Historian oikealla vai väärällä puolella?

Kukapa ei haluaisi olla historian oikealla puolella? Varmuus oman näkemyksen tulevasta voitokkuudesta on saanut viime vuosina monen poliitikon julistamaan olevansa historian oikealla puolella. Kesällä 2025 useat suomalaiset poliitikot riensivät todistamaan haluaan näyttäytyä ”historian oikealla puolella” tuomitsemalla Israelin ja tunnustamalla Palestiinan valtion. Tähän joukkoon yhtyivät tasavallan presidentti Alexander Stubb, vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskela, kansanedustaja Tytti Tuppurainen (sdp) ja kansanedustaja Inka Hopsu (vihr). Historian väärällä puolella olemisesta on puolestaan puhunut vihreiden puheenjohtaja Sofia Virta. Mitä historian ”oikealla” tai ”väärällä” puolella olemisella sitten tarkoitetaan ja miten nämä käsitteet ovat saaneet alkunsa?

Historian oikealle puolelle itsensä määrittelevät ihmiset lähtevät siitä, että historialla on määrätty suunta ja päämäärä, jota kohti se kulkee. Ajatus historian suunnasta kytkeytyy yhteen optimismin ja edistysuskon kanssa. Usko ihmisjärjen voittokulkuun ja ihmiskunnan jatkuvaan edistykseen sai alkunsa 1700-luvun valistusfilosofian myötä. Karl Marx esitti 1800-luvulla oman versionsa edistysuskosta, jonka mukaan historia vääjäämättä johtaa proletariaatin vallankumoukseen ja kommunistisen yhteiskunnan syntyyn. Tulevaisuudessa ei olisi enää luokkaristiriitoja, ei riistäjiä eikä riistettyjä, ei kriisejä eikä sotia, vaan ainoastaan harmoninen globaali idylli, jossa kansojen väliset raja-aidat olisi kaadettu ja kaikki ihmiset työskentelisivät tasa-arvoisina yhteisen hyvän eteen täydellisessä harmoniassa.

1700-luvun valistusfilosofiasta ulottuu aatehistoriallinen jatkumo nykypäivän progressiiviseen ideologiaan. Amerikkalainen kirjailija Lee Harris esittää aatehistoriaa popularisoivassa teoksessaan What’s wrong with the right side of history (2025), että historian oikealla puolella olemisen käsite liittyy progressiiviseen ideologiaan. Valistuksesta Ranskan vallankumouksen kautta kulkeva aatehistoriallinen edistysusko on maalannut kuvaa suuresta päämäärästä, joka on ainoa järjellinen vaihtoehto samalla oikeuttaen tarvittaessa isotkin uhraukset. Nykypäivän historian oikealle puolelle julistautujista Harris nostaa esiin melko löyhän ja kiistanalaisenkin woke-käsitteen alle ryhmittyvän edistysmielisten ideologioiden perheen.[1]

Historian oikealla puolella oleviksi itsensä mieltäneet ovat toisinaan esittäneet hyvinkin radikaaleja menettelytapoja ”oikeutettuina” uhrauksina, jotka on pakko tehdä jalon päämäärän saavuttamiseksi. ”The heads that fell from the guillotin were the first victims of the right side of history”, kirjoittaa Harris.[2] Neuvostoliiton Gulag ja Kiinan kulttuurivallankumous olivat esimerkkejä siitä, miten historian väärälle puolelle tuomitut ihmiset saivat osakseen armottoman brutaalia kohtelua. Harris summaa historian väärälle puolelle luokiteltujen kohtelun seuraavasti: ”In general, the more deeply men are convinced that they are on the right side of history, the more merciless they are to those they regard as being on the wrong side.”[3]

Vaikka historian oikea puoli liittyy kiinteästi käsitykseen edistyksestä historian päämääränä, ei se tarkoita, etteikö poliittisesti edistysmielinen ajattelija voisi kritisoida tätä käsitettä. Amerikkalainen kirjailija, esseisti ja kriitikko William Deresiewicz tunnustautuu poliittisesti progressiiviseksi, mutta historianfilosofian osalta hän kritisoi vääjäämättömän edistyksen myyttiä, ajatusta että historia tulee olemaan ”meidän kaltaisemme”, heijastus omista mielipiteistämme. Deresiewicz tunnistaa käsitteen aatehistorialliset juuret Harrisin kanssa yhtenevällä tavalla siitä huolimatta, että Harris on poliittinen konservatiivi ja Deresiewicz itse liberaali. Väite historian oikealla puolella olemisesta edustaa Deresiewiczin mielestä arroganssia. Todellisuudessa historia on Deresiewiczin mukaan avoin. Historia ei ole voima, joka vääjäämättömästi vie kohti liberaalien hegemoniaa.[4]

Emme voi täydellä varmuudella sanoa, kuka lanseerasi ilmaisun ”historian oikealla puolella”. Lee Harris sijoittaa käsitteen synnyn 1800-luvulle. Uskon jumalalliseen kaitselmukseen korvasi ihmisten ajattelussa usko edistykseen. Edistysusko julisti tulevaisuutta isolla T:llä. Kyseessä oli koko ihmiskunnan yhteinen tulevaisuus, joka visioitiin suurena edistyksen huipentumana.[5] Arkikieleen vakiintuneen fraasin takana olevan ajattelun aatehistorialliset juuret on tunnistettu. Seuraavaksi katsotaan, miten historian oikea ja väärä puoli tulivat osaksi journalistista ja poliittista kielenkäyttöä. Tarkastelun pohjana on käytetty englanninkielisiä historiallisia sanomalehtitietokantoja.

