Mitä on uskonto?

Kun olin lapsi, saimme perheeseemme kolmannen ”lapsen”, dogmaattisen ja jääräpäisen kettuterrierin nimeltä Tuku. Olimme siskoni kanssa iloisia, kun Lapissa syntynyt ja kasvanut Tuku muutti kanssamme Helsinkiin, noin seitsemänsataa kilometriä etelään synnyinpaikastaan ja edellisestä vuokranantajastaan.

Tällä maalaiskoiralla ei näyttänyt olevan mitään vaikeuksia sopeutua kaupunkielämään. Uskoisin, että hänellä oli paljon enemmän haisteltavaa kaupungissa kuin puhtaassa pohjoisen maalaisilmassa. Hän oli onnellinen, joka päivä ja aina tasapainoinen. Hän söi, pissasi, kakkasi, nukkui ja piti silittelystä, mitkä kaikki kuuluivat hänen työnkuvaansa. Sunnuntaisin hän ei käynyt kirkossa, hän ei rukoillut ennen aterioita ja kun kerroimme hänelle, että naapurimme koira, hänen paras ystävänsä, oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, hän vain heilutti häntäänsä ja oli onnellinen. Ei amerikkalaiseen tyyliin ”elämän juhlaa” naapurin kuolleelle koiralle – koirayhteisö oli jo onnellinen ja juhli omaa elämäänsä, liian kiireinen juhlimaan muiden mennyttä elämää.

Ihmiset ovat tietyssä mielessä ilmauksia evoluution epäonnistumisista – liian rationaalisia ja silti eivät tarpeeksi rationaalisia. Inhimillisen kokemuksen monimutkaisuus tekee tyytyväisyydestä ja yksinkertaisesta onnellisuudesta haastavan saavuttaa, toisin kuin koirilla, jotka näyttävät elävän jatkuvassa autuuden tilassa.

Uskonnot ovat kehittyneet auttamaan ihmisiä tyytyväisyyden ja mielekkyyden saavuttamisessa elämäänsä, joka voi tuntua tyhjältä, tarkoituksettomalta ja jopa tuskalliselta. Vanhentuneeseen maailmankuvaan perustuvat uskonnolliset uskomukset ovat kuitenkin muuttuneet monille yhä uskomattomammiksi. Uskonnot näyttävät olevan vaikeuksissa.

Yksi suurista valistusajan perinnöistä on sapere aude, Immanuel Kantin julistama tuon ajan motto: ole rohkea ja uskalla ajatella omilla aivoillasi. Auguste Comte, Émile Durkheim, Max Weber, Peter Berger, Harvey Cox ja monet muut ennustivat, että yhteiskuntien kehittyessä ja kypsyessä useimmat ihmiset menettävät vähitellen taikauskoiset uskomuksensa kuvitteellisiin olentoihin ja uskonnollisiin viitekehyksiin, ja kääntyvät sen sijaan tieteen, näyttöön perustuvan elämän sekä rationaalisten maailmankatsomusten puoleen ja oppivat ajattelemaan itse. Nämä ennustukset tulivat tunnetuksi ”sekularisaatiohypoteesina”. Ihmiset ovat oppineet ajattelemaan omilla aivoillaan. Vaikka tervejärkisyys on positiivinen asia, jotain kuitenkin näyttää puuttuvan ihmisten elämästä.

1990-luvulle tultaessa Rodney Stark ja muut sosiologit julistivat, että sekularisaatiohypoteesi oli osoittautunut vääräksi. Stark väitti, että sekularisaatiohypoteesi pitäisi viedä ”epäonnistuneiden teorioiden hautausmaalle”, kuten hänen osuvasti nimetty artikkelinsa vuodelta 1999 ”Secularization, R.I.P.” paljastaa. Peter Berger, joka vuosikymmeniä aiemmin oli kirjoittanut sekularisaatioteorian klassisen esityksen, liittyi sekularisoitumisen kieltämisen kelkkaan väittäen, että teoria ”on falsifioitu kostonhimoisesti” (”has been falsified with a vengeance”) ja että se on pahasti virheellinen, ja että maailma on raivoisan uskonnollinen.[1] Mielenkiintoista on, että Rodney Stark (1934–2022) ei ilmeisesti koskaan muuttanut sekularisaatiohypoteesin vastaista näkökantaansa, mistä on osoituksena hänen vuonna 2015 ilmestyneen kirjansa The Triumph of Faith otsikko.

