Monan katse näkee taiteen ytimeen

Juuri nyt, kun kulttuurin ja taiteilijoiden työn arvo nähdään lähinnä välineellistettynä kulueränä, on virkistävää sukeltaa romaaniin, jossa kuvataiteen ja kaiken muunkin kulttuurin nykyinen ja historiallinen merkitys asetetaan oikeisiin ja todellisiin mittasuhteisiin.

Ranskalaisen taidehistorioitsija Thomas Schlesserin romaani Monan katse tarjoaa 52 moniulotteista tuokiokuvaa maailmanhistorian merkittävimpien taideteosten ymmärtämiseen. Ja myös siihen, että kaikkea ei tarvitse heti ymmärtää.

Jo romaanin kehykset ovat oivaltavat. 10-vuotias Mona on vaarassa menettää näkönsä. Hän on saanut TIA:n eli ohimenevän aivoverenkiertohäiriökohtauksen, joka on vienyt häneltä näön tunnin ajaksi. Vanhempia kalvaa huoli, voisiko hetkellinen sokeutuminen toistua, voisiko Mona sokeutua kokonaan? Lääkäri ei siihen osaa ottaa kantaa, mutta hän suosittelee lastenpsykiatrin seurantaa.

Mutta Monan ukilla Henryllä on oma suunnitelma: terapian sijaan hän haluaa Monan tallettavan mieleensä maailman kauneuden – niin kauan kuin hän sen vielä näkee.

Vuoden ajan joka keskiviikko koulupäivän jälkeen Mona ja ukki pysähtyvät yhden teoksen äärelle. 52 viikkoa, 52 länsimaisen taiteen merkkiteosta, joiden kautta Henry avaa lapsenlapselleen taiteen ja elämän syvintä olemusta – niin kauneutta kuin kauhua, niin loistoa kuin kurjuutta, niin syntymää kuin kuolemaa. He vierailevat kolmessa pariisilaismuseossa: Louvressa, Musée d’Orsayssa ja Pompidou-keskuksessa.

Taidehistorian ohella Schlesser nivoo romaaniin Monan koulupäivien tapahtumia, hänen perheensä traagisia elämänkohtaloita ja uhkaavan sokeutumisen lääketieteellisiä ulottuvuuksia. Suurista teemoista sivutaan myös alkoholismia, eutanasiaa ja muita vaiettuja puheenaiheita.

SAMALLA TASOLLA

Museovierailujen kaava on aina sama: Mona ja ukki pysähtyvät yhden taideteoksen eteen ja katsovat sitä hiljaa mitään puhumatta. Sitten Henry kertoo taideteoksen ja taiteilijan historiasta, näyttää yksityiskohtia, kuvaa teoksen esittämää aikaa ja ihmisiä. Sen jälkeen he keskustelevat, 10-vuotias tyttö ja kahdeksankymppinen vanhus, tasavertaisina, samalla tasolla, kuin aikuisina.

Tähän liittyy kyllä vähän uskottavuusongelmaa. Miten paljon 10-vuotias lapsi todella ymmärtää, osaa analysoida, osaa kuvata näkemäänsä, kykenee puhumaan aikuisten kielellä. Näitä kysyy ainakin järkevä ja tosikko suomalainen. Mutta täytyy muistaa, että ollaan Ranskassa, jossa lapset oppivat jo kotona keskustelemaan, väittelemään, istumaan aikuisten kanssa ravintoloissa. Ja mitä vaikuttaa kasvuympäristö, kulttuurin ja sivistyksen Pariisi, kadut, joilla isoisä – menneen maailman järkälemäinen herrasmies – kulkee ja asuu; hänellä on hieno asunto avenue Ledru-Rollinilla, Bistrot du Peintre -ravintolan yläpuolella. Hän on ”isoisä joka flaneerasi Bastiljin aukion suuntaan verkkaisesti, käveli Républiquen aukiolle ja sieltä bulevard Voltairelle.”   Kyllähän jo pelkästään näistä nimistä ja näiltä kaduilta lapsi imee itseensä melkoisen annoksen sivistyksen havinaa, yliaikaisen kulttuurin maailmaa!

Ja arkipäivän realiteetteja olennaisempaa on tietysti fiktiivisen romaanin asetelma: ukki Henry – uutistoimisto AFP:n maailman kriisipesäkkeitä kiertänyt entinen valokuvaaja – puhuu Monalle kuin aikuiselle. Hänen ohjenuoranaan on Victor Hugon viimeiseksi jäänyt kirja, runoteos Isoisänä olemisen taito, joka sisältää viisauden siirtämisen perusteet: ”….kaikkea ei tarvitse ymmärtää heti, jokaisen uuden sanan ei tarvitse olla heti saman tien kukoistava puu ihmisen aivojen avarassa puutarhassa. Silmut puhkeavat aikanaan, kunhan ihminen ensin kaivaa vaot ja kylvää siemenet.”