”The right side of history” ja ”the wrong side of history” ilmaantuivat kielenkäyttöön englanninkielisessä maailmassa jo 1800-luvun lopulla, kun taas suomeksi vastaavat ilmaukset tulivat käyttöön vasta noin sata vuotta myöhemmin. Alla esittelen kolme varhaista aiheesta löytämääni kirjoitusta, jotka samalla edustavat temaattisesti erilaisia näkökulmia. 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla historian oikea ja väärä puoli olivat vielä vakiintumattomia ja hyvin harvoin käytettyjä ilmauksia.

Valkoisen ylivallan julistaja

Ensimmäisen kerran historian ”väärä” puoli nousi esiin Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla. Pohjois-Carolinan Raleigh’ssa ilmestynyt demokraattipuolueen kannalla ollut The News & Observer kirjoitti 20.10.1898 valkoisesta ylivallasta historian oikeana puolena:

”It is worse than idle to suppose that a knot of scheming peanut politicians can stay for long the advance of Anglo-Saxon civilization or subject a race that has known no master to the domination of the lowest race but one in the world. No man can afford to be on the wrong side of history.”

Päätoimittaja Josephus Daniels (1862–1948) oli ostanut lehden vuonna 1894.[6] The News & Observer oli osavaltion tunnetuin ja on yhä tänä päivänä Pohjois-Carolinan suurin sanomalehti. Daniels ajoi lehdessä avoimesti valkoisen ylivallan agendaa. Hänen huolensa oli afroamerikkalaisen väestön poliittinen voimaantuminen (Negro rule) osavaltiossa 1890-luvun lopulla. Daniels piti omistajana ja päätoimittajana tiukasti kiinni linjasta, jonka mukaan lehdellä kuului olla yksi ääni, joka oli hänen omansa. The News & Observer selosti kiihkein sanankääntein afroamerikkalaisiin liitettyjä rikoksia.[7] Danielsille anglosaksinen valkoinen sivistys oli ihmiskunnan kehityksen kruununjalokivi. Valkoiset hän sijoitti rotuhierarkian huipulle ja mustat sen pohjalle.

Marraskuun 10. päivänä 1898 ”historian oikealla puolella” olemisen hedelmät kypsyivät Pohjois-Carolinan Wilmingtonissa. Wilmingtonin valkoinen lehdistö kirjoitti mustien aloittamasta rotumellakasta, mutta myöhempi tutkimus on näyttänyt, että kyseessä oli valkoisen ylivallan kannattajien toimeenpanema paikallinen vallankaappaus, jossa vaaleilla valitut afroamerikkalaiset paikallispoliitikot ja viranhaltijat pakotettiin aseella uhaten eroamaan toimistaan. Aseistautuneet valkoiset surmasivat myös joukoittain afroamerikkalaisia. Kuolonuhreja oli vähintään useita kymmeniä, mahdollisesti jopa satoja. Tapahtumista on käytetty myöhemmin nimitystä verilöyly, kansannousu tai vallankaappaus. Josephus Daniels oli yksi näiden tapahtumien keskeisistä johtajista. Hänen lehtikirjoittelullaan oli merkittävä rooli rotuvihan lietsojana. Wilmingtonin afroamerikkalaisia vainottiin niin perusteellisesti ja rajusti, että moni muutti pois ja jäljelle jääneet menettivät poliittiset oikeutensa.[8]

Josephus Danielsin myöhempää uraa ei haitannut se, että hän kannatti valkoista ylivaltaa ja osallistui kumoukselliseen toimintaan paikallistasolla. Hän toimi Woodrow Wilsonin hallinnossa Yhdysvaltain laivastoministerinä vuosina 1913–1921 ja Yhdysvaltain Meksikon-suurlähettiläänä Franklin D. Rooseveltin hallinnon aikana 1933–1941. Erityisesti Wilson tunnettiin progressiivisena presidenttinä, mutta myös Rooseveltin presidenttiydessä on nähty progressiivisia piirteitä.