Uusimpien uskonnon rappeutumista koskevien tutkimusten perusteella näyttää siltä, että sekularisaatiohypoteesi olisi osoittautumassa yhä oikeammaksi ja vahvasti eläväksi, kuten esimerkiksi Isabella Kasselstrandin, Phil Zuckermanin ja Ryan T. Cragunin tutkimukset ovat osoittaneet. Ne tarjoavat vakuuttavia argumentteja sekularisaatiohypoteesin puolesta.[2]

Mutta mitä tarkalleen ottaen on ”uskonto”? Määritelmillä on merkitystä. Millainen ”uskonto” on taantumassa? Tapa, jolla määrittelemme ”uskonnon”, määrittää uskonnollisen yhteisön toiminnan sisällön, tarkoituksen ja painopisteen. Filologi John Ayto kirjoitti:

Latinan religio tarkoitti alun perin ”velvollisuutta, sitoumusta”. Se on luultavasti johdettu verbistä religare ”sitoa taaksepäin, sitoa tiukasti”… Tästä kehittyi erityismerkitys ”side ihmisten ja jumalten välillä” ja 400-luvulta lähtien sitä alettiin käyttää ”luostarielämästä”… ”Uskonnolliset käytännöt” syntyivät tästä, mutta sanan nykyaikainen vakiomerkitys kehittyi vasta 1500-luvulla.[3]

Hallitsevien länsimaisten uskonnollisten perinteiden tarjoama moderni vakiomerkitys määrittelee uskonnon ”uskoksi Jumalaan”, jossa ”Jumala” ymmärretään kaikkivoivaksi, kaikkitietäväksi ja kaikkihyväksi yliluonnolliseksi olennoksi.

Vakiomerkityksen lisäksi sanalla ”uskonto” on monia tunnettuja määritelmiä tai kuvauksia:

• Uskonto on kaikkien velvollisuuksiemme ja moraalin tunnustamista jumalallisen tahdon käskyinä (Immanuel Kant).
• Uskonto on sorretun olennon huokaus … protesti todellista kärsimystä vastaan… se on kansan oopiumia… illusorinen aurinko, joka pyörii ihmisen ympärillä niin kauan kuin hän ei pyöri itsensä ympärillä (Karl Marx).
• Uskonnon ydin koostuu absoluuttisen riippuvuuden tunteesta (Friedrich Schleiermacher).
• Uskonto on sitä, mikä nousee pyhän kokemuksesta sen eri puolissa ja ilmaisee sitä (Rudolf Otto).
• Uskontoa voidaan verrata lapsuuden neuroosiin. (Sigmund Freud).
• Uskonto on hinta, jonka maksamme siitä, että olemme älykkäitä, mutta emme vielä tarpeeksi älykkäitä (Aldous Huxley).
• Uskonto on tila, jossa perimmäinen huoli tarttuu huoleen, huolenaiheeseen, joka määrittelee kaikki muut huolenaiheet alustaviksi ja joka itsessään sisältää vastauksen kysymykseen elämän tarkoituksesta (Paul Tillich).

Uskonto on siis ”olemisen tila”, ”hinta”, ”lapsuuden neuroosi”, ”pyhän kokemus”, ”tunne”, ”oopiumi” ja ”jumalalliset käskyt”. Näillä selvennyksillä ei näytä olevan paljon yhteistä. ”Määritelmän” määritelmä on: rajoitusten asettamista, asian erottuvan luonteen toteaminen.[4]

Vaikka yllä olevat uskonnon kuvaukset valaisevat näkökohtia siitä, miten ihmiset suhtautuvat ”uskonnollisten kokemusten kirjavuuksiin”, käyttääkseni William Jamesin vuoden 1902 klassisen teoksen nimeä, tarvitsemme kattavamman ja tarkemman, selkeämmän ja samalla rajoittuneemman määritelmän.

Alvin J. Reines (1926–2004) oli yhdysvaltalainen reformijuutalainen rabbi, filosofian ja teologian professori Hebrew Union Collegessa Cincinnatissa. Lähes viisikymmentä vuotta sitten minulla oli tilaisuus Kirkkojen maailmanneuvoston stipendiaattina opiskella ja tehdä tutkimusta väitöskirjaani varten hänen ohjauksessaan ja toimia hänen assistenttinaan.[5]

Vuonna 1979 Reines julkaisi lyhyen esseen otsikolla ”The Word Religion”.[6] Seuraavassa esityksessä olen kiitollisuudenvelassa Reinesin alkuperäiselle teokselle, muille kirjallisille lähteille ja myös monille yksityisille keskusteluille, joita kävimme vuosien varrella.

Ihmisen tila

Toisin kuin eläimet – kuten edellä mainittu kettuterrieri Tuku – ihminen on ylikehittynyt omaksi parhaakseen ja onnekseen, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, kuten Aldous Huxley huomautti.