Yliromanttista, haihattelua, taiteen kuplaan pakenemista tässä kavalassa maailmassa? Ehkä sitäkin. Mutta sitä taide myös on, kuvia, jotka syntyvät katsojan silmissä, näkemistä näkyväisen tuolle puolen. Siitä Thomas Schlesser yrittää meille kertoa, myös romaaninsa rakenteella.

MUSEON TAIDETERAPIAAN

Ei siis lastenpsykiatrin vastaanotolle, ei terapiaan vaan taidemuseoon. ”Kun Monan äiti pyysi apua, Henryn päähän oli alkanut tulvia lukemattomia kuvia. Jyrkät kalliot Mona Lisan selän takana, Michelangelon veistämän Kuolevan orjan takaa kurkistava apina, vaalean lapsen hätääntyneet kasvot Horatiusten vala -maalauksen oikeassa laidassa, limaiset munuaiset Goyan Karitsan pää lautasella -maalauksessa, multapaakut Rosa Bonheurin maalauksessa Kyntö Nivernaisissa, Whistlerin perhossigneeraus hänen äitinsä muotokuvassa, van Goghin Huojuva kirkko.”

”Ja Kandinskyn värit, Picasson rikotut muodot ja Soulagesin outrenoir-tyyli. Kaikki se pulpahti pintaan ja vaati tulla nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja rakastetuksi. Taide saisi olla vastatulta Monan silmiä uhkaavalle tuhkalle.”

En lähde luettelemaan Monan ja Henryn kierroksia Pariisin taidemuseoissa. En lähde myöskään arvioimaan Henryn – tai siis Thomas Schlesserin – tulkintoja maailman kuuluisimmista ja vähemmän tunnetuista taideteoksista, siihen kompetenssini ei alkuunkaan riitä. Luotan tietokirjailija ja professori Schlesserin asiantuntemukseen. Enkä tässä luottamuksessa ole yksin, niin hyvin taitavasti tehty taiteen popularisointi käy kaupaksi: Monan katse  on rikkonut myyntiennätyksiä Ranskassa ja sen käännösoikeudet on myyty jo 60 maahan. Yli 600 000 kirjan ostanutta ei voi olla väärässä.

VALLAN YTIMESSÄ

Otan tähän kuin näytteeksi yhden pidemmän monipolvisen esimerkin romaanista, esimerkin keskustelusta yhden taideteoksen äärellä. Näin Vartijan viitekehyksessä siinä mennään hyvin syvälle myös kristillisen taiteen tematiikkaan.

Lovren taidemuseossa Philippe de Champagnen kahta nunnaa esittävän maalauksen äärellä Mona ja Henry pääsevät vallan ytimeen.  Champaigne oli yksi Aurinkokuningas Ludvig XIV:n lempimaalareista. Itsevaltiaan ottein vuosina 1643-1715 Ranskaa hallinnut Aurinkokuningas oli suuri taiteen ystävä: hän tilasi valtavasti taideteoksia, joilla halusi osoittaa olevansa kaikkien aikojen mahtavin kuningas ja näyttää, että Ranska on loistelias ja sankarillinen maa.

Philippe de Champaigne: Ex-Voto / Uhri Jumalalle. Louvren taidemuseo.

Tätä maalausta Ludvig XIV ei kuitenkaan tilannut lempimaalariltaan. Ei, sanoo Henry, tilanne oli monimutkaisempi. Kaiken taideinnostuksensa ohella Ludvig oli omavaltainen ja ehdoton itsevaltias, joka vaali tahratonta loistoaan, Henry sanoo ja kertoo esimerkin:

Ludvig XIV:llä oli ministeri nimeltä Nicolas Fouquet, joka rikastui ja nousi vaikutusvaltaiseksi mesenaatiksi. Hän koristeli linnansa niin upeilla taideteoksilla, että ne vetivät jo vertoja hovin loistolle.

Silloin kuningas tuli kateelliseksi. Hän vangitutti Fouquet´n, passitti hänet oikeuden eteen ja telkesi tyrmään loppuelämäksi.

”Pelkästään sen takia, että sillä oli hienompi linna? Kamala kunkku’, Mona henkäisi. ’Niinpä, sellaista itsevaltius on’, vastaa Henry.”