Miksi nämä kaksi edistysmielistä demokraattipresidenttiä nimittivät valkoisen ylivallan kannattajan tärkeisiin virkoihin hallinnossaan? Vastausta voi hakea etelävaltioiden demokraattien, Southern Democrats, voimakkaasta vaikutusvallasta puolueen sisällä ja kongressissa. Presidentti Wilsonin omat juuret olivat myös etelässä. Modernille lukijalle voi tulla yllätyksenä se, että myös Josephus Daniels oli progressiivinen poliitikko siitä huolimatta, että hän kannatti valkoista ylivaltaa. Rasismi oli Danielsin aikana osa etelävaltioiden progressiivien aatemaailmaa – Danielsin elämäkerran kirjoittaja Lee A. Craig siteeraa etelävaltioiden rasismin historiaa tutkinutta professori C. Vann Woodwardia: ”Racism was conceived by some as the very foundation of Southern progressivism.”[9]

Daniels arvioi vanhoilla päivillään uudelleen toimintaansa – hän tuli lopulta siihen tulokseen, että hänen taktiikkansa oli ollut ”julma, liian julma”.[10] Tästä Danielsin henkilökohtaisesta katumuksesta huolimatta anglosaksinen sivistys jatkoi voittokulkuaan historian oikeana puolena, ehkä kuitenkin hieman vähemmän rodullistetussa muodossa.

Anglosaksisen Jumalan valtakunnan saarnamies

The Washington Post raportoi 26.11.1917 saarnasta, jossa pastori James Logan Gordon[11] (1853–1930) kertoi kuulijoilleen, että historian suurin kenraali epäonnistui, koska hän oli historian väärällä puolella. Saarnassa pastori Gordon valoi uskoa ensimmäiseen maailmansotaan lähteviin amerikkalaissotilaisiin. Saarnan otsikkona oli ”Napoleon and Wellington at the Battle of Waterloo”. Historian suurimmalla kenraalilla pastori Gordon viittasi Napoleoniin todeten, että saksalaiset olivat ensimmäisessä maailmansodassa matkineet Napoleonia ja olivat sen vuoksi myös historian väärällä puolella. Koska saksalaiset olivat historian väärällä puolella aivan kuten Napoleon, he eivät Loganin mukaan voineet muuta kuin hävitä.

Philadelphiassa syntynyt Gordon oli 1900-luvun alussa toiminut Winnipegissä kongregationalistisen seurakunnan pastorina. Vuosina 1915–1919 hän oli Washington DC:n First Congregational Churchin pastori. Hänet tunnettiin myös tuotteliaana kirjailijana, joka käsitteli laajaa hengellisten aiheiden kirjoa. Kongregationalistina Gordon edusti pohjoisamerikkalaisen protestanttisen kristillisyyden maltillista valtavirtaa.

Lehtiraportista ei käy ilmi, oliko Gordonilla jotakin erityistä moraalista perustetta sijoittaa Napoleon ja Saksan keisari historian väärälle puolelle. Gordonin kirjallisesta tuotannosta näkyy, että hän ihaili nimen omaan anglosaksisia suurmiehiä – Oliver Cromwell, William Shakespeare, John Milton, William Ewart Gladstone, Abraham Lincoln ja William Lloyd Garrison olivat Gordonin mukaan esimerkillisiä ihmissieluja ja suuria yksilöitä, jotka olivat muovanneet maailmanhistoriaa.[12] Lincoln ja Garrison poikkesivat merkittävästi Josephus Danielsin käsityksestä historian oikeasta puolesta, olivathan he orjuuden vastustajia ja afroamerikkalaisten oikeuksien puolestapuhujia. Englanninkielisen maailman ulkopuolelta Gordonille historian oikealla puolella oleviksi kelpasivat protestanttiset uskonnolliset johtajat Luther ja Calvin, joiden jatkona tulivat anglosaksisen maailman hengelliset suurmiehet Wesley, Booth, Knox ja Wycliffe.[13]

James Logan Gordonin ajatus suurmiehistä historian keskeisinä liikkeellepanijoina oli selvästi saanut vaikutteita Georg Friedrich Wilhelm Hegelin filosofiasta. Hegelin perusajatus suurmiehistä maailmanhistorian hengen välikappaleina oli sama kuin Gordonilla, mutta Napoleonin roolin suhteen Gordonin ja Hegelin käsitykset olivat vastakkaiset. Hegel piti Napoleonia suuressa arvossa ja kutsui Napoleonia jopa ”maailmansieluksi” (Weltseele) nähtyään itse omin silmin Napoleonin lähtevän ratsastaen tiedusteluretkelle ennen Jenan taistelua. Hegelille Napoleon oli hahmo, joka ratsunsa selästä kurotti hallitseman maailmaa.[14] Hegel kuvaili Napoleonia Aleksanteri Suuren ja Caesarin kaltaiseksi maailmanhistorialliseksi yksilöksi, jonka kutsumus oli viedä maailmanhenkeä (Weltgeist) eteenpäin.[15]

Historialla oli Hegelille selkeästi suunta, joka toteutui järjen ja edistyksen voittokulkuna kohti vapautta. Hegel ei suoraan puhunut historian oikeasta puolesta, mutta Napoleon ja muut Hegelin mielestä historiallista edistystä johtaneet poikkeusyksilöt veivät historiaa eteenpäin. Näillä historiallisilla yksilöillä oli Hegelin mukaan omat inhimilliset rajoituksensa, ja tehtävänsä suoritettuaan he kokivat Aleksanterin varhaisen kuoleman, Caesarin murhan tai Napoleonin vankeuden kaltaiset kohtalot. He olivat kuitenkin historian oikealla puolella.