Ihmisen olemassaolossa on kolme peruspiirrettä: rajallinen todellisuus (finity), rajattomuuden kaipuu (infinite conation) ja näistä johtuva konflikti (conflict of finitude) näiden kahden välillä.

Ihmisiä ympäröi rajallisuus kaikkialla ja samaan aikaan voimakas halu voittaa rajallisuuden asettamat rajoitukset, mikä johtaa rajallisuuden konfliktiin. Tämä ilmenee neljällä eri elämän alueella: henkisellä (mental), fyysisellä, territoriaalisella ja eksistentiaalisella alueella.

Henkinen rajallisuus

Jos ihmismieli olisi täydellinen, se tietäisi menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tarkasti. Se tietäisi maailmankaikkeuden salaisuudet, se tietäisi elämän tarkoituksen. Ihmiset eivät kuitenkaan kykene täydelliseen tietoon, eivät ole koskaan kyenneet, eivätkä todennäköisesti koskaan tule kykenemään. Lisäksi, mitä enemmän tiedämme, sitä enemmän saamme tietoa siitä, mitä emme vielä tiedä. Mitä enemmän tiedämme, sitä vähemmän tiedämme, koska tiedämme paljon enemmän siitä, mitä emme vielä tiedä.

Epätäydellisen ja rajallisen älymme lisäksi ihmiset ovat myös emotionaalisesti rajallisia. Olemme riippuvaisia muista ihmisistä saadaksemme hyväksyntää, kunnioitusta, kiintymystä ja rakkautta. Olemme emotionaalisesti haavoittuvaisia muiden ihmisten toimille, loukkaannumme helposti.

Fyysinen rajallisuus

Mitä enemmän vuosia saamme elämäämme, sitä selvemmäksi tulee, että olemme fyysisesti rajallisia. Vuosien mittaan pillereiden määrää lisääntyy, jotka meidän on otettava elääksemme. Sairastumme sekä fyysisesti että henkisesti. Tämä on ihmisen fyysinen tila samoin kuin kaikkien muidenkin elävien olentojen tila. Aika turmelee meitä.

Myös aistimme ovat kaukana täydellisestä – esimerkiksi, kukaan ei ole koskaan pystynyt näkemään kokonaista ihmistä kerralla, näemme asiat aina rajoitetusta kulmasta. Emme edes näe, mitä selkämme takana tapahtuu. Saatamme myös nähdä ja kuulla asioita, joita ei ole olemassa – jotkut ihmiset kertovat näkevänsä ja kuulevansa ja jopa keskustelevansa kuvitteellisten olentojen kanssa. Aistimme eivät yksinkertaisesti ole täydellisiä, ne usein pettävät meitä.

Territoriaalinen rajallisuus

Riippumatta siitä, kuinka paljon varallisuutta meillä on, aina voisi olla enemmän. Ja silti monet asiat elämässä, omaisuudestamme huolimatta, eivät ole hallinnassamme. Emme esimerkiksi voi pakottaa muita ihmisiä rakastamaan meitä, tottelemaan meitä täysin ja täyttämään tahtoamme. Yksikään ihminen ei ole täydellisen voimakas, täydellisen rikas, täydellisesti muiden hallitsija.

Eksistentiaalinen rajallisuus

Eksistentiaalisen rajallisuuden dramaattisin ilmentymä on kuolema. Sikäli kuin tiedämme, kukaan ei ole pystynyt voittamaan kuolemaa ja elämään ikuisesti. Ihmisillä, pohjimmiltaan efemeraalisilla olennoilla, on epätoivoinen kaipuu johonkin ei-efemeraaliseen, johonkin pysyvään. Iankaikkinen elämä, jos sellaista on olemassa, täyttäisi tuon kaipauksen. Vaikka toivo kumpuaa iankaikkisesti, ikuinen elämä näyttää olevan saavuttamattomissa. Toisin väittäminen on käärmeöljyä, jota eri uskonnot eri muodoissa markkinoivat menestyksekkäästi maailmanlaajuisesti.

Rajattomuuden kaipuu

Kutakin näitä ihmisen rajallisuuksien tiloista vastaa se, mitä Reines kutsui ”rajattomuuden konaatioksi”, voimakkaaksi haluksi voittaa rajallisuutemme.

Rajattomuuden henkinen kaipuu

Ihmiset haluavat tietää kaiken, mitä on tiedettävissä, erityisesti metafyysisistä asioista, kuten mikä on elämän tarkoitus, onko elämää kuoleman jälkeen, mikä on perimmäinen totuus, onko Jumala olemassa, onko Elvis elossa?