Siis jo vuonna 1662. Kuulostaako jotenkin tutulta?

Mitenkään tämän päivän itsevaltiaita nimeltä mainitsematta.

Mutta ei tässä suinkaan vielä kaikki. Philippe de Champaigne maalasi Uhri Jumalalle maalauksen muutama kuukausi Fouquet´n vangitsemisen jälkeen. Maalauksessa ei mikään ole sattumaa, se irvailee kaikilta osin niin Ludvig XIV:n prameilulle kuin valtaa pönkittävälle katoliselle kirkolle.

Maalaus sijoittuu Port-Royalin luostariin Pariisissa, joka oli kirkkoisä Augustinuksen ajattelusta vaikutteita saaneen ja jansenismiksi kutsutun uuden teologisen ajattelun keskus. Janseninismin tai Port-Royalin augustinolaisuuden keskeinen oppi oli, että ihmisen pitää antautua täydellisesti Jumalan huomaan eikä uskoa ihmisten hallintovaltaan: ei edes siihen, että kukaan voisi oikeasti valita tekojaan ja että joku voisi hallita jotakuta toista.

”Voit vain kuvitella, miten paljon Ludvig XIV ja kaikki kuninkaat sen jälkeen karsastivat jensenismia.  He pelkäsivät uskonnolliseen auktoriteettiin perustuvaa oppia, jonka mukaan valta ei ruumiillistunut kuninkaan henkilössä. Sellainen oli itsevaltiaalle kuninkaalle sietämätön oppositio, jota piti vastustaa ja vainota,” Henry valisti.

ARMON HETKI

Mutta siis itse maalaus, tämä nimellä Ex-Voto / Uhri Jumalalle tunnettu maalaus Louvressa. Se esittää kahta nunnaa, joista seisomassa on Port Royalin luostarin johtaja äiti Agnès Arnauld ja sängyssä makaa halvaantunut ja kuolemansairas nunna Catherina – joka on taiteilija Champaignen oma tytär. Näin kuvaa Henry tyttärentyttärelleen maalauksen syvintä olemusta:

”Katso naisten ylle lankeavaa valonsädettä. Uskovaiset kutsuvat sitä armon hetkeksi. Maalauksessa on ikään kuin kaksi valoa: meidän maailman valo, se jonka ansiosta me näemme ympärillemme ja erotamme muodot ja värit kuten nunnien luunväriset kaavut, kiviseinän ja ruskeat tuolit, ja toisaalta taivaallisen maailman valo. Uskovaiselle armon hetki on se, jolloin tuo jälkimmäinen, jumalallinen valo, yhtyy ihmisten valoon. Sitä kaikki kristillinen maalaustaide pyrkii aina kuvaamaan. Se koettaa yhdistää uskottavasti luonnollisen ja yliluonnollisen.”

Sivumennen sanoen, tämän kristillisen taiteen määritelmän olisi varmasti hyväksynyt myös suuri teologi Juhani Rekola, joka kovasti irvaili uskonnollisen taiteen kiiltokuvien yksiulotteista sielunmaisemaa.

Mona kuitenkin penää ukiltaan, mitä yliluonnollista maalauksessa muka tapahtuu. Henry jatkaa kuvaustaan, ja kertoo, että lääkärit olivat jo menettää toivonsa Catherinan parantumisesta, mutta äiti Agnès, tuo vanha nainen, halusi uskoa, että tytön hengen saattoi vielä pelastaa.

Ja katso, ihme tapahtui. Seuraavana päivänä messussa Catherina tunsi voimiensa elpyvän, hän nousi, käveli ja polvistui omin voimin. Maalauksessa Jumalan vastaus näkyy lämpimänä hohteena, se kuvaa kauan odotettua ihmettä.

Ja tästä Henry pääsee maalauksen seuraavaan kerrokseen, sen syvimpään tulkintaan ja asettaa sen samalla myös yhteiskunnalliseen yhteyteen.

”Maalausten odotetaan usein esittävän kaikkea näyttävää ja mahtavaa, mutta Philippe de Champaigne ei kuvaa mitään sellaista, hän toimii toisin kuin useimmat. Hän valitsee vähäeleisyyden ja näyttää pienen hetken, jossa on pelkkiä harmaan, valkoisen ja mustan sävyjä.  Hillitty ote kuvastaa jensenisteille ominaista alistumista Jumalan edessä. Se on aivan toista kuin Ludvig XIV:n kuninkaallisen propagandan prameus.”