Hegelin filosofiassa ihmiskunta kulki kohti edistystä ja vapautta. Sama edistysusko leimasi myös James Logan Gordonin ajattelua. Gordonille anglosaksinen sivistys oli edistyksen keskeinen moottori – anglosaksinen sivistys suorastaan tasoitti tietä Jeesuksen toiselle tulemukselle ja sitä seuraavalle kultaiselle aikakaudelle, Francis Fukuyaman myöhemmin kuvaamalle historian lopulle, johon länsimaisen demokratian ja vapaan markkinatalouden voittokulun piti johtaa. Gordon maalasi anglosaksisen kulttuurin voittokulusta kuvaa eeppisenä historiallisena draamana:

”The Empire of Rome has passed away and destiny has provided a new empire, a new race, a new civilization, and a new world. Slavery has disappeared, ecclesiastical despotism has been dethroned, labor has been sanctified, womanhood has been emancipated, childhood has been glorified and Christian ideals have been well-nigh enthroned in the leading nations of the earth.”[16]

Kaikilla kansoilla oli Gordonin mukaan omat ominaislaatunsa: ranskalaisilla äly (wit), englantilaisilla sitkeys (tenacity), saksalaisilla uurastus (plodding), italialaisilla ilmaisukyky (expression), espanjalaisilla henki (spirit), juutalaisilla oveluus (shrewdness), afrikkalaisilla tunne (emotion), kiinalaisilla matkiminen (imitation), ja amerikkalaisilla yritteliäisyys (enterprise).[17] Näiden stereotypioiden kautta kuvattujen kansojen joukosta erottuivat englantilaiset ja amerikkalaiset. Englantilainen sitkeys ja amerikkalainen yritteliäisyys olivat niitä piirteitä, joilla Gordonin kuvaama anglosaksinen sivistys oli rakennettu, ja nämä ominaisuudet olivat avain kultaiseen tulevaisuuteen. Tämä prosessi oli Gordonin mukaan johtamassa maailmanhistorian huipentumiseen:

”Great Britain is greater than the Empire of the Rome in the hour of its brightest grandeur. The Anglo-Saxon race is reaching out a mighty hand in kindly legislation for a whole world; while America has provided the virgin soil necessary for the great experiments in democracy and brotherhood which shall, please God, usher in the golden age of prophecy, and grant for the hungry eye of man and angels a new heaven and a new earth wherein dwelleth righteousness.”[18]

Gordonin näkemyksen mukaan maailmanhistorialla oli selkeä profeetallinen päätepiste, maanpäällinen Jumalan valtakunta, johon tietä näyttivät Britannia, Yhdysvallat ja anglosaksinen sivistys. Napoleon ja Saksan keisari olivat vuorollaan asettuneet vastustamaan anglosaksista sivilisaatiota ja tämän takia he joutuivat Gordonin mukaan historian väärälle puolelle.

Leninin ja Marxin ihailijat

Edellä selostettujen omaa kansallista sivistystä tai rotua historian oikeana puolena propagoineiden sanankäyttäjien jälkeen on aika siirtää katse poliittisesta oikeistosta vasemmistoon. Ilmaisua ”historian väärällä puolella” käytti George Simpson sosialistisessa kontekstissa The American Spectatorissa lokakuussa 1935.[19] Simpsonin persoona ja kirjallinen tuotanto jäävät osittain historian hämärään ja arvailujen varaan.[20] Koska Simpsonista on saatavissa vain hyvin niukkoja ja hajanaisia tietoja, on hedelmällisempää tarkastella lehteä jossa hän kirjoitti, ja ennen kaikkea lehden päätoimittajaa Charles Angoffia (1902–1979).

The American Spectatorin ohjelmanjulistus.

Charles Angoff syntyi juutalaiseen perheeseen Minskissä. Perhe muutti Bostoniin, kun Angoff oli kuusivuotias. Valmistuttuaan Harvardista Angoff aloitti journalistisen uransa H. L. Menckenin (1880–1956)[21] apulaisena edeten Menckenin yhdessä George Jean Nathanin (1882–1958) perustaman The American Mercuryn[22] päätoimittajaksi. Nathan oli puolestaan yksi The American Spectatorin perustajista. Nathan ja alkuperäinen toimittajakunta ilmoittivat lehden perustamisen yhteydessä vuonna 1932, että he jatkavat lehteä niin kauan kuin nauttivat siitä. Vuonna 1935 he lunastivat lupauksensa ja ilmoittivat, että olivat väsyneet lehden toimittamiseen ja ”vetäytyisivät tiluksilleen”. Tässä kohtaa Charles Angoff otti vastuun The American Spectatorin toimittamisesta.