Emotionaalisesti haluamme olla haavoittumattomia, niin ettei muiden ihmisten sanomiset ja tekemiset tee elämästämme sietämätöntä.

Rajattomuuden fyysinen kaipuu

Fyysinen haavoittumattomuus on ja on ollut ihmisen unelma. Nykyaikainen lääketiede voi jo tarjota kehollemme useita varaosia, jotka pidentävät niiden käyttöikää. Lääkeyhtiöt kehittävät lääkkeitä, joista on ollut valtavasti apua miljoonille. Siitä huolimatta monet edelleen etsivät ikuisen nuoruuden lähdettä.

Rajattomuuden territoriaalinen kaipuu

Ilmaisemme rajatonta territoriaalista kaipaustamme keräämällä jatkuvasti lisää omaisuutta ja toivomme hallitsevamme muita ihmisiä ja jopa koko maailmaa.

Rajattomuuden eksistentiaalinen kaipuu

Harva asia häiritsee ihmisiä enemmän kuin läheistemme ja oman itsemme väistämättä lähestyvä kuolema. Ajatus elämämme efemeraalisuudesta on valtava ahdistuksen lähde, jota voi lievittää unelmoimalla iankaikkisesta elämästä.

Rajallisuuden konflikti

Syvä konflikti nousee rajallisesta todellisuudesta, jossa elämme, ja rajattomuuden kaipuusta. Ratkaisemattomana tämä ”rajallisuuden konflikti” (conflict of finitude) luo valtavan määrän ahdistusta, melankoliaa, masennusta ja jopa kauhua.

Kuvittele olevasi hautausmaalla vainajan siunaamistilaisuudessa. Ruumis on arkun sisällä. Tiedämme, mitä keholle tapahtuu ajan myötä: madot syövät sen. Tiedämme myös, että se ei herää henkiin, on liian myöhäistä. Kuitenkin pappi kertoo meille luterilaisessa hautajaisliturgiassa osittain seuraavasti:

”Koska kaikkivaltias Jumala on kutsunut veljemme/sisaremme tästä elämästä, laskemme hänen ruumiinsa maahan. Kristus oli ensimmäinen, joka nousi kuolleista, ja me tiedämme, että Hän herättää kuolevaisen ruumiimme olemaan hänen kaltaisensa kirkkaudessa. Uskomme veljemme/sisaremme Herralle: Kristus ottakoon hänet rauhaansa ja herättäköön hänet viimeisenä päivänä.”

Ruumis arkussa edustaa rajallista eksistentiaalista todellisuuttamme, sanat ”hän herättää kuolevaisen ruumiimme” edustavat rajattomuutta. Koska koemme voimakasta kipua rakkaan ihmisen menettämisen jälkeen, monet meistä ottavat mielellään henkisen puudutuspiikin ja asetamme toivomme rajattomuuden saavuttamiseen. Emme edes kutsu kuolemaa kuolemaksi, vaan puhumme pois nukkumisesta, vaipumisesta iankaikkiseen uneen, siirtymisestä ajasta ikuisuuteen jne.

Sanan uskonto määritelmä

Konfliktit voidaan ratkaista poistamalla yhtälön jompikumpi osa.

Reines määrittelee uskonnon ihmisen vastaukseksi rajallisuuden konfliktiin (response to the conflict of finitude). Ratkaiseva ero tämän ja tavanomaisten uskonnon määritelmien välillä on se, että Reinesin määritelmässä ei ole ennalta määrättyjä uskomuksia. Mikä tahansa vastaus rajallisuuden konfliktiin onkin, se on ko. henkilön uskonto.

Henkilö, joka on ratkaissut rajallisuuden konfliktin, on merkityksellisen olemassaolon tilassa, soteriassa (kreikaksi ”pelastus”). Epäonnistuminen rajallisuuden konfliktin ratkaisemisessa saa ihmisen elämään merkityksettömän olemassaolon tilassa, asoteriassa. Uskonnon tehtävänä on tuottaa merkityksellisen olemassaolon tila, soteria.

Vastauksia rajallisuuden konfliktiin

Neljästä vastauksesta rajallisuuden konfliktiin kaksi on rajattomia, yksi rajallinen ja yksi diskognitiivinen. 

Rajaton relaatiovastaus (infinite relational response)

Viimeisten kahden vuosituhannen aikana yleisin vastaus rajallisuuden konfliktiin länsimaissa on ollut rajaton relaatiovastaus. Sen varhainen muotoilu juontaa juurensa deuteronomistisesta juutalaisuudesta (rabbiinisen/ortodoksisen juutalaisuuden edeltäjästä), jota sitten seurasivat roomalaiskatolisuus, islam ja perinteinen protestantismi.