MAALAAMINEN ON RAKASTAMISTA

Tällaisia tarinoita, 52 erilaista länsimaisen taiteen merkkiteosta. 52 erilaista tarinaa.  Ja hämmentävän ajankohtaista. Poimin tähän vielä pari esimerkkiä.

Orsayn museossa Mona ja Henry pysähtyvät amerikkalaisen James Whistlerin äidin muotokuvan ääreen. James Whistlerin maalaus vie suoraan taidehistorian kahteen keskeiseen näkökulmaeroon. Toinen on ikonografinen eli pyrkimys ymmärtää, mitä kuvat kertovat maailmasta. Toinen on formalistinen eli pyrkimys nähdä teos itsenäisenä objektina piittaamatta ulkoisesta todellisuudesta.

James Whistler: Taiteilijan äidin muotokuva. Musée d’Orsay

”Mikä siis on tämän teoksen opetus, Henry kysyy: Että jokainen äiti on pyhä vai että maalaustaide on pelkkää muotoa ja väriä? Monan vastaus liikuttaa Henryä: Teoksen sanoma on, Mona henkäisi viattomana, että äiti on kaikkein pyhin asia maailmassa.”

”Henry värähti liikutuksesta: Miten onnekas hän onkaan, kun oli saanut niin upean tyttärentyttären! Maalaaminen on ennen kaikkea rakastamista.”

Tällaisia syvällisiä keskusteluja taas. Sitä Thomas Schlesser ei toki kerro, että suurelle yleisölle Whistlerin Äiti on tuttu aivan muualta kuin Musée d’Orsayn kokoelmista. Teos on nimittäin pääosassa Rowan Atkinsonin yhdessä tunnetuimmassa Mr. Bean-elokuvassa: komediassa Bean – äärimmäinen katastrofielokuva (1997).

Tässä yhteydessä olisi liian brutaalia tämän enempää avata Mr. Beanin ja Whistlerin Äidin tematiikkaa, mutta tulipa mainittua!

KLIMTIN PIILOTAJUNTAA

Myös toinen Orsayn teos vie suoraan tämän päivän todellisuuteen, juuri nyt Helsingissä. Ateneumin taidemuseossa on avattu näyttely Gallen-Kallela, Klimt & Wien. Gallen-Kallelasta ei nyt sen enempää, mutta Orsayssa Henry johtaa Monan Gustav Klimtin maailmaan, piilotajunnan maalarin maailmaan.

He keskustelevat Klimtistä hänen maalauksensa Ruusupensaita puiden alla. Tätä teosta ei Helsingin näyttelyssä nähdä, mutta se vie suoraan Klimtin taiteen ytimeen. Taulussa Mona näkee räjähdyksen, vaikka se esittää pelkkiä kukkia.

Gustav Klimt: Ruusupensaita puiden alla. Musée d’Orsay.

”Miksi, Mona kysyy. Koska piilotajuntasi aiheutti sen, vastaa Henry. Mikä ihme se on, Mona penää.”

Ja tästä päästään tietysti Sigmund Freudiin, Klimtin naapuriin Wienissä, osoitteessa Berggasse 19. Ja psykoterapiaan.

”Hän kehitti ammatin – jota itse harjoitti – jossa kehotti potilaitaan sanomaan ääneen, suodattamatta ja kursailematta kaikki toiveensa, pelkonsa, rakkautensa ja vihansa, jotta heillä olisi kevyempi ja tyynempi olo,” Henry kertoo.

Jo tämä yhteys on hyvä syy ostaa liput Ateneumiin ja tutustua Gustav Klimtiin!

Ja Monan katse on hyvä syy päätyä Pariisiin. Sen parempaa matkaopasta tuskin löytää. Monan ja Henryn kanssa Louvressa, Orsayssa ja Pompidoussa vierähtää viikko, jos toinenkin.

Arvioitu teos:

Thomas Schlesser: Monan katse. Suomentanut Lotta Toivanen.  406 sivua, lisäksi kuvaliite, jossa kuvat kaikista 52:sta taideteoksesta. Kustannusosakeyhtiö Otava 2025

PS. Kuuntelin ensin Monan katseen äänikirjana Markus Bäckmanin ilmeikkäästi lukemana. Sitten havahduin, että olisi liian vaivalloista täydentää sinänsä hyvää kuuntelukokemusta etsimällä romaaniin olennaisesti liittyvät taideteokset internetistä. Tässä tapauksessa perinteinen paperinen käyttöliittymä kuvineen siis lyö audioversion kirkkaasti.