The American Spectator oli alusta alkaen kirjallisuuslehti, joka teki selväksi, että sillä ei ole mitään poliittista kantaa – autenttisuus ja intohimo olivat toimituskunnan mukaan lehden johtotähtiä. Aiheiden kirjo ulottui kirjallisuudesta aatteiden, politiikan ja kulttuurin ilmiöiden laajaan kirjoon. Toimituskuntaan kuulunut Theodore Dreiser (1871–1945) yritti ohjata lehteä vasemmistolaiseen suuntaan.

The American Spectatorissa julkaistiin vuonna 1933 Hitlerin valtaannousun jälkeen ”juutalaiskysymystä” käsittelevä artikkeli, joka humoristisesta pyrkimyksestään huolimatta oli selkeästi antisemitistinen. Nathan, Dreiser ja toimituskuntaan kuulunut Eugene O’Neill (1888–1953) osoittivat avointa halveksuntaa juutalaisia kohtaan.[23] Toisaalta The American Spectator kritisoi myös Hitleriä ja varoitti hänen ajattelunsa ongelmallisuudesta elokuun 1933 pääkirjoituksessa. Angoffin tultua päätoimittajaksi The American Spectator luonnehti itseään seuraavasti: ”Will be vigorously left in politics and economics, but it will not be dogmatic, and it will belong to no party”.[24]

Historian oikealla ja väärällä puolella oleminen nousi esiin edellä kuvatussa intellektuellissa ilmapiirissä. Voimakkaat, tyylistään tarkat persoonat sekä Charles Angoffin ystävien ja kollegoiden keskinäiset jännitteet toimivat mahdollisesti katalyytteina Angoffin antaessa palstatilaa Goerge Simpsonille.

Historian väärällä puolella oli George Simpsonin mukaan The New York Times (NYT), joka tammikuussa 1924 oli tuominnut bolshevistisen Venäjän. Simpson palasi yli kymmenen vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen NYT:n artikkeliin, joka oli otsikoitu ”MacDonald and Lenin”. NYT huomioi 24.1.1924 julkaistussa artikkelissa, että Britannian ensimmäinen sosialistinen hallitus pääministerinään Ramsay MacDonald ja Neuvostoliiton johtajan Vlamidir Leninin kuolema uutisoitiin samaan aikaan näyttävästi brittilehdissä 23.1.1924. Leninin kuolema ja MacDonaldin sosialistihallituksen virkaanastuminen tapahtuivat molemmat 22.1.1924.

NYT:n mukaan britit eivät odottaneet huolestuneina työväenpuolueen valtakautta, koska niin Britannian työväenpuolue kuin eurooppalaiset sosialistit yleensäkin olivat varmasti oppineet Neuvostoliitossa sovelletun puhdasoppisen marxismin katastrofaalisista seurauksista. Neuvostoliitossa vieraillut työväenpuolueen delegaatio oli raportoinut sorrosta ja tuhosta, ja yksittäiset intellektuellit kuten H. G. Wells, Bertrand Russell ja itse Maxim Gorki menettivät illuusionsa Neuvostoliiton suhteen. NYT laittoi artikkelissa Neuvostoliiton poikki ja pinoon, mutta eurooppalaiselle sosialismille se oli suopeampi. Neuvostoliiton varoittava esimerkki takasi lehden mukaan sen, etteivät eurooppalaiset sosialistit ryhtyisi holtittomuuksiin.

George Simpson oli kuitenkin hyvin varma asiastaan: Neuvostoliiton ja bolshevismin tuomitseminen merkitsi historian väärällä puolella olemista. Tämän mielipiteen hän artikuloi vastoin synkkää historiallista todistusaineistoa. Vaikka Stalinin suuret puhdistukset alkoivat toden teolla vasta vuonna 1936, oli lokakuussa 1935 Neuvostoliiton karu todellisuus kuitenkin selvä kaikille muille paitsi uskollisimmille marxismi-leninismin kannattajille: holodomor ja Neuvotoliiton kommunistisen puolueen puhdistukset 1929–1934 osoittivat, millaisiin äärimmäisyyksiin neuvostohallinto oli valmis.[25] Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliitto oli Simpsonin mukaan historian oikealla puolella.

Suomalaiset historian oikealla puolella?

Historian oikea ja väärä puoli esiintyivät 1900-luvun alkupuolen englanninkielisissä lehtikirjoituksissa hyvin satunnaisesti, ja ne yleistyivät vasta kylmän sodan myötä. Toden teolla historian oikeasta ja väärästä puolesta on ruvettu kirjoittamaan vasta 2000-luvulla.

Miten on sitten asian laita Suomessa? Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehtiarkisto näyttää historian väärälle puolelle ensimmäisen osuman vasta vuonna 1997. Tuolloin Suomen Kuvalehti (14.11.1997, s. 63) siteerasi Muut lehdet-palstalla Bill Clintonia, joka Time-lehdessä totesi, että Kiina oli historian väärällä puolella. Historian oikealla puolella olemisesta mainitaan vuonna 2000 Etelä-Suomen Sanomien ja Länsi-Savon artikkeleissa 16.2.2000, joissa siteerataan Romanian ulkoministeriä. Puheet historian oikeasta ja väärästä puolesta ovat siis suomalaisessa kontekstissa ulkomailta omaksuttuja lainoja.