Tämä vastaus olettaa, että ihmismielen ulkopuolella on yliluonnollinen ääretön olento, joka on kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaikkihyvä, teistisen absolutismin Jumala, jolla on valta vapauttaa ihminen rajallisen todellisuuden kahleista. Mutta sopimus on transaktionaalinen: ihmisillä on oltava aito usko teistisen absolutismin totuuteen ja hänen on toteltava Jumalan tahtoa. Jumalan tahdon välittävät ihmisille erehtymättömästi muutamat valitut profeetat: Mooses juutalaisuudessa, Jeesus kristinuskossa ja Muhammed islamissa. Jumalan tahto on helposti saatavilla erehtymättömästi kirjoitetussa muodossa Pentateukissa, Uudessa testamentissa ja Koraanissa.

Tämän vastauksen uskottavuus perustuu tietoon siitä, että meillä on tiedossamme todellinen jumalallinen tahto. Tämä puolestaan riippuu paljastetun jumalallisen tahdon sisältävien asiakirjojen erehtymättömyydestä. Vaikka oppi sanallisesta inspiraatiosta[7]on kiistatta väärä, se on järkevä rajattoman relaatiovastauksen kontekstissa rajallisuuden konfliktiin.

Rajaton relaatiovastaus rajallisuuden konfliktiin poistaa yhtälön rajallisen todellisuuden osan lupaamalla, että lopulta on olemassa ratkaisu, jonka uskovalle tarjoaa teistisen absolutismin Jumala, Jumala, joka suo rajattomuuden todelliselle uskovalle.

Hallitsevat länsimaiset uskonnolliset perinteet edistävät uskoa teistisen absolutismin Jumalaan. Niiden toiminnat, liturgiat, rituaalit ja koulutusohjelmat tukevat tätä näkemystä. Jumalanpalveluksissa ylistämme Jumalaa jatkuvasti, rukoilemme useita kertoja ja lausumme uskontunnustuksia, joiden viimeinen käyttöpäivä oli keskiajalla. Uskontunnustukset ovat nykyaikana yksinkertaisesti uskomattomia monille, ja useimmat ihmiset lausuvat niitä kiinnittämättä mitään huomiota siihen, mitä sanotaan tai pitävät sisältöä joko irrelevanttina tai suorastaan valheellisena. Olen suureksi osaksi lakannut käyttämästä uskontunnustuksia ja syntien tunnustamista jumalanpalveluksissamme. Toistaiseksi kukaan ei ole huomauttanut siitä minulle. Onko kukaan edes huomannut?

Rajaton persoonallinen vastaus (infinite personal response)

Tässä henkilö uskoo itse olevansa ”Jumala”, että hänellä on rajattomuus itsessään. Rajallinen todellisuus on illuusio (sanskritin käsite ”maya” intialaisissa filosofioissa), todellinen todellisuus on rajaton.

California Lutheran Universityn ”Johdatus kristinuskoon” -kurssillani oli opiskelijoita eri taustoista: etelän baptisteja, roomalaiskatolisia, evankelikaaleja ja myös ei-kristillisistä taustoista olevia. Kysyin eräältä hinduperinnettä edustavalta opiskelijalta, ajatteliko hän olevansa Jumala. Hänen vastauksensa oli: ”Olen tietysti aina ollut Jumala, syntymästäni asti.”

Tämä tilanne oli oivallinen esimerkki rajattomasta persoonallisesta vastauksesta. Yhdysvaltojen etelävaltioista tulleet baptistiopiskelijat näyttivät tuntevan olonsa melko epämukavaksi, samoin kuin monet muutkin, jotka eivät tunteneet aasialaisten uskontojen perinteitä. Hinduopiskelijan varaukseton, suora ja asiallinen vastaus yllätti monet – baptistit eivät ole tottuneet käymään samoilla luennoilla jumalallisten olentojen kanssa!

 Rajaton persoonallinen vastaus rajallisuuden konfliktiin ratkaisee ristiriidan poistamalla – aivan kuten rajattomassa relaatiovastauksessa – yhtälön rajallisen todellisuuden osan.

Toisin kuin Aasiassa, länsimaissa tälle näkemykselle ei juurikaan löytyy institutionaalista tukea.

Molemmilla rajattomilla vastauksilla on ratkaiseva elementti uskonnon selviytymiselle: jatkuva institutionaalinen tuki. Tätä Peter Berger kutsui Pyhäksi katokseksi (Sacred Canopy), joka on hänen merkittävän kirjansa otsikko vuodelta 1967. Hän näki uskonnot telttoina, joita kannattivat pylväät, jotka loivat ”uskottavuusrakenteen”. Teltassa olevat ihmiset näkevät maailman uskontonsa linssin läpi, ja niin kauan kuin he näkevät muita teltan sisällä, usko pyhään katokseen tuntuu järkevältä. Kun ihmiset alkavat hylätä pyhän katoksensa, uskottavuusrakenne heikkenee ja voi lopulta johtaa koko uskonnon tuhoon.

