä saattaa kuitenkin ryhtyä ajamaan vain läheistensä ja itsensä etua. Tällaista lainsäädäntöä edustaa lex tyrannicus, joka merkitsee lain perversiota.

Historian oikeat ja väärät puolet?

Yksi oikeutetun sodan teorian ja siitä johdettujen sopimusten ja sääntöjen, joita opetetaan edelleen esimerkiksi Suomen Puolustusvoimissa, peruste on niin sanottu historian tuomio.

Sota loppuu joskus ja sen jälkeen sitä arvioidaan uudesta näkökulmasta, jossa toistaiseksi on pääsääntöisesti pelattu yllä mainittujen siirtojen pohjalta. Joskin siten, että ei ole mitään erityistä historian oikeaa puolta. Sodan jälkeisessä tilanteessa ”voittajat” sanelevat sääntöjen tulkinnan ja ”historian oikean puolen”.

Historia itsessään ei sisällä oikeaa tai väärää puolta. Se kulkee eteenpäin joka tapauksessa, oikein tai väärin. Ihmisen tulkinta ja vallankäyttö antaa tälle tarinan Mutta mistä tiedettäisiin, onko se oikea tai väärä?  Andre Swanström on selostanut tämän ajatusvirheen historiaa artikkelissaan.

Historia kulkee kantaa ottamatta vääjäämättä. Olemmeko oikealla tai väärällä puolella on yhtä banaali arvio kuin sanoa, että ollaan olosuhteissa, jotka vallitsevat.

Hyvä esimerkki on Nürnbergin oikeudenkäynti, jota usein etiikan oppikirjoissa on pidetty jonkinlaisena historian oikealle puolelle asettautumisena. Jo sen aikana tapahtuneet värväykset niin itään kuin länteen kyseenalaistavat vilpittömyyttä, ja sen jälkeen syntynyt kylmä sota on kyllä historiaa, mutta oliko se erityisesti historian oikealle puolelle johtavaa, on kysymyksiä herättävä tulkinta.

Muutama huumeinen huru-ukko hirtettiin näytteeksi. Samaan aikaan vain vipinä kävi, kun Gestapon pahimmat gangsterit rektytoitiin Stasiin ja kekseliäimmät kylmän veden tieteilijät Yhdysvaltoihin.

Ainakin Berliinin muurin sortuessa ja Neuvostoliiton kaatuessa koettiin, että oltiin oltu aika kauan historian väärällä puolella.

Ajatuksia lähitulevaisuudesta

Kuten Pindaros sanoi: paljoin vastoinpäin kuin arvellaan, tapahtuu. Tai kuten Max Jakobson kirjansa Tilinpäätös 3 (Otava, 2003) loppusanoissa: Tulevaisuudesta tiedämme, että emme tiedä.

En usko, että Ukrainan tilanne ratkeaa rauhanomaisesti ainakaan kovin pian.

Venäjä tuskin kehittyy demokratiaksi ainakaan länsimaisessa merkityksessä. Se on kiinalaisen kapitalistisen komentotalouden vasalli. Viereemme on kehkeytynyt luonnonvaroiltaan rikas, muutaman kaupunkikeskuksen, kuten Moskova ja Pietari, vaurauden varassa elävä suunnaton kehitysmaa, joka ei kulje samaan suuntaan ns. lännen kanssa.

Yhdysvallat on muuttanut toimintaansa ja presidentti Trump etsii uutta maailmanjärjestystä, joka ei perustu niinkään liittokuntiin kuin kahdenvälisiin sopimuksiin, joissa Venäjällä on edelleen keskeinen rooli suhteessa Yhdysvaltoihin.

Sekaannus jatkuu ja hämärä syvenee. Mitä muuta voisi sanoa kuin viitata Paavo Haavikon sanoihin: Monta on viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään hullua puuta.

Mitä pahempi totuudelle, sitä parempi propagandalle.

Artikkelikuvassa Tuomas Akvinolainen. Kuva: Carlo Crivelli, Public domain, via Wikimedia Commons.