Ovatko suomalaiset sitten pysytelleet erossa tilanteista, joissa rajankäyntiä historian oikean ja väärän puolen välillä on harjoitettu? Kuten filosofit Hegelistä ja Marxista lähtien osoittavat, voi ajatus historian oikeasta ja väärästä puolesta olla käsitteenä olemassa, vaikka sitä ei olisi sanoitettu sanatarkasti juuri sanoilla historian oikea tai väärä puoli. Tietoisuus eri historiallisten tilanteiden käänteentekevyydestä ja halu tehdä valintoja, jotka näyttäytyvät jälkimaailman silmissä oikeina, on ollut läsnä myös Suomen historiassa. Alla kuvailen muutaman esimerkin avulla, miten Suomen historiassa on noussut esiin tilanteita, joissa on haluttu näyttäytyä historian oikealla puolella.

Lokakuussa 1941 joukko suomalaisia sotilaspastoreita oli kokoontunut Itä-Karjalassa Syvärin kaupungin valistushuoneistoon. Mukana oli myös Karjalan Armeijan pastori Kalervo Kurkiala, joka oli puolustusvoimien kirkollisessa hierarkiassa heti kenttäpiispasta seuraava. Ilmassa oli suuria odotuksia muotoutuvasta Suur-Suomesta ja luterilaisen lähetystyön käynnistämisestä Itä-Karjalan väestön parissa. Paikalla ollut ruotsalainen siviilivieras, hovisaarnaaja Isaac Béen alleviivasi kokouksen merkitystä nimeämällä sen Syvärin ensimmäiseksi kirkolliskokoukseksi ja rinnastaen sen merkityksen luterilaisuudelle Wormsin valtiopäiviin. Béenin mukaan tällainen mahdollisuus avautuisi luterilaiselle kirkolle vain kerran 500 vuodessa.[26]

Vahva tietoisuus ainutlaatuisesta historiallisesta tilaisuudesta luoda luterilainen Suur-Suomi sai sekä suomalaiset sotilaspastorit että heidän ruotsalaisen vieraansa mitä ilmeisimmin kokemaan, että juuri he olivat historian oikealla puolella. Kun tieto tilaisuudesta saavutti kenttäpiispan ja marsalkka Mannerheimin, nämä vimmastuivat ja määräsivät luterilaisen lähetystyön Itä-Karjalassa keskeytettäväksi. Kurkiala sai potkut Karjalan Armeijan pastorin tehtävästä. Vaikka kukaan ei käyttänyt suoraan sanoja historian oikeasta tai väärästä puolesta, olivat sekä Béen että Kurkiala mitä ilmeisimmin vakuuttuneita, että juuri he olivat historian oikealla puolella.

Historian oikealla puolella oleminen toistui suomalaisessa politiikassa sodan jälkeen, kun suomalaiset vasemmistopoliitikot masinoivat kannatusta DDR:n tunnustamiselle. Toisin kuin oikeistolaiset Suur-Suomen puuhamiehet, nämä poliitikot uskoivat historian oikean puolen löytyvän sosialismista. Alpo Rusi on luonnehtinut DDR:n tunnustamista kiirehtineiden suomalaispoliitikkojen halunneen pysytellä historian oikealla puolella. ”Näin aikanaan 1968–72 vasemmisto perusteli, miksi Itä-Saksan tunnustamisessa ei tullut odottaa. NL painosti kiirehtimistä sekä diplomatian että KGB:n välityksellä”, kirjoittaa Rusi.[27] Sanatarkkaa muotoilua historian oikeasta tai väärästä puolesta ei suomalaisen DDR:n tunnustamista koskevan keskustelun yhteydestä ehkä löydy, mutta käsitteellisesti Alpo Rusin analyysi osuu ehdottomasti oikeaan.

Suomalaiset olivat hyvin aktiivisia DDR:n tunnustamista tukevassa kansainvälisessä liikkeessä. Stasin raportin mukaan Helsingistä oli vuonna 1969 tulossa tämän liikkeen kansainvälinen keskus.[28] Jotta Suomi varmasti olisi historian oikealla puolella, oli Stasi soluttautunut vuoden 1969 loppuun mennessä Suomen kommunistisen puolueen lisäksi eduskuntaan (Rusin tietojen mukaan noin 30 kansanedustajaa), valtioneuvostoon (suuri osa ministereistä), presidentin lähipiiriin ja mediaan (vasemmistolehdet, Helsingin Sanomat ja YLE).[29]

Palestiinan tunnustajat

Edellä kuvatut amerikkalaiset ja suomalaiset esimerkit näyttävät, kuinka historian oikealla puolella on ollut ruuhkaksi asti hyvin erilaisia aatteita ja toimijoita. Valkoinen ylivalta, anglosaksinen Jumalan valtakunta, Neuvostoliitto, luterilainen Suur-Suomi ja DDR ovat vuorollaan vetäneet puoleensa ihmisiä, jotka ovat oman ihailunsa kohteessa nähneet historian määränpään kirkkaana ja kutsuvana. Kukin näistä historian oikealle puolelle itsensä julistaneista ihmisistä on vuorollaan joutunut pettymään. Historian oikea puoli on jälkikäteen osoittautunut kangastukseksi ja illuusioksi.