Uskonnollisten perinteiden rajattomien vastauksien tulevaisuutta hankaloittaa se tosiasia, että nopeasti kasvava joukko ihmisiä pitää näitä soterian välineitäepätotuudellisina ja jopa valheellisena. Public Religion Research Instituten (PRRI) vuonna 2024 julkaisema tutkimus osoittaa tämän selvästi. Neljästä syystä – papiston seksuaalisen hyväksikäytön skandaalit, uskonto on haitallista mielenterveydelle, negatiiviset uskonnolliset opetukset homoista ja lesboista tai heidän kohtelunsa, lakkasivat uskomasta uskonnon opetuksiin – viimeksi mainitun havaittiin olevan ylivoimaisesti pääasiallinen syy (67 %), miksi ihmiset jättävät lapsuuden uskontonsa.[8]

Rajallinen vastaus (finite response)

Ne, jotka päättävät ratkaista rajallisuuden konfliktin rajallisella vastauksella, hyväksyvät sen havainnon todellisuuden, että olemme rajallisia kaikilla elämän osa-alueilla (henkisellä, fyysisellä, territoriaalisella ja eksistentiaalisella), ja hylkäävät kaipuun rajattomuuteen. Kutsun vastausta rajalliseksi, koska siinä hyväksytään se, että emme tiedä kaikkea, että olemme fyysisesti rajoittuneita, että emme voi taivuttaa koko maailmaa tahtoomme, ja ennen kaikkea, että hyväksymme kuoleman olemassaolon viimeisenä vaiheena, koska kuolemanjälkeisestä elämästä ei ole minkäänlaisia todisteita. Yleisesti ottaen rajalliset vastaukset hylkäävät unelmat rajattomuudesta epärealistisina fantasioina.

Kun yhä useammat ihmiset pitävät rajattomia vastauksia uskomattomina, yhä useammat alkavat pitää rajallisia vastauksia uskottavina. Rajallinen vastaus rajallisuuden konfliktiin ei kuitenkaan saa institutionaalista tukea; Bergerin pyhää katosta ei ole saatavilla. Toisin kuin rajattomissa vastauksissa, ei ole olemassa toimintoja, liturgioita, rituaaleja ja koulutusohjelmia, jotka tukisivat tätä näkemystä.

On ensiarvoisen tärkeää sisällyttää rajallinen vastaus uskonnon määritelmään, koska se ratkaisee rajallisuuden konfliktin autenttisella tavalla. 

Diskognitiivinen vastaus

Kaikki yllä olevat vastaukset ratkaisevat rajallisuuden konfliktin autenttisesti. Diskognitiivisessa vastauksessa konflikti kätkeytyy ja jää pohjimmiltaan ratkaisematta, mikä tuottaa ahdistuksen, melankolian, masennuksen, epätoivon ja kauhun eri vaiheita. Näiden negatiivisten mielialojen lievittämiseksi ihmiset kehittävät neuroottisia käyttäytymismalleja, kuten alkoholismia, huumeriippuvuutta ja jopa itsemurhia.

 Diskognitiivisen vastauksen kutsumista rajallisuuden konfliktin ”vastaukseksi” ja siksi uskonnolliseksi, on ongelmallista. Se on kieltäytymistä vastaamasta konfliktiin salaamalla se ja siten jättämällä se ratkaisematta. Kyseessä on selviytymismekanismi, mutta sen epäautenttisuuden vuoksi varsin valitettava sellainen.

Kuten rajallisella vastauksella, myös diskognitiivisella vastauksella ei ole institutionaalista tukea – ellemme sitten pidä paikallisia kapakoita sellaisina.

Alvin J. Reines: Polydoxy.

Polydoksia

Alvin Reines loi termin polydoksia 1950-luvulla.[9] Ortodoksisissa uskonnoissa instituutioiden määrittelemät uskomukset ovat pakollisia, jos henkilö haluaa kuulua kyseiseen uskonnolliseen perinteeseen. Historiassa on paljon traagisia esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu niille, jotka poikkeavat ortodoksisista opetuksista.

Polydoksiassa ihmisillä on vapaus päättää itse, mihin uskoa ilman rangaistuksen pelkoa ko. uskonnon sisällä. Teknisempää terminologiaa käyttääkseni, ortodoksisessa uskonnossa fides quae creditur, usko, joka uskotaan, uskon sisältö määrittää tiukasti fides qua crediturin, uskon, jolla uskotaan. Ei-ortodoksisessa, polydoksisessa uskonnollisessa perinteessä ihmisellä on vapaus valita, uskoako (fides qua creditur) vai olla uskomatta siihen, mitä uskon sisältö esittää uskottavaksi (fides quae creditur) ilman pelkoa rangaistuksesta.[10]

Kaikki uskonnolliset yhteisöt ovat de facto polydokseja, koska yksittäiset uskonnonharjoittajat, papit mukaan lukien, uskovat tai ovat uskomatta kaikenlaisiin asioihin, joita he saattavat ilmaista avoimesti tai olla ilmaisematta. De iure polydoksiassa yksittäisellä uskonnonharjoittajalla on vapaus uskoa ”kaikenlaisia asioita”, mutta ilman rangaistuksen pelkoa. Keskiaikaiset rangaistustavat polttorovioineen ovat jääneet, onneksi, historiaan. Nyt rangaistaan urakehityksen katkaisemisella. Piispoiksi ja muihin kirkon korkeimpiin virkoihin valitaan usein kaikkein harmittomimmat henkilöt, mitäänsanomattomat, mielipiteettömät, näkymättömät kirkkolaivaa heiluttamattomat tyypit.

Polydoksiyhteisössä jäseniä yhdistävät symbolit, mutta eivät niiden merkitykset. Esimerkiksi joillekin ihmisille risti edustaa Kristuksen uhria syntiemme edestä (sijaishyvitysteoria) ja toisille se voi olla muistutus sortavasta autoritaarisesta hallinnosta, joka on määrännyt pohjimmiltaan epäoikeudenmukaisen, peruuttamattoman rangaistuksen.

 Polydoksisessa uskonnollisessa yhteisössä kaikki (autenttiset) vastaukset rajallisuuden konfliktiin olisivat hyväksyttäviä vain yhdellä rajoituksella: ihmisen uskonnollinen vapaus päättyy siihen, mistä toisen ihmisen vapaus alkaa.

Toinen tapa luonnehtia polydoksiaa on se, että aivan kuten meillä on poliittinen uskonnonvapaus länsimaisissa demokratioissa, polydoksia vahvistaa uskonnonvapauden uskonnollisten perinteiden sisällä.

Uskonnon tulevaisuus

Useat tutkimukset osoittavat, että uskonnon tulevaisuus sellaisena kuin olemme sen tunteneet, on melko synkkä. Monet kristilliset seminaarit ovat joutuneet sulkemaan tai yhdistymään kiinnostuksen puutteen vuoksi. Hebrew Union College on päättänyt sulkea kerran vahvan rabbiiniohjelmansa vuonna 2026 taloudellisten ongelmien ja laskevan opiskelijamäärän vuoksi. Jopa evankeliset seminaarit, kuten Fuller Theological Seminary, ovat kokeneet laskua opiskelijamäärissä (n. 5000:sta hiukan yli 3000:een parissa kymmenessä vuodessa). Lisäksi, kuten aiemmin todettiin, kristillisten kirkkojen jäsenmäärä on tasaisessa laskussa. Esimerkiksi pelkästään Amerikan evankelisluterilaisen kirkon (ELCA) jäsenmäärä on laskenut noin 40 prosenttia viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.

 Tällä hetkellä nopeimmin kasvava ja suurin ”kirkkokunta” Amerikassa on ”nones”, ”ei-mitään”, ne, jotka ilmoittavat, ettei heillä ole uskonnollista sidonnaisuutta mihinkään. Vaikka tähän on monia syitä, kuten todettiin, suurin niistä on se, että ihmiset eivät yksinkertaisesti pidä perinteistä rajatonta relaatiovastausta rajallisuuden konfliktiin merkityksellisenä ja uskottavana.

 Minkälaiseen ”kirkkoon” ”nones” sitten voisivat kuulua? Ehkä se olisi de jure polydoksinen yhteisö, jossa jäseniä yhdistävät symbolit, eivät niiden merkitykset, ja jolla on monitulkintaiset (equivocal) liturgiat ja rituaalit. Vaikka tämä olisikin uskottavaa, tarvitsisimme kokonaisen leegion uusia luthereita, bacheja ja muita luovia ihmisiä, ja vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja, keksiäksemme uuden, uudelleen reformoidun kirkon, maallisen katoksen, Bergerin ”Sacred Canopyn”, tai ”Secular Canopyn”.