Tällä hetkellä jotkut mielestään historian oikealla puolella olevat ihmiset vaativat Palestiinan valtion tunnustamista. Palestiinan tunnustamista vaativien suomalaisten joukossa on myös akateemisia tutkijoita. Tutkijoista esimerkiksi Timo R. Stewart on halunnut asettua historian oikealle puolelle yhdessä presidentti Alexander Stubbin kanssa muotoillen asian seuraavin sanoin Ylen kolumnissaan kesäkuussa 2025:

”Tunnustaminen näyttää myös olevan jonkinlaista kollektiivista rohkeuden hakemista sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen perusperiaatteiden ja kansainvälisen lain ylläpitämiselle. Pelkästään tunnustamalla se ei onnistu. Historian oikealla puolella olemiseen tarvitaan valmiutta päättäväisempiin otteisiin.”[30]

Stewart palasi historian oikealla puolella olemiseen Ylen kolumnissaan elokuussa 2025. Ehkä hän oli edellisessä kolumnissaan vain retorisesti toistanut presidentti Stubbin sanoja historian oikealla puolella olemisesta. Joka tapauksessa Stewart otti etäisyyttä Martin Luther Kingin ajatukseen siitä, että moraalisen maailman pitkä kaari taipuisi kohti oikeudenmukaisuutta. Stewartin mukaan presidentti Stubbin sanoissa historian oikealla puolella olemisesta oli kyse samasta asiasta kuin Martin Luther Kingin esittämässä ajatuksessa moraalisesta kaaresta. Stewart oli kuitenkin itse pessimistisempi – hän kirjoitti, ettei usko siihen, että historia taipuisi itsestään mihinkään. Sitä piti Stewartin mukaan aktiivisesti taivuttaa.[31] Näin Stewart otti etäisyyttä historian oikealla puolella olemiseen, vaikka hän itse oli edellisessä kolumnissaan käyttänyt juuri tuota ilmaisua.

Äskeisistä esimerkeistä käy ilmi, että ”historian oikea puoli” ei ole pelkästään historianfilosofiaan liittyvä käsite vaan myös retorinen tehokeino. Historian oikealla puolella olemista ovat käyttäneet tehokeinona hyvin erilaiset henkilöt Barack Obamasta Iranin korkeimpaan johtajaan ajatollah Ali Khameneihin.[32] Historian oikeaa puolta ovat omineet vuoroin oikeistolaiset ja vasemmistolaiset poliitikot, vuoroin hartaat kristityt, muslimit ja militantit ateistit. Retorisena keinona se on niin voimakas, että houkutus sen käyttöön ei tunne poliittisia eikä uskonnollisia raja-aitoja.

Kukaan meistä ei voi tietää tulevia tapahtumia eikä nähdä etukäteen sitä, miten omaa aikaamme käsitellään tulevaisuuden historiankirjoituksessa. Moni historian oikealle puolelle itsensä julistanut on myöhemmin asettunut epäedulliseen valoon, kun on tullut aika arvioida ihmisten, aatteiden ja ilmiöiden historiallista merkitystä.

Jokaiselle, joka julistaa olevansa historian oikealla puolella, tekisi hyvää pysähtyä miettimään seuraavia kysymyksiä: käytänkö historian oikealla puolella olemista lähinnä oman sanomani retoriseen vahvistamiseen, vai onko minulla varma historianfilosofinen käsitys historian suunnasta ja päämäärästä? Jos kyseessä on pelkkä retoriikan tehostaminen, olisi kenties perusteltua käyttää hieman vähemmän mahtipontisia sanoja. Jos taas kyseessä on perusteltu historianfilosofinen näkemys, kannattaa muistaa, että historian mahdollisesta päämäärästä voi esiintyä toisenlaisiakin tulkintoja. Lopuksi on hyvä huomioida, että monet edellä esitetyissä historiallisissa esimerkeissä itsensä historian oikealle puolelle julistaneet henkilöt joutuivat myöhemmän kyseenalaiseen valoon. Tämä on myös Palestiinan tunnustamista vaativien historian oikean puolen julistajien hyvä pitää mielessä.