 Vaikka rajallinen vastaus rajallisuuden konfliktiin on uskonto, ei-uskovien järjestäytyneen yhteisön tarve tuntuu oudolta. Pitääkö meidän rakentaa uusia uskomuksia sen jälkeen, kun olemme onnistuneesti purkaneet vanhat uskomusjärjestelmät? Vai voimmeko löytää koiran kaltaisen tyytyväisyyden ilman systemaattisia uskomusjärjestelmiä?

Viitteet

[1] Peter Berger, The Desecularization of the World: Resurgent Religion and World Politics (Wm. B. Eerdmans Publishing Co., 1999).

[2] Isabella Kasselstrand, Phil Zuckerman ja Ryan T. Cragun, Beyond Doubt: The Secularization of Society (New York University Press, 2023).

[3] John Ayto, Dictionary of Word Origins (Arcade Publishing, 2011), 438.

[4] Erinomainen teos ”määritelmästä” on: Richard Robinson, Definition, (Clarendon, 1954). Ilkka Pyysiäinen määritteli: ”Uskonto on abstraktio, joka on tehty hyvin suuresta ja kirjavasta määrästä uskomuksia, käyttäytymistaipumuksia ja kokemuksia.” (”Reduktio kielletty! Sortumisvaara!” Tieteessä tapahtuu. 5/2001. Helsinki.) Vaikka tämä määritelmä luonnehtii uskontokäsitteen merkitystä, sen ongelmana on määritelmän ensimmäinen ehto: määritelmän pitäisi asettaa rajoituksia, jotka erottavat ko. käsitteen muista kuvauksista. Pyysiäisen määritelmä on niin lavea, että siihen mahtuisi vaikkapa metsästys- ja kalastusseurat. Heilläkin on uskomuksia, käyttäytymistapoja ja kokemuksia.

[5] Jarmo Tarkki, Questioning Religious Authority: A Conceptual Analysis of Authority, Its Justification and Use in the Context of Religious Belief (omakustanne, 1994).

[6] Alvin J. Reines, ”The Word Religion”, Polydoxy, 1979. Katso https://polydoxy.org/the-word-religion.

[7] Tämä opin mukaan ei ainoastaan Raamatun ajatukset, vaan myös itse sanat, joilla ajatukset ilmaistaan, tulevat Jumalalta.

[8] Ks. ”Uskonnollinen muutos Amerikassa”, PRRI, https://www.prri.org/research/religious-change-in-america: ”The reason given by the highest percentage of religiously unaffiliated Americans for leaving their faith tradition is that they simply stopped believing in their religion’s teachings (67%).

[9] Alvin Reines kirjoitti artikkelin ”The Term Polydoxy” vuonna 1975.  Katso https://polydoxy.org/the-term-polydoxy. Catherine Keller ja Laurel C. Schneider julkaisivat teoksen Polydoxy: Theology of Multiplicity and Relation (Routledge, 2010), jossa he esittelivät termin “polydoksia” viittaamatta Reinesiin. Kirjan tiivistelmässä lukee osittain: ”Polydoksiatarjoaa loistavan ja omaperäisen teologisen vastauksen.” Ehkä kirjoittajat eivät olleet tietoisia siitä, että Reines oli keksinyt termin yli puoli vuosisataa aiemmin ja että hän julkaisi kirjan Polydoxy: Explorations in a Philosophy of Liberal Religion (Prometheus, 1987).

[10] Saksalainen liberaali protestanttinen teologi David Friedrich Strauss on ikoninen esimerkki siitä, mitä tapahtuu tutkijoille, jotka esittävät ”virheellisiä” näkemyksiä. Vuosina 1835–36 Strauss julkaisi kolmiosaisen teoksen Das Leben Jesu, kritisch bearbeitet jossa hän väitti, että Raamatun ihmetarinat olivat varhaiskristittyjen luomia myyttejä, joilla pyrittiin osoittamaan, että Jeesus oli juutalaisten profetioiden Messias. Hänen akateeminen uransa keskeytyi, kun hänelle tarjottiin eläkettä ennen kuin hän pystyi ottamaan vastaan teologian professorin viran Zürichin yliopistossa. Vielä nykyäänkin pelkkä Westar Instituten (Jesus Seminar) jäsenyys voi luoda esteitä akateemiselle urakehitykselle.

Englanninkielinen versio tästä artikkelista julkaistiin Westar Instituten The Fourth R -lehdessä: Tarkki, Jarmo. “What is Religion?” The Fourth R 38.3 (May-June 2025). Tässä olevan artikkelin suomeksi on kääntänyt Jarmo Tarkki. Käännös seuraa pääpiirteissään alkuperäistä versioita.

Artikkelikuvassa Alvin J. Reines. Kuva: Jarmo Tarkki.