Kirjallisuus

Angoff, Charles 1956: H. L. Mencken. A Portrait from Memory. New York: Thomas Yoseloff.
Conquest, Robert 2008: The Great Terror. A Reassessment. London: Pimlico.
Craig, Lee A. 2013: Josephus Daniels. His Life and Times. Chapel Hill: University of North Carolina Press.
Deresiewicz, William 2023: There Is No Right Side of History. www.thefp.com 1.2.2023
Gordon, James L. 1919: What Are the Signs of His Coming? Berlin, Ontario: E.O. Weber.
Gordon, James L. 1893: I, Myself. Boston: The Little-Book Publishing Company.
Harris, Lee 2025: What’s Wrong With The Right Side of History? New York & Nashville: Post Hill Press.
Hegel, Georg Friedrich Wilhelm 1887: Briefe von und an Hegel. Herausgeben von Karl Hegel. Erster Theil. Leipzig: Duncker & Humblot.
Hegel, Georg Friedrich Wilhelm 1848: Vorlesungen über die Philosophie der Weltgeschichte. Herausgegeben von Dr. Eduard Gans. Berlin: Duncker und Humblot.
Mayfield, Sara 1968: The Constant Circle. H. L. Mencken and His Friends. New York: Dell Publishing.
Newlin, Keith 2003: A Theodore Dreiser Encyclopedia. London: Bloomsbury Academic.
Rusi, Alpo 2025: ”Palestiinan tunnustaminen voi vetää puoleensa, jos tavoitteena on pysyä ”historian oikealla puolella” – siten perusteltiin myös kiirettä Itä-Saksan tunnustamisessa” – Keskisuomalainen 1.8.2025.
Rusi, Alpo 2007: Vasemmalta ohi: kamppailu Suomen ulkopoliittisesta johtajuudesta rautaesiripun varjossa 1945–1990. Helsinki: Gummerus.
Simpson, George 1935: ”All The News Printed to Fit” – The American Spectator, Volume 3, Issue 34, October 1935 .
Stewart, Timo R. 2025a: Helpointa on vain nauttia kauppasuhteista ja päivitellä jälkikäteen, oliko se kansanmurha. www.yle.fi 9.8.2025.
Stewart, Timo R. 2025b: Maailmassa on vain yksi valtio, joka selkeästi vastustaa itsenäistä Palestiinaa. www.yle.fi14.6.2025
Swanström, André 2022: Valkoisen uskon soturi. Jääkäri, pappi ja SS-mies Kalervo Kurkiala. Jyväskylä: Atena.

Viitteet

[1] Harris 2025, 1–11, 15, 23.
[2] Harris 2025, 208.
[3] Harris 2025, 208.
[4] Deresiewicz 2023.
[5] Harris 2025, 15–16.
[6] Craig 2013, 133–138.
[7] Craig 2013, 181–182.
[8] Craig 2013, 187–188.
[9] Craig 2013, 189.
[10] Craig 2013, 188.
[11] Gordonista tarkemmin ks. http://www.mhs.mb.ca/docs/people/gordon_jl.shtml
[12] Gordon 1893, 12–17.
[13] Gordon 1893, 16–23.
[14] Hegel 1887, 68. Hegelin kirje Niethammerille 13.10.1806.
[15] Hegel 1848, 37–39.
[16] Gordon 1919, 6.
[17] Gordon 1893, 79–80.
[18] Gordon 1919, 6–7.
[19] Simpson 1935.
[20] George Simpson käänsi mm. August Thalheimerin dialektista materialismia käsittelevän teoksen Einführung in den dialektischen Materialismus, joka ilmestyi englanniksi vuonna 1936 otsikolla An Introduction to Dialectical Materialism: The Marxist World-View. Simpson kirjoitti vuonna 1964 artikkelin Western man under automation International Journal of Comparative Sociologyyn. Artikkelin yhteydessä Simpsonin akateemiseksi affiliaatioksi mainitaan Brooklyn College of the City University of New York. Tämä sosiologipiireissä vaikuttanut George Simpson ei kuitenkaan ilmeisesti ollut sama henkilö kuin tunnetumpi sosiologi George Eaton Simpson.
[21] Mencken oli Friedrich Nietzschen kiihkeä ihailija, elitisti ja militaristi joka halveksi niin järjestäytynyttä uskontoa kuin edustuksellista demokratiaa. Mencken oli myös asenteiltaan antisemiitti, mikä mutkisti suhdetta juutalaiseen Angoffiin, joka alun perin oli Menckenin suuri ihailija. Menckenin kirjallinen tyyli loi englannin kieleen adjektiivin Menckenian, jolla viitataan taisteluvalmiiseen retoriseen ilmaisuun. Menckenistä lähemmin ks. Angoff 1956; Mayfield 1968.
[22] American Mercuryn tarkoitus oli tarjota foorumi ehdottomalle sananvapaudelle ateistisin ja irstain maustein herättääkseen harmia ”oikein ajattelevien” keskuudessa. Ks. Mayfield 1968, 20.
[23] Newlin 2003.
[24] The American Spectator, October 1935.
[25] Conquest 2008, 3–22.
[26] Swanström 2022, 288–291.
[27] Rusi 2025.
[28] Rusi 2007, 153.
[29] Rusi 2007, 199.
[30] Stewart 2025b.
[31] Stewart 2025a.
[32] Harris 2025, 8.

Artikkelikuvassa Josephus Daniels. Kuva: Wikimedia Commons.